Part 4

Näiden jälkeen tulivat muut kalat. Kaikki hieroivat pyrstöään hiekalla ja astuivat nurmelle hopealle välähtelevissä vaatteissa, puoleksi ihmisen, puoleksi kalan näköisinä. Siinä seisoi leveä likinäköinen kampela. Se oli kerran pienenä ollessaan langennut, niin että oli käynyt aivan vinoksi. Siiat ja kuhat olivat siivoa väkeä, mutta hauki -- hyi, kuinka ahnas ja ilkeä se oli. Eipä siinä kyllin, että se vedessä uiskennellessaan alinomaa ajoi takaa pikkukaloja, täälläkin kehtasi se vähän väliä tyrkkiä ja tuuppia pienempiä. Erittäin paha se oli särjelle, yhtämittaa se sitä kiusasi, niin että särkiraukan silmät aina olivat itkusta punaiset. Ahvenet olivat iloisia ja virkkuja, mutta ravut -- hyvänen aika, kuinka laiskoja ja turhamaisia ne olivat. Taitavilla saksillaan ne olivat leikanneet itselleen pitkät koreat laahustimet, ja jotta niiden prameus olisi kaikkien nähtävissä, kävivät ne aina takaperin, laahustin edellä.

Jopa pistivät pienet vedenneidotkin päänsä aalloista. Nopeasti ne uivat rannalle, piiloutuivat kaislikkoon ja hieroivat itseään hiekalla. Siinä tuokiossa tuli heistä mitä suloisimpia pikku tyttöjä, joiden hartioilla oli lumivalkoiset kuultavat siivet. Hiuksissa oli heillä lumpeenkukkia, ja hame oli merensininen. Hei, kuinka nopeasti ne tepsuttelivat, arvaahan sen, kun oli siivet hartioilla.

"Hoh, hoo, tyttöset, odottakaapa", huokasi vanha viiksisuinen hylje kompuroiden hietikkoa kohti. Se oli vedenkuninkaan tyttären uskollinen hoitaja. Sen jalat olivat jo kankeat, eikä se jaksanut kulkea niin nopeaan kuin nuoret. Rannalle kömmittyään alkoi sekin hieroa itseään, mutta unohti pestä suunsa, ja niin jäi kun jäikin sille viikset. Muuten oli se ystävällisen näköinen vanha eukko.

Voi, kuinka vedenneitoja nauratti nähdessään hyljemummon viikset. He juoksivat nopeasti metsään, ettei hyljemummo näkisi, painoivat pikku päänsä mättääseen ja nauroivat niin, että saari kaikui. Mutta äkkiä vaikenivat he.

Koko metsä alkoi soida, puun oksilta kaikui mitä ihanimpia säveleitä ja kimmeltävinä perhoina kohosivat kukkakuvut varsistaan. Ketterästi nousivat vedenneidot pystyyn ja riensivät rannalle, sillä nyt saapuivat vedenkuningas ja hänen ihana tyttärensä. Kultaisia portaita myöten he astuivat käsitysten veden pinnalle, ja kunnioittaen väistyivät aallot heidän tieltään. Vedenkuninkaan olkapäillä liehui merivihreä viitta, hänen pitkä partansa ulettui polviin ja päässä oli hänellä kultakruunu. Vedenkuninkaan tytär oli kauniimpi kaikkia vedenneitosia, ja senvuoksi kutsuttiin häntä Merihelmeksi. Hänen valkoinen pukunsa oli meren vaahdosta kudottu, ja kiharoissaan oli hänellä säteileviä helmiä.

Heidän maalle astuttuaan riensivät kaikki vedenneidot pesemään Merihelmen pyrstöä hiekalla, ja silloin hän sai kuten muutkin, nopsat pikku jalat ja hohtavat siivet.

