Part 2

-- Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.

Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan permannolla.

-- Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?

-- Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.

Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.

-- Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.

-- Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin, Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja vikkelä.

Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.

-- Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin, niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?

-- Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan, kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.

Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.

-- Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.

-- Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.

Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi vaimo:

-- Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!

Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ, ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa sammunut.

Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen. Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki, miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.

Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.

Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen. Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää, kun hän niin kauniisti pyysi.

Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.

Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät onnellisina.

Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti kaakottaen heitä kutsui sisään.

Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan ottamaan.

Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla lähteeltä vettä noutamaan.

Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.

Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!

-- Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.

-- Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.

-- Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi poika.

-- Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.

-- Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.

PUNAISEN MEREN KESKEEN UPOTETTU LINNA.

Olipa kerran talo, suuri ja komea. Siinä asui isäntä, jolla oli kolme poikaa, kolme kaunista ja komeata poikaa. Rikas oli talo, mutta äkkiä sen rikkaus alkoi vähetä, sillä pelloilta ei voitu mitään korjata. Joka vuosi tehtiin touko, mutta kesällä tuli yö, aina sama yö, jolloin nousi sellainen rajuilma, että se kaiken hävitti.

Kymmenen vuotta oli täten kulunut, kun aivan epätoivoisena lausui isäntä pojilleen:

-- Miksi enää suotta kylväisin, kun aina myrsky kaiken kylvön hävittää. Tuho tässä on tulossa ja hätä ja puute meille kaikille.

Sanoi silloin vanhin poika:

-- Anna minun kylvää tänä vuonna, ehkä onni on minulle suotuisampi.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä höysti pellot ja kylvi niihin siemenen. Tuli kesä ja tuli tuo yö, jolloin aina ennen myrsky oli viljan tuhonnut. Nousi nytkin sellainen ilma, että kaikki tuhoutui pellolla.

Sanoi silloin keskimmäinen poika:

-- Anna minun kylvää tänä vuonna ja tahdonpa selvän saada, mistä tuo rajuilma tulee.

Isä suostui poikansa pyyntöön. Tämä muokkasi pellot ja teki touoksi. Tuli kesä ja kun tuli tuo merkitty yö, niin meni poika vartioimaan. Yöllä nousi sellainen myrsky, että puut kaatuivat, ja poika peloissaan meni saunaan pakoon. Kun hän aamulla katseli peltoa, niin oli se kokonaan tuhottu.

-- Anna minun kylvää tänä vuonna, sanoi nuorin pojista.

-- Turhaa on sinun kylvää, vastasi isä. Vahinko tästä kuitenkin tulee.

Mutta poika rukoili siksi, kunnes isänsä vihdoin suostui. Ja nuorin poika kylvi pellot. Tuli kesä ja tuo merkki-yö. Poika oli päättänyt päästä selville, mikä tämän tuhon aikaan sai. Hän meni pellolle ja kätkeytyi ojan yli vievän sillan alle.

Siellä oli hän turvassa, kun alkoi myrsky, Ryskyen kaatuivat puut salolla, rajusti vihmoi vettä, oli kuin kaikki luonnonvoimat olisivat päässeet valloilleen, Siinä odotellessaan näki poika kolme suurta, mustaa lintua, jotka lensivät ilman halki ja laskeutuivat sille sillalle, jonka alle poika oli piiloutunut, Siinä ne heittivät verhot yltään ja muuttuivat ihaniksi naisiksi, Yksi heistä läksi edeltä peltoa tallaamaan, ja kohta seurasivat molemmat toisetkin.

Heidän mentyään hävitystyöhönsä nousi poika sillan alta, sieppasi neitosten lintuverhot ja piiloutui jälleen.

Kun neitoset olivat pellon tuhonneet, palasi kaksi verhojaan etsimään. Nähtyään niiden kadonneen alkoivat he niitä kaikkialta etsiä ja sitä tehdessään löysivät pojan ja väkivallalla riistivät häneltä lintuverhonsa ja lensivät pois.

