Part 3

Aivan mustanaan oli taivas, kun lintuja monenmoisia, monen kokoisia lensi rannalle. Näiltä kysyi tyttö:

-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat linnut.

Tyttö lähetti heidät pois.

-- Kysynpä meren kaloilta, ne sen linnan ovat voineet nähdä.

Ja hän huusi:

-- Hohoi, kaikki veden kalat, tulkaa minun puheilleni.

Vesi aivan kiehui ja kuohui, kun suunnaton kalaparvi ui rantaa kohden. Näiltä kysyi tyttö:

-- Oletteko nähneet sellaista linnaa, joka on upotettu tuonne punaiseen mereen niin että vain vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella?

-- Emme, sellaista linnaa emme ole nähneet, vastasivat kalat.

-- Koska kalatkaan eivät sitä linnaa ole nähneet, niin ei sitä ole olemassakaan, sanoi tyttö.

Poika tuli tästä kovasti murheelliseksi. Kun hän merelle päin katsoi, niin näki hän valaskalan, joka nyt vasta saapui, kun kaikki toiset kalat jo olivat lähteneet pois.

-- Missä sinä olet viivytellyt, kysyi tyttö, kun et heti kutsuani noudattanut?

-- Kun meressä uiskentelin, vastasi valaskala, niin kohtasin mereen upotetun linnan, ja sen torniin tarttui eväni kiinni. Siksi minä viivyin, enkä tullut toisten tullessa.

-- Lähde nyt uimaan sitä linnaa kohden, sanoi poika, jonka mielen täytti iloinen aavistus siitä, että hän jälleen saisi kohdata kadonneen vaimonsa.

Ja poika hyppäsi valaskalan selkään ja pani taikahatun päähänsä. Kun valaskala ui sen linnan vieritse, niin hyppäsi poika sen harjalle seisomaan.

Suljettu oli linna ja meren pinnan alapuolella se oli, mutta kun sen asukkaat tahtoivat linnan seinien sisäpuolelta lähteä, silloin se nousi kokonaan veden kalvon yläpuolelle.

Kun poika siinä näkymättömänä oli ja hän linnan noustua veden kalvoon laskeutui sen harjalta alas, huomasi hän palkkapiian, joka tuli maljalla vettä noutamaan sille tytölle, joka kerran oli pojan vaimona ollut. Poika otti sormestaan sen sormuksen, jonka hän kerran oli saanut vaimoltaan, ja pudotti sen maljaan, ja kun palkkapiika läksi linnaan, niin seurasi poika häntä näkymättömänä.

Murheellisena istui linnassa se nainen, joka kerran oli ollut pojan onnellisena aviovaimona. Mutta kun hän maljan huulilleen nosti ja sormus sen sisässä kirkkaasti kilahti ja hän sen käteensä otti ja tunsi samaksi, jolla hän kerran oli itsensä kihlannut, niin riemastui hän.

-- Tämä on minun mieheni sormus, huudahti hän, hänelle itse antamani. Jos sormus on täällä, niin ei hänkään itse voi loitolla olla.

Silloin otti poika taikahatun päästään, ja heidän ilonsa oli suuri kohdatessaan jälleen toisensa.

Seuraavana päivänä puki tyttö lintuverhonsa ylleen ja kantaen poikaa selässään he läksivät kohden pojan kotia. Voimakkailla siivillään halkoi tyttö ilmaa, kohosi korkealle taivaan kuultavaan sineen, liiti pilvien pieltä ja laskeutui viimein pojan kotipihalle.

Kun kuningas kuuli pojan palanneen, niin hän kokosi sotaväkensä ja läksi häntä surmaamaan. Mutta poika heilutti taikamiekkaansa ja kuningas joukkoineen kaatui kuolleena maahan.

Ja kun kuningas näin oli saanut surmansa, niin valitsi kansa pojan hänen sijaansa ja antoi hänelle kruunun ja valtaistuimen. Ja poika teki vaimonsa kuningattareksi ja onnellisina he hallitsivat maata ja kansaa elämänsä ehtooseen asti.