Tämän jälkeen alkoi koko veden kansa tanssia, paitsi vedenkuningas ja hyljemummo, joka istui ruohikossa tahtia lyömässä. Hän näet aina pelkäsi, ettei tyttösten tanssi kävisi kyllin sievästi. Hei! mikä ilo saarella nyt vallitsi! Vedenneidot lauloivat iloisia lauluja, tuuli soitteli metsän puita, ja kalat puhelivat keskenään, niin että kuului kuin olisi kahvipapuja jauhettu. Täytyihän niiden koko päivä mykkinä uiskennella vedessä, siksipä ne nyt niin uutterasti juttelivat. Mutta Merihelmestä oli hauskempi seurata kullalle kiiltäviä perhosia, ja hän juoksenteli niiden jäljessä, kunnes joutui kauas metsään. Hän koetti kääntyä takaisin, mutta eksyikin saaren toiselle rannalle, missä ei vielä koskaan ollut käynyt. Hän istui kalliolle lepäämään ja katseli kauas ulapalle. Siellä souteli yksinäinen kalastajapoika venheessä. Nähdessään Merihelmen sousi poika lähemmäksi, ei hän ollut eläessään niin kaunista tyttöä nähnyt.

Kovasti Merihelmi ensin säikähtyi huomatessaan pojan, eihän hän vielä koskaan ollut ihmistä nähnyt. Mutta poika oli lempeän näköinen ja hymyili niin ystävällisesti, että vedenneidon pelko heti haihtui. Uteliaana hän poikaa katseli, se oli paljoa kauniimpi kuin kaikki hauet ja kuhat yhteensä.

Äkkiä hän muisti, että poika muuttuisi kaislaruohoksi, jos soutaisi rannalle. Nopeasti heitti hän valkoisen huntunsa veteen; se venyi venymistään muuttuen hopealle hohtavaksi nuoraksi ja sen taikavoiman avulla saattoi poika huoletta astua maihin.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän hypähtäen neidon viereen kalliolle.

"Sitä en voi sanoa", vastasi tämä, "mutta kuka sinä olet, ja miksi näin yksin yöllä soutelet?"

"Olenpa vain köyhä kalastajapoika. Olin verkkoja laskemassa, kun äkkiä luulin kuulevani ihanaa soittoa. Soudin tänne päin lähemmäksi kuuntelemaan. Sanohan, kenen tämä saari on ja kuka siellä soittelee?"

Merihelmi pudisti päätään:

"Kerro ennen sinä minulle ihmisistä ja maasta", pyysi hän.

"Sama se", arveli poika ja jutteli tytölle kodistaan laaksossa. Hän kertoi kirkkaasta auringosta, joka sinisellä taivaalla helottaa, visertävistä pikkulinnuista, iloisista ihmisistä ja suurista kaupungeista, korkeista kirkoista ja helisevistä uruista. Ja vedenkuninkaan tytär kuunteli välkkyvin silmin. Tuollaisia satuja ei vanha hyljemummokaan osannut kertoa, niin paljon kummallisia juttuja kuin hän täisikin.

"Nyt sinun täytyy kertoa minulle jotain", lausui poika. "Tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä alhaalla aaltojen alla liikkuu. Sanotaan vanhan vedenkuninkaan siellä ihanine tyttärineen asuskelevan, mutta eihän se voi olla totta?"

Merihelmi pudisti hymyillen päätään. "Kukapa sen paremmin tietäisi", arveli hän, "olenhan minä vedenkuninkaan tytär." Mutta ei hän uskaltanut sanaakaan virkkaa. Isä oli ankarasti kieltänyt kansaansa veden elämästä kertomasta.

Silloin tuli kalastajapoika surulliseksi.

"Etkö sinäkään voi sitä minulle kertoa", huokasi hän. "Enkö siis koskaan saa tietää aaltojen salaisuutta. Joka ilta tuijotan syvyyteen ja rukoilen aaltoja kertomaan salaisuuttaan, mutta minä en ymmärrä niiden kieltä. Ja tuntuupa minusta, kuin en saisi rauhaa ennenkuin saan tietää, mitä syvyydessä liikkuu."

Oi, kuinka Merihelmen kävi häntä sääliksi. Hän katseli pojan surullisia silmiä ja alakuloisia kasvoja, ja niitä katsellessaan hän unohti isänsä kiellon. Hän alkoi kertoa kodistaan alhaalla veden pohjassa. Jutteli vedenkuninkaan kuultavasta linnasta, vesien syvästä rauhasta ja ihanasta puutarhasta, jossa hukkuneet ihmislapset nukkuvat ihmeellisten puiden alla. Näiden oksilta tippuu aina kyyneliä, ja niiden rungoista versoo tuoksuvia valkeita kukkia. Vielä kertoi hän saaresta, jossa vedenkansa yönsä leikissä viettää sekä vanhasta viheriäpartaisesta vedenkuninkaasta.

