Part 5

Rannalle saavuttuaan he ohjasivat tyyneen poukamaan, astuivat itse rannalle ja ajoivat lohet kaislikkoon syömään. Metsän poikki vei sammaleiden ja sanajalkojen peittämä kapea polku korkealle kuusikkoa kasvavalle mäelle. Sen kupeella levitti kaksi ikivanhaa honkaa tuuheita oksiaan, ja tässä oli ovi Päitsetsaloon. Honkien latvassa istui kaksi metsäkyyhkystä.

"Kuka tulee? Kuka tulee?" kuhersivat ne yksissä äänin.

"Kolme matkalaista, kolme tontukaista", vastasivat tontut.

Oven suussa kannolla istui punatupsuinen musta palokärki. Se koputti nokallaan kahdesti oveen, ja heti aukeni se. Tontut astuivat sisään mahdottoman suureen viheriäiseen saliin, jonka seinillä kasvoi vihannoivia puita ja tuoksuvia kukkia. Yltympäri salia oli sammal- ja ruohovuoteita, joilla makasi eläimiä kaikenkarvaisia ja -muotoisia. Tuolla loikoili kömpelö karhu pää siteissä, täällä voihki kettu käpälä kääreissä. Susi valitteli hammassärkyä, jänikseltä iskettiin suonta, orava oli pudonnut ja taittanut toisen käpälänsä hypellessään oksalta toiselle. Joka paikassa oli sairaita eläimiä, suuria ja pieniä.

Ihmetellen katselivat tätä tonttuveljekset, ja ennenkuin kerkesivät herätä hämmästyksestään, näkivät he Päitsetsalon velhon astuvan luokseen. Hän oli ystävällisen näköinen vanha ukko, jonka lumivalkoinen parta ulottui polviin. Tontut olivat hänen rinnallaan kuin hiiri hevosen rinnalla -- niin pitkä ja voimakas hän oli. Karhua hän kantoi käsivarrellaan kuin lapsi kissanpoikasta -- tuskinpa koko maailmassa oli toista häntä väkevämpää.

Tonttujen sydän hyppi heidän pikku rinnassaan ja vavisten he kumarsivat velholle niin syvään, että töppölakit maata viilsivät ja nenä tarttui varpaaseen. Viimein rohkaisi Metsätonttu mielensä ja jutteli asiansa velholle, joka nyökäytti ystävällisesti päätään virkkaen:

"Mielelläni sinua autan, pieni veitikka. Tulkaa kanssani huoneeseeni, jossa valmistan rohtojani, siellä annan mitä tarvitsette."

Hän astui edellä, ja tontut juosta tipsuttivat aivan hänen kintereillään, sillä velhon sairaat heitä hiukan pelottivat. Mutta tämä rauhoitti heitä:

"Elkää peljätkö, ne ovat kaikki sairaita raukkoja, eivätkä tee mitään pahaa. Tuo karhu tuossa kömpi eilen luokseni. Metsästäjä ampui sitä turkkiin kovin pahasti, ja nyt koetan minä parantaa sitä. Kettu taas on pistänyt käpälänsä satimeen, ja noilla toisilla on jos joitakin vaivoja. Joka päivä tulee uusia sairaita. Kas tässä on lintujen sairashuone."

Näin sanoen hän vei tontut valoisaan huoneeseen, joka oli kuin viheriä metsä, niin paljon kasvoi siinä puita. Joka puuhun oli asetettu pehmoisia pesiä, ja joka pesässä makasi pieni sairas lintu.

"Tässä ovat kaikki haavoittuneet linnut ja sellaiset, jotka eivät ole voineet seurata kumppaleitaan syksyllä etelään, vaan ovat jääneet metsään vilua ja nälkää kärsimään. Joka päivä käyn minä suuri vasu kainalossa kokoamassa kaikki palelevat ja kipeät linnut. Jokainen saa pehmeän vuoteen ja hoitoa kunnes paranee."

Viimein he saapuivat velhon huoneeseen. Se oli täynnä mitä kummallisimpia pulloja, patoja ja kattiloita.

"Tämä on rohtokyökkini", selitti velho, otti sitten suuren pullon kaapista, kaasi siitä pienempään ja antoi sen Metsätontulle.

"Voitele tällä vasikkaasi, olenpa varma siitä, että se jo huomenna hyppii haassa."