ELÄVÄ KANNEL.

Olipa leskiakka ja akalla poika ja pojalla koira. He asuivat kaikin kolmisin pienessä mökkirähjässä. Kun pojalle tuli ikävä siinä yksin istuessaan vanhan äitinsä keralla, niin sanoi akka:

-- Mitä siinä noin alakuloisena istua murjotat? Mene metsälle, niin mielesi keventyy.

Poika otti pyssyn seinältä, sellaisen vanhan piilukon, vihelsi koiran mukaansa ja asteli metsään. Käveli, käveli niinkuin se kävelee, jonka mieli ei ole riistassa. Tyhjänä tuli poika kotia tuomatta metsästä sulkaakaan.

Meni poika toisenakin päivänä. Käveli ja käveli ja kurkisteli, mutta ei nähnyt ammuttavan näköistäkään.

Kolmantena päivänä hän ei enää aikonutkaan mennä metsälle, mutta akka ajoi poikansa sinne ja sanoi:

-- Ei se riista nyt yht'äkkiä ole voinut kokonaan kadota. Kyllä mies aina jotain kiinni saa, kun oikein tahtoo.

Vastahakoisesti meni poika metsään. Käveli, käveli, niinkuin joutilas kävelee. Alkoipa koiransa äkkiä haukkua oravaa ja sai sen lopulta ahdistetuksi petäjään, josta se ei enää päässyt muualle hyppäämään.

-- Orava kuin orava, ajatteli poika. Onhan sekin jotain paremman puutteessa.

Hän nosti pyssynsä ja tähtäsi, mutta juuri kun hänen piti laukaista, irtaantui piinpala pyssystä ja singahti niin kauas, ettei poika sitä enää löytänyt. Hän juoksi kotiaan uutta piinpalaa hakemaan. Sillä aikaa koira haukkui puun juurella eikä päästänyt oravaa pois. Poika palasi hongan juurelle, tähtäsi ja aikoi juuri laukaista, kun hän aivan hölmistyi kuullessaan oravan pehmeällä äänellä puhua liruttavan:

-- Elähän ammu, poika, elähän ammu! Odota, kunnes tulen maahan!

Hämmästyneenä poika katseli, miten orava pitkin runkoa aleni maata kohden ja kun oli vihdoin puun juurelle päässyt, niin heittäytyi maahan pojan eteen ja muuttui samassa kauniiksi neitoseksi.

-- No nyt on ihme ja kumma, sanoi poika, kun oravista noin yht'äkkiä neitosia syntyy. Sittenhän se metsä on aivan täynnä naisväkeä. Korea sinä olet, mutta nouse ylös, mitä siinä maassa loikoilet. Koska sinä et olekaan mikään tavallinen orava, niin minun puolestani saat ottaa entisen hahmosi takaisin ja mennä puuhun, en minä sinua ahdista sen koommin.

-- Kun minä kerran olen ihmiseksi muuttunut, niin en voi entiseen muotooni enää palata, sanoi tyttö.

-- Se on ikävä asia, vastasi siihen poika. Mutta minne minä sinut nyt sijoitan? Minä olin metsälle tullut riistan enkä naisten hakuun.

-- Ota minut vaimoksesi.

-- Kas, eihän minulla mitään sitä vastaan olisi, sanoi poika, olethan sinä korea tyttö, ja ikäväksihän tämä elämä on minulle tullut näin yksinäisenä, mutta minulla on äitimuori, ja kun ei hän ole minua lähettänyt akan hakuun, niin kuinka minä silloin voin sellaisen kotiani kuljettaa.

-- Mennään kysymään. Ehkä hyvinkin ottaa.

-- Voihan tuota koettaa, mutta minä en takaa mistään.

Ja poika läksi tytön seurassa kotiaan kohden kulkemaan.