Äkkiä hän hypähti säikähtyen ylös. Lännessä rusotti jo taivas punaisena, ja tiheä sumu alkoi nousta saarelle. Merihelmi muisti isänsä ja alkoi niin kiireesti juosta kivien yli, että hänen jalkansa tulivat veriin.

"Elä jätä minua!" huudahti kalastajapoika ja tahtoi seurata neitoa, mutta sumu oli niin paksu, ettei hän nähnyt askeltakaan eteensä. Tuskin hän pääsi venheelleen, ja vasta kauan soudettuaan hän löysi kotiinsa.

"Joko aiot päiväsikin saarella viettää?" toruskeli hyljemummo, kun Merihelmi saapui rannalle. -- "Pian veteen, toiset ovat jo kauan sitten sukeltaneet kotia."

Nopeasti heittäysi kuninkaantytär aaltoihin. Samassa tuokiossa katosivat häneltä siivet, ja jalat muuttuivat pyrstöksi. Seuraavana iltana kohosi vedenkansa taas saarelle, pesi itseään hiekassa ja rupesi tanssiin. Metsässä helisi soitto kuin ennenkin, hyljemuori löi tahtia, ja valkosiipiset vedenneidot lauloivat ihania lauluja nurmella.

Merihelmi yksin oli surullinen. Koko päivän hän oli muistellut syntiään, ja hänestä tuntui aivankuin uhkaisi joku vaara hänen isäänsä ja koko vedenkansaa.

Kuuluipa silloin kaukaa, tyynen vedenpinnan yli laulun säveleet, ja yksinäinen venhe lähestyi saarta. Venheessä istui eilinen kalastajapoika. Heleällä äänellä hän lauloi kauniita lauluja vedenkuninkaan kodista, hänen tyttärensä ihanista silmistä ja vedenneitojen pitkistä hiuksista. Kummastellen kuunteli saaren kansa laulua. Heistä tuntui se niin tutulta.

Yhä lähemmäksi tuli poika. Hän ei enää peljännyt kaislaruohoksi muuttuvansa. Tiesihän hän nyt aaltojen salaisuuden, eikä saaren taialla enää ollut valtaa häneen. Mutta vedenkuningas vaaleni vihasta, vedenneidot lakkasivat peloissaan tanssistaan, ja hyljemummo väänteli itkien käsiään.

Nyt lauloi poika lumotusta saaresta, jonka metsässä ihana soitto kaikui, punaisista ruusupensaista ja vedenneitojen tanssista. Julmistuneena kohosi kuningas silloin valtaistuimeltaan:

"Kuka tämän on tehnyt?" huusi hän jyrisevällä äänellä, "kuka on rohjennut kertoa aaltojen salaisuuden ihmislapselle? Astukoon se eteeni kiroustani vastaanottamaan!"

Vavisten katselivat vedenolennot toisiaan.

"Kuka?" kuiskasivat he. Kuului kuin olisi tuulikin metsässä suhissut kukkasille: "kuka, kuka?"

Lumenvaaleana heittäysi nyt Merihelmi isänsä jalkain juureen.

"Rankaise minua, isä", kuiskasi hän, "minä sen tein. Minä kerroin kalastajapojalle aaltojen salaisuuden."

Vedenkuningas katseli kauhistuneena häneen.

"Tyttäreni, oi tyttäreni, mitä olet sinä tehnyt", valitti hän murtuneella äänellä. "Olet saattanut meidät kaikki onnettomuuteen. Tottelemattomuutesi tähden vaipuu tämä saari nyt ikuisiksi ajoiksi syvyyteen. Emme koskaan enää saa aalloista kohota tänne iloitsemaan. Niinpiankuin ihmiset saavat salaisuutemme tietää, hyökkäävät he saareemme sitä turmelemaan ja omakseen omistamaan. Tästedes täytyy meidän aina elää pimeässä syvyydessä kylminä ja mykkinä. Sinä olet murtanut taikavoimamme kertoessasi salaisuutemme. Katsele ympärillesi ja näe mikä muutos saaressamme tapahtuu."