Metsätonttu kiitti iloisena ja kysyi, mitä velho tahtoi vaivastaan.

"Olen kuullut sinun osaavan kauniisti soittaa", virkkoi tämä. -- "Soitappas hiukan sairailleni, muuta palkintoa en pyydä."

"Mielelläni", vastasi tonttu, nosti huuliharppunsa huulilleen ja alkoi iloisesti soittaa.

Ja sekös sairaita miellytti. Ne kohottivat karvaiset päänsä, löivät tahtia käpälillään ja murisivat sekä ulvoivat tyytyväisyyden merkiksi.

Vuoritonttukin tahtoi toimittaa jotain ja alkoi laulaa syvällä äänellä kummallisia lauluja vuorenhaltioista ja kadonneista prinsessoista. Tämän kuultuaan ei Koskitonttukaan tahtonut olla toimeton. Heti rupesi hän tanssia tepastelemaan, viskeli paksuja sääriään ja teki mitä hullunkurisimpia temppuja, niin että koko sali kaikui naurun hahatuksista.

Lopulta täytyi velhon pyytää veljeksiä lopettamaan, hän näet pelkäsi sairaiden liiallisesta naurusta entistä pahemmin sairastuvan. Kohtelijaasti kumartaen heittivät tontut hyvästi ja astuivat velhon opastamina ulos Päitsetsalon korkeasta ovesta.

Rannalle tultuaan vihelsi Koskitonttu taas ratsujaan. Heti olivat nämä valmiit, ja niin saapuivat he yks kaks Koskitontun asunnolle. Täällä heidän tiensä erkanivat. Mutta sitä ennen he päättivät tavata toisensa taas sadan vuoden perästä. Koskitonttu kömpi onkaloonsa, Vuoritonttu palasi rotkoonsa ja Metsätonttu kiirehti nopeasti Pienikin luo.

Tämä makasi vähissä hengin oljillaan raskaasti läähättäen ja silmät ummessa. Mutta annappas olla, kun Metsätonttu voiteli sen kylkiä velhon antamalla voiteella -- eikös vain se heti elpynyt. Vielä kerran sivelsi Metsätonttu sitä voiteella, ja heti nousi se ylös, nuoli tontun suureksi iloksi hänen kasvojaan ja ammui ruokaa niin että navetta raikui.

Siitä päivin tuli se terveeksi ja Metsätonttu sai taas juosta sen vieressä metsämailla ja laitumilla.

Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Eeva ja Ruut istuivat lastenkamarin ikkunan ääressä katselemassa kuinka lunta satoi. Valkoiset hiutaleet pyörivät hetkisen ilmassa pudoten viimein maahan, missä kinokset kasvamistaan kasvoivat. Taivas oli harmaa ja vihaisen näköinen, aivan kuin ei se milloinkaan enää aikoisi siniseksi auveta, ja tuuli vinkui ja vikisi nurkissa.

Eeva huokasi syvään ja katsoi Ruutiin:

"Luuletko Ruut, tänävuonna kevättä tulevankaan?"

"Enpä luule, ja äitikin on luvannut meidän viedä Kirstin ulos vaunuissa, heti kun aurinko oikein iloisesti paistaa. Ei siitä tuumasta nyt mitään synny." Ja he huokasivat molemmat taaskin. Äkkiä sanoi Ruut:

"Mutta Eeva, mitäs jos menisimme hakemaan kevättä Suomeen. Juostaan kevään kotio ja pyydetään, että hän lähettää haltiansa tänne. Kaikissa muissa maissa on jo kevät, meillä yksin on talvi ja pyry. Mennäänkö?"

"Jospa menisimme. Mutta äiti ja Kirsti jäävät yksin."

"Niin, mutta ajattele äidin riemastusta, kun tuomme kevään mukanamme."

Eeva suostui, tytöt juoksivat etehiseen ja olivat yks kaks pukineissaan. Portailla tuli Heikki vastaan. "Minne te menette tällaisessa pyryilmassa? Olen juuri saanut äidiltä luvan tulla leikkimään kanssanne."

"Me menemme hakemaan kevättä? Tuletko mukaan?" sanoivat Eeva ja Ruut.

"Tietysti tulen. Sehän on mainiota!"