Tiellä hän selitteli tytölle:

-- Elä sinä luule, etten minä niinkuin tahtoisi itselleni akkaa. Kyllä minun jo kauan on sitä mieleni tehnyt, mutta jollei äitini miniää suvaitse, niin en minä naista väkivallalla kotiini tuo, siitä, näet, syntyisi sellainen loppumaton riita ja tora. Ja jos äiti kieltää, niin mennä saat ja muista, että en ainakaan minä kosimista tehnyt, vaan kyllä se juttu on kokonaan sinun laskussasi.

-- Jos äitisi ei minua huoli, niin palaan metsään, vastasi tyttö.

Tuvan luo tultua sanoi poika tytölle:

-- Jää sinä tänne pihamaalle, minä menen äitimuoria puhuttelemaan.

Poika meni tupaan. Äiti kysyi:

-- Saitko mitään?

-- Sain.

-- Saitko suurenkin otuksen?

-- Kyllä siinä on sekä kokoa että komeutta.

-- Mikä lintu se on?

-- Nainen se on.

-- Nainen! Mistä sinä sellaisen olet löytänyt?

-- Metsästä minä sen löysin.

-- Ja missä se on?

-- Tuolla se on kartanolla.

-- Miksi sinä sen tänne laahasit? Olisit jättänyt metsään.

-- Se kun aivan väkipakolla tahtoo tulla minun vaimokseni. Ottaisin minäkin sen omasta puolestani, sillä ikävä tässä tulee ilman seuran puolta, mutta minä en tiedä, mitä te asiasta arvelette?

-- Kerranhan sinunkin tulee vaimo itsellesi valita, sanoi äiti, ja kun olemme köyhiä, niin ethän pyytämällä ketään saa. Ota siis se, joka tarjolle tulee.

Poika meni ovelle ja huusi:

-- Tule vain sisään, tyttö. Näyttää siltä kuin tässä syntyisi kaupat.

Ja sinne tyttö jäi pojan vaimoksi ja iloinen oli poika, sillä niin kaunista naista ei usein nähdäkään kuin se tyttö oli, vielä vähemmän avioksi uskalletaan tavoittaa. Ja iloinen oli äitikin, sillä helposti se työ luisti, johon tyttö tarttui. Ja hyvä sillä oli luonnon laatu ja kaikin puolin oli hän sellainen kuin tulee miniän olla.

Siinä he elelivät yhdessä jonkun aikaa, mutta eihän se salassa pysynyt, että mökin poika oli saanut itselleen niin kauniin vaimon, ettei koko kuningaskunnassa ollut sen vertaista. Kuuli siitä kuninkaanpoikakin, jolle jo kolme vuotta oli morsianta etsitty, mutta joka ei ollut mieleistään löytänyt. Hän tuli pojan mökille ja kun tytön näki, niin alkoi hänen mielensä tehdä sitä vaimokseen. Hän tuli kotiaan ja koetti mielestään poistaa tuon kauniin naisen kuvan, mutta se ei lähtenyt, vaan istui siellä niin lujassa, että hän päätti keinolla millä tahansa ottaa hänet vaimokseen.

-- Ei elossa olevalta mieheltä sovi aviovaimoa pois riistää, ajatteli kuninkaan poika. Mutta voihan sopivalla tavalla yrittää ottaa mies hengiltä.

Hän kutsui kaikki kolme ylintä neuvonantajaansa luokseen. Nämä kehoittivat kuninkaanpoikaa vaatimaan mökin pojalta sellaisia tekoja, joita hän ei mitenkään voisi suorittaa, ja jollei suorittaisi, niin hänet mestattaisiin.

Tämä oli kuninkaanpojan mielestä oivallinen tuuma. Hän kutsutti pojan luokseen ja sanoi:

-- Sinun pitää rakentaa minun linnani vieressä olevan kosken yli sellainen silta, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa. Ja se on valmistettava yhdessä yössä.