Mutta kolmas neitosista oli viivähtänyt kauemmin kuin sisarensa pellolla ja palasi nyt verhoaan etsimään. Turhaan hän koetti pojalta sitä riistää, tämä piti vimmatusti puoliaan, ja niin täytyi neitosen ruveta vihdoin armoa rukoilemaan.

-- Päästä minut pois!

-- En ennen kuin korvaat kaiken vahingon, minkä olet saanut aikaan isälleni ja veljilleni, vastasi poika. Jos maksat isälleni kymmenen vuoden viljan ja veljilleni kummallekin vuoden tuhotun laihon, niin annan verhosi sinulle, ja turvassa saat lentää omille maillesi.

-- Minulla ei ole mitään, millä sinulle kaiken korvaisin, sanoi neitonen, ei muuta kuin oma itseni. Ota minut vaimoksesi!

Poika mieltyi kauniiseen neitoseen ja lupasi ottaa hänet vaimokseen. Silloin neitonen otti kauniin sormuksen sormestaan, ojensi sen pojalle ja sanoi:

-- Tämän sormuksen kautta olen minä sinuun sidottu. Kun kuu kolmasti on täydeksi tullut, niin laita häät, ja hääpäivänä, juuri kun keskipäivä on, minä tulen luoksesi.

Poika antoi neitoselle hänen lintuverhonsa, ja puettuaan sen ylleen lensi neitonen kauas pois.

Tuli hääpäivä, ja kartano oli täynnä kansaa. Sitä oli tullut läheltä ja kaukaa, sillä kaikki olivat uteliaita tietämään, millainen se morsian olisi, jota ei vielä kukaan ollut nähnyt.

Siinä odotellaan ja odotellaan, morsianta ei vain kuulu. Jo oli sulhanen aivan onneton ja oli jo varma siitä, että hän oli petetyksi tullut, kun keskipäivä tuli ja kello löi kaksitoista. Silloin nähtiin morsiamen tulevan komeissa harmaitten hevosten vetämissä vaunuissa.

Kaunis oli morsian, niin kaunis, ettei moista ennen oltu nähty, ja ilomielin katseli poika nuorta vaimoaan rinnallaan.

Käytiin siitä sitten hääaterialle, jossa runsaasti syötiin ja juotiin. Ja kun juhla oli ylimmillään, niin ammuttiin kanuunoilla. Tämä pauke kuului kuninkaan kartanoon.

-- Mitä tämä tietää, sanoi kuningas. Kuka on ruvennut sotimaan minun tietämättäni? Tästä tällaisesta on loppu tehtävä.

Ja kuningas lähetti palvelijansa katsomaan, missä kanuunia paukutettiin ja kuka siellä niitä paukutti. Palvelija palasi piankin kuninkaan luo ja sanoi:

-- Ei mikään sota siellä riehu, vaan häitä siellä vietetään, ja niin kaunis on morsian, että sellaista ei kukaan koskaan ennen ole nähnyt.

Kuningas ei voinut uteliaisuuttaan hillitä, vaan riensi hänkin häihin tuota kauneudestaan kuuluisaa morsianta katsomaan. Hänet nähdessään syttyi kuninkaan mieli ja hän tahtoi neitosen omakseen. Hän alkoi miettiä keinoa, millä hän tuhon voisi luottaa pojalle. Ja kun hänen mielensä oli ilkeä, niin pian hän keinon löysikin.

-- Sinun täytyy ensi yönä kaataa minun tammimetsäni, sanoi kuningas, ja jollei se aamuksi ole tehty niin noutavat minun pyövelini sinut.

Näin sanottuaan läksi kuningas pois häistä varmana siitä, että poika ei enää seuraavana päivänä olisi elävien joukossa.

Poika valitti vaimolleen:

-- Lyhyt on onnemme aika ollut, huomenna se jo on loppunut, sillä millä minä sen metsän jaksan kaataa.

-- Ole huoleti, sanoi hänen nuori vaimonsa, jatkakaamme pitoja.

Mutta rengille hän antoi sen määräyksen, että keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, oli hänen paras harmaa hevosensa tuotava portaiden eteen.