Lapset alkoivat tallustella lumisia katuja pitkin maalle päin. Tuuli kiljui vihaisesti heidän ympärillään, omnibushevoset kulkivat niska köykyssä ja koirat katsoivat heihin kummastuneina kopeistaan: -- Vau, vau, sanoivat ne, ja se merkitsee: "Nyt on jokaisen paras pysyä kopissaan."

Lapset yhä kulkivat eteenpäin. Siellä täällä tuli leveästi rääkyvä varis heitä vastaan: -- Kraks, kraks! Se on: "Hupsut lapset, pysykää kotonanne."

Ruutia alkoi jo väsyttää. Hän laahasi jalkojaan maata pitkin, voihkien joka viides minuutti: "Nyt en enää jaksa." Heikki ja Eeva taluttivat häntä, mutta väsyneet he itsekin olivat. Aikoivatkin jo kääntyä takaisin, kun samassa ilma äkkiä muuttui. Äkäiset lumipyörteet jäivät kauas heidän taakseen, harmaat pilvet katosivat, ja taivas tuli yhä korkeammaksi. Lapsille tuli niin lämmin, että heidän täytyi istua tien viereen ja riisua päällyskengät jaloistaan, sitten lapaset ja viimein päällysvaatekin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta suoraan heidän silmiinsä, ja nyt he huomasivat jotain hauskaa. Lumi heidän ympärillään oli sulanut, pikku puroja lorisi siellä täällä, ja loitompana näkyi nurmikko, missä viheriät ruohonkorret uteliaina nostivat pikku päänsä. Vieläkin edempänä tuoksuivat sireenit, tuomet kukkivat ja ruusupensaat olivat nupulla. Lapset eivät enää malttaneet kävellä. Iloisina he juoksivat viheriällä nurmella, vallaton Heikki heitti silloin tällöin kuperkeikankin. Mutta äkkiä pysähtyivät kaikki kolme, sillä he näkivät nyt jotain ihmeellistä. Tumman sinisen taivaan alla kohosi kiiltävälehtisiä puita, ruusut ja orvokit tuoksuivat, ja kirkkaan lähteen reunalla oli pieni lehto, jonka tumman-vehreissä puissa oli valkoisia kukkia.

"Ne ovat myrtti- ja oranssipuita", selitti Heikki, joka vanhempainsa kanssa oli käynyt Italiassa. "Nyt olemme varmaan kevään kotona."

Tuskin hän tämän oli sanonut, niin jo kuuluikin siipien suhinaa, ja Kevät astui heidän luokseen kirkkaana ja loistavana kuin aurinko. Hän katseli lapsiin säteilevillä silmillään, ja hänen äänensä helisi kuin kannel.

"Mistä tulette ja mitä tahdotte, lapsukaiseni?" kyseli hän.

"Me tulemme Suomesta ja tahdomme kevättä", kuiskasivat lapset, eivätkä voineet kyllin ihmetellä kysyjän ihanuutta.

Tämä pudisti surullisesti päätään.

"Suomestako? Ettekö, lapset, tiedä, ett'en aio tänä vuonna tullakaan Suomeen. Ihmiset siellä eivät välitä keväästä, heillä on niin paljon muuta ajattelemista. Huolet himmentävät jokaisen suomalaisen silmän, niin ett'eivät minua näe, jos sinne tulisinkin."

Heikki loi ruskeat silmänsä vakavasti Kevääseen.

"Juuri senpä vuoksi sinun täytyykin tulla. Etpä usko kuinka ikävä kaikilla lapsilla nyt on Suomessa. Isä ja äiti ovat surulliset, taivas on harmaa ja ilma kolkko. Anna rakas Kevät, aurinkosi paistaa oikein iloisesti, muuten käy meidän kuin äidin kukkasten. Ne kuihtuvat kaikki, kun ei niillä ole valoa. Emmekä me tahdo kuihtua, me tahdomme tulla suuriksi ja voimakkaiksi."

Kevään haltiatar pudisti yhä päätään:

"Suomalaisten rinnassa on jäätä, kovempaa kuin talvipakkasen panema merenpinta. Heidän sydämessään asuu viha ja riitaisuus, ja missä viha on lähellä, siitä on kevät kaukana."