Allapäin tuli poika vaimonsa luo. Tämä heti kyseli:

-- Mikä sinut on noin murheelliseksi tehnyt?

-- Kuninkaanpoika kun vaatii minua yhdessä yössä rakentamaan kosken yli sellaisen sillan, joka on kultaa ja kaidepuut hopeaa.

-- Eikö muuta? Siihen kyllä keino keksitään.

-- Vaimo, elä sinä puhu sellaisia järjettömyyksiä. Mistä minä kaiken sen kullan ja hopean kokoon haalisin?

-- Ei sitä kultaa ja hopeaa sinulta vaaditakaan, kyllä minä ne sinulle toimitan.

-- Se on hyvä asia tässä maailmassa, ettei suu suurista sanoista halkea. Parasta olisi kun lörpöttelemisen sijasta panisit saunan lämpiämään, jotta ehtisin edes kylpeä ennenkuin minut teloitettavaksi viedään.

Nuori vaimo ei kuunnellut miehensä valituksia, vaan toi sinisen huivin ja antoi sen miehelleen ja sanoi:

-- Mene kosken rannalle ja lyö tällä huivilla vettä ja sano näin: Tähän tulkoon yön aikana kultainen silta ja hopeiset käsipuut.

-- Kyllä teillä naisilla on jos jonkinmoisia temppuja, sanoi poika, mutta voihan tuota koettaa.

Ja hän meni kosken rannalle ja teki niinkuin hänen vaimonsa oli neuvonut. Käytyään saunassa meni hän levolle ja nukkui aamuun asti. Hän kuuli virralta päin tavattoman suurta melua ja heräsi unestaan.

-- Miksihän ne siellä virralla nyt sellaista pahaa elämää pitävät, Sitä siltaa ne kai siellä odottelevat, mutta sen minä voin sanoa ja vakuuttaa, ettei siitä ilosta mitään tule.

-- Parasta on olla vannomatta, sanoi hänen vaimonsa. Menehän ensin katsomaan.

Poika meni, ja kun hän lähelle virtaa tuli, niin jäi hän aivan kuin naulattuna paikalleen seisomaan, eikä saanut sanaakaan suustaan. Virran yli vei silta, ja se oli kullasta laadittu ja hopeiset siinä olivat käsipuut, ja koko kansa oli tätä komeutta ihailemassa ja ihmettelemässä. Poika juoksi hengästyneenä vaimonsa luo ja sanoi:

-- Se on siellä, se on siellä?

-- Mikä on siellä? kysyi vaimo.

-- Se silta, se silta!

-- Sanoinhan minä, että kyllä se sinne saadaan, kun ei suotta hätäillä.

-- Niin sinä sanoit, mutta en minä ennen mitään usko, kuin näen omin silmin. Ja nyt minä sen näin.

Kuninkaanpoika tuli siltaa katsomaan ja täytyi hänen myöntää, että se oli komeampi kuin hän oli odottanutkaan. Hän kutsui neuvonantajansa luokseen neuvottelemaan ja sanoi heille:

-- Se teki sen, mitä vaadimme. Mitä me nyt keksimme, sillä kuolla hänen täytyy?

Löivät neuvonantajat viisaat päänsä yhteen ja kun he kauan olivat tuumailleet, sanoi vihdoin eräs:

-- Satu kertoo, että tämän linnasi puutarhaan on haudattu kolme kultaista porsasta, vaadi häntä kaivamaan ne sinulle esiin.

Tämä tuuma miellytti suuresti kuninkaanpoikaa, sillä hän tiesi, että sadut usein valehtelevat ja poika ei voisi siis puutarhasta mitään löytää, koska siellä ei mahdollisesti mitään ollutkaan. Hän kutsutti pojan luokseen ja ilmoitti, mitä pojan oli tehtävä, ja määräsi vielä, että työ oli suoritettava yhden yön aikana.