Kun pidot olivat päättyneet ja vieraat lähteneet talosta ja keskiyön aika läheni, sanoi nuori vaimo miehelleen:

-- Minä olen sinulle pelastuksen valmistanut. Tuolla portaiden edessä odottaa sinua minun paras harmaa hevoseni. Nouse sen selkään ja laukkaa kuninkaan tammimetsään. Ota tämä pieni kirves, joka on heikon näköinen, mutta jonka voima on ihmeellinen. Kun tulet tammimetsän laitaan, niin on siinä pieni tammenvesa, lyö se tällä kirveellä kumoon ja sano: näillä lyönneillä kaikki tammet kaatukoot!

Poika nousi harmaan ratsun selkään ja tammimetsän laitaan tultuaan teki niinkuin hänen vaimonsa oli häntä neuvonut, ja koko kuninkaan suuri tammimetsä kaatui yhdeksi kaskeksi.

Harmaalla hevosella ajoi poika kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä odotteli.

-- Kuinka luonnistui työsi? kysyi vaimo.

-- Juuri niinkuin sanoit, kaikki puut ovat kaatuneet.

Kun kuningas aamun tultua näki, että poika oli vaaditun työn täyttänyt, niin hänen mielensä kiukusta musteni ja hän sanoi pojalle:

-- Koska sinä olet niin voimallinen, niin pitää sinun ne jälleen nostaa pystyynkin. Jollet sitä voi tehdä, niin huomenna annan sinut teloittaa.

Murheellisin mielin tuli poika kotia vaimonsa luo ja kertoi hänelle, mitä kuningas oli vaatinut ja miten uhannut.

-- Elä murehdi, mieheni, sanoi nuori vaimo, vaan odota iltaa, se kyllä tuo neuvot mukanaan.

Keskiyöllä hän jälleen oli käskenyt tuomaan harmaan hevosensa portaitten eteen, herätti miehensä ja sanoi:

-- Nouse harmaan hevoseni selkään ja aja tammimetsään, nosta se pieni metsän laidassa oleva puu pystyyn ja sano: Tämän nostan, kaikki puut nouskoot!

Mies noudatti vaimonsa käskyä, ratsasti metsään ja nosti pienen puun pystyyn, jolloin koko metsä oli jälleen paikoillaan aivan kuin ei se koskaan kaatunut olisikaan.

Kun kuningas aamulla näki, että poika oli tämänkin työn täyttänyt, ei hänen suuttumuksensa tuntenut mitään rajoja. Hän sanoi pojalle:

-- Koska sinä olet niin voimallinen ja niin kaikki tietäväinen, niin tulee sinun hankkia minulle ne avaimet, jotka isäni isävainajan aikana katosivat, ja joita turhaan siitä asti on etsitty. Jollet niitä minulle tuo, niin kuolema sinut kohtaa.

Poika palasi nuoren vaimonsa luo ja sanoi:

-- Nyt tuho minun tielleni tuli. Kuningas vaatii minua tuomaan hänelle ne avaimet, jotka hänen isänsä isävainajan aikana katosivat.

-- Heitä pois tuo murheellinen muotosi, sanoi silloin vaimo. Aamulla nouse harmaan ratsuni selkään, se sinut vie sinne, minne avaimet ovat kätketyt. Kun heponi pysähtyy erään kirkon eteen, niin aukeavat sen ovet itsestään. Sen kirkon peräseinällä ovat nuo etsityt avaimet. Mene kirkkoon ja ota ne, mutta elä palatessasi katso taaksesi.

Kauas monien maiden taakse vei harmaa hevonen pojan. Kun se erään kirkon eteen pysähtyi, niin ovet aukenivat itsestään, ja poika näki kirkon peräseinällä nuo etsityt avaimet.

Poika astui ovesta sisään. Jo oli hän ottanut avaimet ja jo läheni kirkon ovea, kun hän kuuli kirkon haltijan takanaan huutavan:

-- Poika, mitä sinä teit? Elä mene, sinä jotakin veit!