Silloin pani Eeva kätensä ristiin ja rukoili vapisevalla äänellä:

"Rakas, kaunis kevään haltiatar. Elä ole meihin suuttunut. Heti kotiin päästyäni juoksen isän ja äidin luo ja pyydän heitä ajamaan vihan sydämestään. Uskallathan silloin taas tulla luoksemme herättämään kukkasia ja sinisiä laineita. Et usko kuinka meidän on ikävä vuokkoja, pikkulintuja ja kirkasta aurinkoa."

Kevät siveli hellästi Eevan tukkaa.

"Entä sinä?" kysyi hän Ruutilta.

Pikku Ruut katseli häneen ujosti ja kuiskasi:

"Kulta Kevät, anna Kirstin päästä puutarhaan, hän on vielä niin pieni, ettei voi tulla ulos, kun on kylmä ilma."

Silloin naurahti Kevät, sulki lapset lämpöiseen syliinsä, ja kutsui kaikki haltiansa esille. Ne olivat sieviä pikku poikia ja tyttöjä, joilla oli kirkkaat silmät ja kauniit hohtavat siivet hartioilla.

"Nyt kiirehtikää!" käski Kevät. "Sinä kukkaishaltia, riennä herättämään kukkaset, ensin vuokot, sitten muut kukat. Kesätuuli, joudu henkäilemään lämmintä ja ravistamaan hereille jäälohkareita, niin että ne tietävät lähteä liikkeelle. Ja te muut kaikki, ulos kiireesti, viekää sana etelään pikkulinnuille niiden tulla kotia, pankaa purot lirisemään, ja pukekaa metsät kesäpukuun. Pian, pian! Seuratkaa minua!"

Kevät levitti voimakkaat siipensä ja kohosi korkealle, niin korkealle, että korkeimmatkin talot näyttivät leikkirakennuksilta ja lapsia oikein huimasi hänen sylissään. Hänen jäljessään lensivät kaikki haltiat. "Hyvästi!" huusivat ne -- "hyvästi, nyt kukin työhönsä!" ja sitten heittivät ne toisilleen sormisuukkoja hajaantuen eri suunnille ympäri maata. Ne näyttivät valkoisilta linnuilta, eipä olisi kukaan nähdessään niiden lentoa arvannut niiden olevan pieniä, iloisia kevään haltijoita. Ja missä he vain kulkivat, siellä pakeni talven kuningas, pakeni niin kiireesti, että sen lumivalkoisesta jääkarhuturkista tarttui pitkiä siekaleita puunoksiin. Hei! kuinka pian järvet sulivat, sinivuokotkin aukasivat lehtensä ja hieroivat unen silmistään.

"Hyvää huomenta", sanoivat ne, "olemme nukkuneet kauan, nyt tulee kiire pukeutumaan."

Entä linnut! Niilläkös kiire oli, suurissa parvissa saapuivat ne etelästä päin, hommasivat pesän rakentamisessa ja juttelivat, niin että ilma raikui niiden liverryksestä ja koivun oksat uteliaisuudesta heristivät hiirenkorviaan.

Kevät laski lapset varovasti maahan, suuteli jokaista hellästi ja lausui:

"Nyt suutelen silmiinne valoa ja sydämiinne uskallusta. Rientäkää kotianne kertomaan vanhemmillenne kevään jo tulleen. Minun täytyy vielä jatkaa matkaani, ajaa karja laitumelle ja nostaa pelto oraalle. Jääkää hyvästi, pienokaiset!"

Ja keveänä kuin lintu pyrähti Kevät taas lentoon kadoten lasten näkyvistä. Mutta nämä juoksivat kiireesti kotiin.

"Nyt on kevät tullut!" huusivat he yhdestä suusta. "Isä, äiti, me olemme tuoneet kevään! Katsokaa, aurinko paistaa!"

Ja vanhemmat riensivät ulos pihalle tuota kummaa katsomaan. Totta tosiaan! Pilvet taivaalla olivat hajaantuneet, ja kirkas aurinko loisti lämpimästi. Suuret lumikinokset olivat sulaneet, puut olivat silmikolla, pikku tytöt myyskentelivät vuokkoja, ja katuvierillä olivat pojat nappikuoppasilla.

"Niin" -- sanoivat isä ja äiti nyökäyttäen päätä toisilleen, "nyt on kevät tullut."

End of Project Gutenberg's Satuja lapsille luettavaksi, by Anni Swan