Poika palasi alakuloisena vaimonsa luo ja sanoi:

-- Nyt se vasta myrkyn lykkäsi, vaatii näet minua kaivamaan hänen puutarhastaan kultaisia porsaita esiin. Osaatko sinä tässä asiassa minua neuvoa?

-- Osaan kuin osaankin, vastasi vaimo. Minä tiedän, että ne ovat kätketyt sinne sen puutarhan keskellä olevan suuren tammen alle. Mutta koska tämä tuuma varmasti on kuninkaanpojan kolmesta neuvonantajasta alkunsa saanut, niin tehkööt he tällä kertaa työn. Mene linnaan ja pyydä apulaiseksesi lihavin ja laiskin niistä kolmesta neuvonantajasta, kuninkaanpoika hänet kyllä sinulle antaa, valikoi suurin lapio, minkä käsiisi saat, ja lähde kaivamaan siitä kohdasta, minkä olen sinulle osoittanut.

Poika noudatti vaimonsa neuvoa ja pyysi kuninkaanpojalta apulaisekseen lihavimman ja laiskimman neuvonantajan. Yhdessä he sitten yön aikaan menivät puutarhaan ja kaivaminen alkoi. Kyllä se lihava neuvonantaja siinä hikoili ennenkuin oli kaivanut kolmea syltä syvän kuopan sen suuren tammen alle.

Sieltä kolmea syltä syvän kuopan pohjalta kolme kultaista porsasta löydettiin. Poika vei ne aamulla kuninkaanpojalle ja sanoi:

-- Tuossa nyt ovat ne porsaat, joita sinä niin kovasti himoitsit. Leiki nyt niiden kanssa mielesi mukaan, mutta minut ja vaimoni jätä jo rauhaan.

Vaikka kuninkaanpoika olikin iloinen saadessaan nuo kultaiset porsaat, niin oli hän kuitenkin kiukkua täynnä ajatellessaan, että poika oli tämänkin työn voinut suorittaa ja pelastua siten kuolemasta. Ja kun hän kaikin mokomin tahtoi saada pojan vaimon itselleen, niin kutsutti hän nuo neuvonantajansa luokseen ja sanoi heille:

-- Suoritti poika senkin tehtävän, ja saamatta jäi hänen kaunis vaimonsa. Nyt keksikää sellainen työ hänelle, ettei hän siitä hengissä suoriudu, muutoin panen teidät joka ainoan hirteen roikkumaan.

-- Ole huoleti, sanoi se neuvonantaja, joka koko yön oli saanut kuoppaa kaivaa, kyllä me sellaisen työn keksimme, ettei hän siitä hengissä selviä. Nyt on minulla jo omastakin puolestani syytä toivoa hänen kuolemaansa, sillä onhan hän koko yön pitänyt minua sellaisessa työssä, että ruumistani kolottaa joka paikasta.

Ja kun he oikein kovasti olivat miettineet, niin keksivät he pojalle niin vaikean työn, ettei moisesta oltu ennen kuultukaan.

Kuninkaanpoika kutsutti pojan luokseen ja sanoi:

-- Nyt panen sinulle vielä yhden työn; jos sen suoritat, niin rauhassa saat elää, mutta jos et sitä suorittaa taida, niin henki sinulta viedään.

-- Ja mikä tuo työ on? kysyi poika.

-- Sinun tulee hankkia minulle sellainen kannel, joka itsestään soi.

Poika tuli vaimonsa luo ja sanoi:

-- Aletaan nyt jo heittää toisillemme hyvästejä, jotta ennätetään sekin tehdä ennenkuin kuolema tulee, sillä varmasti se nyt tulee. Se kuninkaanpoika on keksinyt minulle työn, jota ei kukaan voi suorittaa, koska sellaista, kuin hän vaatii itselleen, ei ole koko maailmassa eikä sellaista kukaan valmistaakaan taida.

-- Mitä se sitten on? kysyi hänen vaimonsa.

-- Hän vaatii minulta elävän kanteleen, joka itsestään soittaa.