Silloin poika katsahti taakseen, mutta vaipuikin samassa tiedottomana maahan. Siinä kaatuessaan kirposi avainkimppu hänen kädestään ja lensi oven ulkopuolelle, jotenka haltija ei sitä saanut takaisin. Hevonen sieppasi edestään maasta avaimet suuhunsa ja laukkasi takaisin pojan kartanolle, jossa hän antoi ne emännälleen.

Avaimet saadessaan tiesi nuori vaimo onnettomuuden kohdanneen hänen miestään tämän ollessa avaimia noutamassa. Hän vei kimpun kuninkaalle ja sanoi:

-- Tuossa ovat vaatimasi avaimet, mutta kalliilla hinnalla ne ovat hankitut, sillä mieheni ei siltä matkalta ole enää luokseni palannut.

Tämän kuultuaan ihastui kuningas ikihyväksi. Nyt luuli hän saavansa nuoren vaimon omakseen. Kun hän toivomuksensa nuorelle vaimolle lausui, vastasi tämä:

-- Anna minun vuosi odottaa miestäni palaavaksi. Vuoden tahdon itkeä kadonnutta armastani. Jollei hän vuoden umpeen mentyä ole luokseni palannut, niin silloin voit valmistaa häät minun kanssani vietettäviksi.

Kului siitä vuosi, eikä poikaa kuulunut kotia.

Silloin valmisti kuningas suuret juhlat viettääkseen häitä. Ennen kirkolle menoa kutsui nuori vaimo uskollisen rengin luokseen ja sanoi:

-- Vuoden olen miestäni odottanut kotia saapuvaksi, mutta ei hän ole tullut, ja niinpä tahdon jälleen lähteä omille mailleni. Puhun sinulle kuitenkin siltä varalta, että hän kerran palaisi. Kun kuninkaan hääsaatto saapuu kirkon edustalle, niin lähden lentoon. Katso silloin, mihin suuntaan matkani ohjaan, ja kerro miehelleni, että asun valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hän minut on löytävä, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.

Morsiuspukunsa alle hän kätki lintuverhonsa, ja kun hääsaatto oli kirkon eteen tullut, niin heitti hän äkkiä pois morsiuspukunsa ja lensi suurena lintuna kauas pois kuninkaan ja koko hääväen suureksi kummastukseksi.

Kun poika oli lumotun kirkon kynnyksellä taas tajuntaansa tullut, niin alkoi hän etsiä tietä omille mailleen. Mutta kaukana hän oli, eikä kukaan osannut hänelle neuvoa, missä se maan kolkka oli, jossa hänen kotinsa sijaitsi.

Kerran näin kulkiessaan tietä eteenpäin sattui hän astumaan kirkon sivu, ja sen vieressä hautuumaalla hän näki kolme miestä. Nämä huusivat hänelle:

-- Mies hoi, elä mene, tulehan tänne!

Poika meni heidän luokseen, Silloin sanoi yksi heistä:

-- Kuten näet, on meitä tässä kolme miestä ja kolme esinettä on meillä jaettavana, mutta emme ole jakoa osanneet tehdä, vaikka koko ikämme olemme koettaneet ja olemme siinä toimessa jo vanhoiksi tulleet.

-- Mitkä ovat nuo kolme esinettä? kysyi poika.

-- Tässä ne ovat, vastasi mies, hattu, saappaat ja miekka. Hajanaiset ne ovat, mutta niiden voima on ihmeellinen.

-- Millainen niiden voima on? kysyi poika.

-- Kun hatun panet päähäsi, niin ei kukaan sinua näe.

-- Tahdonpa koettaa, sanoi poika.

Hän pani hatun päähänsä ja kysyi:

-- Näettekö nyt minut?

-- Emme näe, sanoivat vanhukset, kadonnut olet kokonaan, emme kuule muuta kuin äänesi.

-- Mitä näillä saappailla tehdään?

-- Niillä astuu sinne asti kuin näkee.

-- Ja mihin tätä miekkaa tarvitaan?

-- Sitä kun heiluttaa, niin kaikki vastustajat kaatuvat, vastasivat vanhukset.