-- Jos sellainen kannel on olemassa ja jos se voidaan valmistaa, niin tiedän, kuka sen voi sinulle antaa. Mene kuninkaanpojan luo ja varaa itsellesi aikaa kolme kuukautta ja yksi päivä ja pyydä ne kolme neuvonantajaa itsellesi matkatovereiksi.

Poika meni kuninkaanpojan luo ja sai itselleen varatuksi kolme kuukautta ja yhden päivän ja vaati nuo kolme neuvonantajaa matkatovereikseen.

Ennen lähtöä antoi vaimo miehelleen sen silkkisen huivin ja sinisen kerän ja sanoi:

-- Minä panen tämän kerän edellänne kierimään, sitä kun seuraat, niin löydät sen elävän kanteleen. Kahdessa paikassa saat huiviani näyttää, mutta kolmannessa et ennen kuin tiukka tulee.

Näin sanottuaan heitti hän kerän kierimään ja poika läksi neuvonantajien seurassa astua tallustelemaan sen jälestä.

Olivat he jo kulkeneet pitkät ajat, kun kerä vihdoin pysähtyi mökin luo. Pienen pikkarainen se mökki oli, mullalla katettu kuin sysimökki. Siellä istui ikivanha akankäppyrä, joka tulijat nähdessään huusi:

-- Ei ole tuvassani kolmeenkymmeneen vuoteen ihmiseltä haissut. Nyt taisikin tulla paisti suuhuni.

-- Ei tässä suuhun tulemaan joudeta, vastasi poika. On meillä muutakin ja tärkeämpääkin tehtävänä.

-- Elä joutavia hölötä, huusi akka, vaan tule tänne, sillä minulla on kova nälkä.

-- Annahan kun ensin oman suuni pyyhkiän, sanoi poika, Eihän sitä suu likaisena noidankaan suuhun mennä.

Ja hän otti vaimonsa antaman silkkisen huivin ja sillä suutaan pyyhkäisi. Kun akka sen näki, niin huusi hän:

-- Tuon huivin minä tunnen, se on tyttäreni oma.

-- Silloin olet minun anoppini, sanoi poika, sillä tyttäresi on minulla siellä kotona vaimona.

Sen kuultuaan tuli akka pojalle hyvin ystävälliseksi ja alkoi häntä kaikin tavoin kestitä ja palvella. Hän kantoi pojan ja hänen seuralaistensa eteen ruokaa niin runsaasti, että pöytä sen painosta notkui.

-- Syö ja juo ja ole kuin kotonasi, vävyni, koska kerran olet talooni vieraaksi tullut. Ole iloisella mielellä, eläkä muistele tuota, että sinut syödä aioin.

-- Mitä minä siitä, vastasi poika, kyllähän minä leikin ymmärrän, vaikka se olisikin hiukan karkeanlaista.

Kun he siinä olivat yön levänneet, niin lähti kerä aamun tultua jälleen eteenpäin vierimään. Poika seuralaisineen kulki sen jälestä, kunnes se pysähtyi pienen mökin luo, jossa asui sen äskeisen akan vanhempi sisar, joka kuuteenkymmeneen vuoteen ei ollut ihmistä nähnyt. Aikoi hänkin pojan ensin syödä, mutta nähdessään pojan kädessä tuon silkkisen huivin, tuli hän hyvin ystävälliseksi ja taritsi pojalle parasta, mitä talossa oli.

Yön akan mökissä levättyään he aamusella alkoivat taas seurata tietä pitkin vierivää kerää.

Kerä pysähtyi pienelle mökille, jossa asui aivan ikäloppu nainen ja niin ruma, ettei toista sellaista ollut maan päällä.

-- En ole yhdeksäänkymmeneen vuoteen tuntenut ihmisen hajua, sanoi akka. Nyt kun mökkiini olette eksyneet, niin syön teidät suuhuni.

-- Mitä meistä laihoista ruipeloista, sanoi poika. Odota siksi kuin on hiukan lihaa luittemme päälle karttunut. Olemme pitkät matkat jalkaisin kulkeneet ja se sellainen lihoja kuluttaa. Katsohan tuotakin minun seuralaistani. Matkalle lähtiessämme oli hän lihava kuin hyvästi syötetty porsas, mutta nyt nahka velttona hänen luittensa päällä letkottaa. Odotahan, kunnes hän taas paksuksi paisuu, niin on mistä nautit, kun hänet syöt.

Ja he alkoivat ravita itseään niillä eväillä, jotka heillä oli matkassaan.

-- Mitä te sillä tavoin maita ja mantereita kiertelette? kysyi akka.

-- Me etsimme sitä itsestään soivaa elävää kanteletta, vastasi poika.

-- Minun poikanihan sen sellaisen kyllä laatia taitaisivat, mutta ne ovat nyt metsiä juoksemassa, eivätkä palaa kotia ennenkuin iltahämyssä.

-- Ei tässä sitten muuta neuvoa ole kuin istua ja odottaa heidän tuloaan, sanoi poika.

Istuivat siinä ja odottelivat niitä akan poikia, Tuli ilta ja tupaan ryntäsi kolme sutta. Ne kun lieden päällä olevan orren yli hyppäsivät, niin muuttuivatkin kolmeksi kauniiksi mieheksi, niin kauniiksi, että sellaisia harvoin näkee, Näille selitti poika asiansa ja sen kuultuaan ne heti alkoivat sitä itsestään soivaa kannelta laatia. Yhden neuvonantajista he panivat tulta näyttämään.

-- Jos kesken nukahdat, sanoivat he hänelle, niin ei hyvä sinua peri.

Siinä sitten kanteletta laaditaan. Mutta neuvonantaja nukahtikin ja silloin nuo miehet muuttuivat heti susiksi, söivät nukahtaneen suuhunsa ja katosivat metsään.

-- Sinne ne menivät metsään, sanoi akka, eivätkä palaa ennenkuin vasta illalla.

-- Palaavat milloin tahansa, kyllä minä odottaa jaksan, sillä valmiiksi se kantele on saatava.

Kun ilta tuli, niin nuo kolme sutta ryntäsivät taas tupaan ja muuttuivat miehiksi. Kovalla touhulla alettiin sitä elävää kannelta laatia ja toinen neuvonantaja pantiin tulta näyttämään.

-- Jos nukahdat, niin näithän jo eilen miten sinun käy, sanoivat miehet.

Neuvonantaja koetti valveilla pysyä, mutta ei jaksanutkaan, vaan nukkua torkahti. Heti muuttuivat miehet susiksi ja pistivät toisenkin neuvonantajan poskeensa niin sukkelasti ettei kuulunut muuta kuin hiukan luiden rutinaa.

-- Päästit poikani taas kesken töitään lähtemään, sanoi akka, Nyt ne eivät palaa ennenkuin vasta illalla.

-- Kyllä minä odottaa jaksan, sanoi poika, sillä sen minä olen päättänyt, että valmiiksi se kannel on saatava, vaikka poikasi söisivät puolet kuninkaan valtakunnan asukkaista.

Kolmantena iltana pantiin kolmas neuvonantaja tulta näyttämään. Kauaa ei hänkään jaksanut, ennenkuin torkahti. Heti muuttuivat miehet taas susiksi ja syödä hotkaisivat senkin neuvonantajan ja juoksivat pois metsään.

-- Se hyvä siitä oli, sanoi poika, että noista pahoista neuvonantajista on päästy. En minä heidän kuolemaansa sure. Mutta se minua harmittaa, että se itsestään soiva kannel ei vieläkään valmiiksi tullut.

-- Odota siksi, kunnes ilta tulee ja poikani metsästä palaavat, sanoi akka, kohta he jo kai sen valmiiksi saavat.