Poika piti kaikki kolme esinettä ja läksi taikasaappaissa kotiaan kohden rientämään. Hän saapui kirkon luo vähän sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli lentänyt pois. Rengiltä hän sitten kyseli:

-- Minne päin vaimoni lensi?

-- Tuonne itää kohden hän katosi. Ennen lähtöään hän käski sinulle sanoa, että hän on valkoisen ja mustan meren takana punaiseen mereen upotetussa linnassa. Sieltä hänet löydät, mutta pitkä ja vaivaloinen ja monien vaarojen saartama on sinne tie.

Poika ei vaaroja säikkynyt, vaan läksi kulkemaan sitä itä-ilmaa kohden. Tulipa hän uutistaloon, poikkesi sisään ja pyysi yösijaa.

-- Kuka sinä olet? kysyi talon isäntä.

-- Olenhan vain mies tuolta kaukaa ja olen kadonnutta hevostani etsimässä.

-- Jää sitten taloon ja lepää matkasi vaivoista, sanoi isäntä.

Kun poika siinä penkillä makasi, niin alkoi emäntä kattaa pöytää ja kokosi sille oikein upean aterian.

Syötyään iltasen panivat he maata. Aamulla läksi isäntä pojalle näyttämään talon tavaroita ja rikkauksia. Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä kuparia.

-- Tämä ei vielä mitään, sanoi isäntä, mutta katsotaanhan toista aittaa.

Hän vei pojan aittaan, joka oli aivan täynnä hopeaa.

-- Ei tämäkään ole vielä mitään, sanoi isäntä, mutta mennäänpä kolmanteen aittaan, niin jotain näkemäsi pitää.

Kun he kolmanteen aittaan tulivat, niin oli se aivan täynnä kultaa. Silloin poika pisti taikalakin päähänsä ja ajoi laukkunsa rahoja täyteen. Isäntä etsi etsimistään poikaa, ja kun ei häntä aitassa nähnyt, etsi aitan ulkopuolelta. Kun ei sieltäkään löytänyt, palasi hän aittaan ja sanoi:

-- Mihinkä se poika joutui?

Kun hän kultalaariinsa katsoi, niin näki hän siinä syvän kolon.

-- Rosvon taisinkin talooni yöksi ottaa ja hänelle aarteitani näytellä, vaikka hän itseään hevosenhakijaksi sanoikin, arveli isäntä.

Kun hän aitasta tuli pihalle, niin oli poika jo kaukana pellon toisella puolella, siellä hän otti hatun päästään, jolloin isäntä hänet näki.

-- Tuolla se kirottu mies jo menee, huusi isäntä ja läksi poikaa kiinni ottamaan.

Mutta poika panikin hatun jälleen päähänsä ja katosi näkyvistä.

Laukkunsa kultaa täynnä asteli poika yhä vain itää kohden siihen ilman suuntaan, jonne hänen vaimonsa oli kadonnut. Käveltyään sen päivän tuli hän valkoisen meren rannalle. Valkoinen oli sen pohja ja maidon värinen sen vesi.

Poika asteli pitkin rantaa ja etsi ihmisolentoa, joka soutaisi hänet meren toiselle puolelle. Siinä kävellessään tuli hän pienelle mökille. Kun poika tuvan oven avasi, niin näki hän siellä tytön, jolla oli kolme kyynärää pitkä nenä, jolla hän kohenteli liedessä palavia puita.

-- Mitä sinä minun asunnostani etsit? kysyi tyttö.

-- Soutajaa, joka minut veisi valkoisen meren toiselle rannalle, vastasi poika.

-- Minä kyllä voin sinut toiselle rannalle soutaa, sanoi tyttö, mutta maksutta en sitä tee.

-- Ja mitä sinä maksuksi vaadit?

-- Sinun toisen kätesi.

-- Etkö tyytyisi kultaan, sillä on minulla sitäkin sinulle antaa.

-- Kätesi minä tahdon, muusta palkasta en huoli.

-- Täytyyhän se antaa, vastasi poika, sillä meren toiselle puolelle täytyy minun päästä.