Tuli ilta, ja kun sudet olivat saapuneet ja miehiksi muuttuneet, niin alettiin sitä kannelta taas laatia. Poika rupesi itse tulta näyttämään. Mutta kun hän kolme yötä jo valvonut oli, niin alkoi uni raskaana painaa hänen silmäluomiaan, pää painui alas ja hän torkahti. Sen nähdessään töytäsivät miehet poikaa kylkeen ja sanoivat:

-- Poika, poika, elä nuku.

-- Elkää siinä hulluja höriskö, sanoi poika heille. Enhän minä nuku, minähän tässä vain mietiskelen.

-- Mitä sinä mietiskelet? kysyivät miehet.

-- Onhan vain asiaa, johon te minulle taidatte vastauksen antaa. Onko metsässä enemmän kuivia vaiko tuoreita puita?

-- Sitä emme ole koskaan tulleet laskeneeksi, sanoivat miehet, muuttuivat susiksi ja riensivät metsään puita laskemaan.

Kun he illalla palasivat ja jälleen ryhtyivät kanteleen tekoon, niin pantiin poika taas tulta näyttämään. Pian alkoivat hänen silmänsä taas ummistua.

Jo aikoivat miehet hänet surmata, kun poika hetkiseksi havahti ja alkoi silmiään hieroa sillä hänen vaimonsa antamalla silkkisellä huivilla. Kun akka sen huomasi, huusi hän pojilleen:

-- Odottakaahan vähäisen, pojat, minä tahdon kurkistaa, millä korealla rievulla tuo poika silmiään pyyhkii.

Hän tarkasti huivia ja sanoi:

-- Tämä mies onkin sisareni tyttären mies. Minkätähden et aikaisemmin itseäsi ilmaissut? Tässä on jo syöty sinun toverisikin tuon viivyttelemisesi tähden.

-- Joutivatkin sellaiset miehet suden syötäviksi, vastasi poika.

-- Mutta kannel ei ole valmiiksi tullut.

Nyt alkoivat miehet kiireimmän kautta sitä kannelta valmistaa, ja sillä aikaa akka syötti ja juotti poikaa. Siinä aterioidessaan poika kertoi, mihin hän kannelta tarvitsi. Kun akka tarinan kuuli, niin sanoi hän:

-- Tuo aika on jo umpeen kulumaisillaan ja jollet pian ole omilla maillasi, niin vie kuninkaanpoika sinun vaimosi.

Jo saivat miehet kanteleen valmiiksi, ja kun he viimeisen naulan olivat siihen lyödä nakuttaneet, niin alkoi se elää ja soida. Kuten ihmeellinen soitin se helisi pöydällä, se kaikui kaikkea sitä, mitä kuulijan mielessä salaisena virtana liikkui. Sen ääni oli kirkas ja kaunis, se myrskynä kohisi ja se lempeästi lauloi. Hetken he tätä ihmeellistä soittoa kuuntelivat, mutta akka sanoi pojilleen:

-- Nyt muuttukaa susiksi ja ottakaa sisareni vävy selkäänne ja kuljettakaa hänet vinhaa vauhtia hänen asuinmailleen. Ennen ette levätä saa kuin olette sinne tulleet, sillä kuninkaanpoika on jo hänen vaimonsa väkisin luokseen ottanut ja häitä valmistelee.

Kolme kuukautta oli jo kulunut siitä kun poika oli lähtenyt etsimään tuota itsestään soivaa elävää kannelta, ja kun hän ei ollut ilmestynyt takaisin, niin ihastui kuninkaanpoika ja alkoi häitä valmistaa. Murheellinen oli morsian, sillä hän ei enää toivonutkaan poikaa näkevänsä.

Jo oli hääsaatto menossa kirkkoa kohden, kun suuri hälinä ja pelko syntyi kansan joukossa, sillä etäältä he näkivät kolme sutta juoksevan vinhaa vauhtia, ja yhden suden selässä istui poika ja hänellä oli sylissään tuo ihmeellinen kannel, jonka helinä kaikui kauas.