-- Mutta käden tahdon ensin, ennenkuin lähden soutamaan.

-- Ota se vasta toisella rannalla, niin minä pidän soutaessasi perää, sanoi poika.

Tähän kauppaan tyttö suostui ja vei pojan veneeseen, jossa oli viittäkymmentä syltä pitkät airot. Kun toiselle rannalle tultiin, niin poika pisti taikahatun päähänsä ja hyppäsi maihin.

Tyttö siinä etsi poikaa veneestä:

-- Minne se katosi, kun jätti maksamatta, ei antanut kättään eikä kultaa.

Poika kulki eteenpäin ja tuli mustan meren rantaan. Musta oli sen pohja, pikimustaa sen vesi ja mustat kivetkin sen rannalla. Rantaa pitkin kulkiessaan löysi poika pienen mökin. Kun hän tuvan oven avasi, niin oli siellä tyttö, jolla oli kuutta kyynärää pitkä nenä.

-- Terveisiä paljon nuoremmalta sisareltasi, sanoi poika. Hän souti minut valkoisen meren yli.

-- Nyt sinä valehtelet, sanoi tyttö. Hän ei sinua ole soutanut, koska ei ole toista kättäsi ottanut.

-- Katsohan tätä laukkua, se on täynnä kultaa. Sitä otti sisaresi maksuksi, ja on minulla vielä sitä sinullekin antaa.

-- Kultaa ei saa soutupalkaksi ottaa, huusi tyttö hyvin vihaisena. Käsi on otettava.

-- Kultaa hän kuitenkin otti, ja nyt minä tahtoisin päästä tämänkin mustan meren toiselle rannalle.

-- Kyllä minä voin sinut toiselle rannalle soutaa, mutta sitten otankin molemmat kätesi palkaksi.

Yhdessä he astelivat rantaan. Siellä sanoi tyttö:

-- Ojennahan tänne kätesi, niin leikkaan ne pois.

-- Ota vasta toisella rannalla, niin osaan sinne soudettaessa pitää perää, sanoi poika.

Siihen suostui tyttö. Toisella rannalla pani poika taikahatun päähänsä, hyppäsi maihin ja jätti tytön häntä veneestä etsimään.

Poika kulki pitkin maita ja tuli lopulta punaisen meren luo. Verenhohtava oli sen pinta ja punaisina löivät laineet sen rantakiviä vastaan. Rantaa käyskennellessään tuli poika pienelle tuvalle. Siellä asui tyttö, joka nenällään kohenteli puita pesässä.

-- Terveisiä sisariltasi, sanoi poika.

-- Kuinka sinä tänne olet päässyt, kun sinulta ei ole ainoatakaan jäsentä poissa ja molemmat kätesi olisi pitänyt ottaa.

-- Ne tyytyivät soutupalkaksi ottamaan kultaa, vastasi poika.

-- Siinä he ovat tehneet vastoin kaikkia sopimuksia, sanoi tyttö vihoissaan. Kyllä minä heille vielä opetan, mitä se tahtoo sanoa, kun kultaan tyytyvät eivätkä käsiäsi sinulta vieneet.

Tyttö lauhtui kuitenkin ja kysyi pojalta:

-- Minne olet matkalla?

-- Tuon punaisen meren keskelle linnaan, joka on upotettu veden sisään niin ettei muuta kuin vähän harjaa näkyy veden kalvon yläpuolella.

-- Turhaan etsit, sanoi tyttö, ei sellaista linnaa tässä meressä ole, sillä olen moneen kertaan soudellut sen ristiin ja rastiin.

Kun tyttö näki, miten alakuloiseksi poika tuli hänen sanoistaan, niin lausui hän:

-- Odota aamuun, niin kysyn taivaan linnuilta. Ehkä joku niistä on sen nähnyt, mitä minä en ole nähnyt.

Aamulla tyttö sitten asteli pojan seurassa meren rantaan ja huusi:

-- Hohoi, kaikki taivaan linnut tänne minun puheilleni!