Vavisten silmäili Merihelmi rakastettua saartaan. Kauniit kukkaset nurmella vaipuivat kokoon tomuksi. Ihana soitto ei enää helissyt metsässä, myrsky siellä vaan ulvoi. Joka puu, joka pensas vaikeroi: Voi, voi, voi! Kaikkialla oli hävitystä ja kauhua.

Silloin valtasi Merihelmen syvä katumus ja tuska.

"Anteeksi, isä, anteeksi, vedenkansa, anteeksi, iloiset leikkikumppanini", rukoili hän.

Vedenkuningas kätki kasvot käsiinsä, mutta sitten hän nousi ylös ja lausui värisevällä äänellä:

"Kuule tuomiosi. Ikuisiksi ajoiksi erotan sinut joukostamme. Täst'edes et enää ole vedenneito. Et koskaan enää pääse takaisin valtakuntaani. Ollos ilmoja kiitävä lintu, mykkä olkoon kielesi, kunnes kuolema kerran sen avaa!"

Murtuneena vaipui Merihelmi maahan, koko vedenkansa kohotti haikean valitushuudon, ja vedenneidot syöksyivät itkien kuninkaan jalkojen juureen.

"Oi, suuri kuningas", rukoilivat he, "me tiedämme, ettet koskaan peräytä sanojasi. Mutta anna meidän seurata rakasta Merihelmeämme. Muuta meidätkin linnuiksi, ettei hän yksinään kuljeskelisi."

"Olkoon niin!" huudahti kuningas synkeänä. Hetkisen heilutti hän valtikkaansa neitojen pään yli salaperäisiä loihtulukuja mutisten, ja yht'äkkiä seisoi vedenneitojen paikalla parvi suuria lumivalkoisia lintuja. Niillä oli kaikilla pitkä kaareva kaula ja yhdellä oli päässään kapea kultakruunu. Se oli Merihelmi, vedenkuninkaan ihana tytär. Linnut kohottivat voimakkaat valkoiset siipensä, nyökäyttivät surulliset jäähyväiset vaikeroivalle vedenkansalle ja lensivät kauas kadoten korkeuteen.

"Rientäkäämme takaisin valtakuntaamme, ennenkuin saari vajoo", huudahti äkkiä vedenkuningas ja nopeasti sukelsivat nyt kaikki veteen. Mutta ihana saari vaipui hitaasti syvyyteen, ja kun kalastajapoika saapui sen entiselle sijalle kellui vedenpinnalla vain keltaisia lehtiä ja kuihtuneita ruusunkukkia.

Kerrottiin kuitenkin, että joskus tyyneellä kuului vedenpinnalle ihania säveliä. Syvällä aaltojen alla istui silloin vanha vedenkuningas helisevien puiden varjossa. Hyljemummo, joka surusta oli käynyt aivan harmaaksi, itki hiljaa ja puitten alla uivat kalat suruissaan edes takaisin. Ei kenkään saanut sanaakaan suustaan, mykkinä surivat ne ihanaa Merihelmeä ja hänen iloisia kumppaneitaan.

Mutta vedenneidot lensivät valkoisina lintuina kaukana kodistaan. Usein uiskentelivat he vedenpinnalla ja koettivat katsella alas syvyyteen. Varmaan kaipasivat he viileitä leikkipaikkojaan vedenkuninkaan puutarhassa ja omaisiaan tuolla alhaalla. Ihmiset kutsuivat niitä joutseniksi ja ampuivat niitä kauniiden sulkien vuoksi. Silloin tapahtui, että kuoleva lintu aukaisi nokkansa ja lauloi kummallisen säveleen, niin ihanan, ettei ihanampaa kuultu. Sen ääni tunkeutui aina alas syvyyteen, ja silloin kuiskasivat vedenolennot toisilleen:

"Nyt kuoli joku vedenneitosista."

Pienikki ja Metsätonttu.

Pienikki oli soreakasvuinen ruskea vallaton vasikka. Metsätonttu taas oli sellainen pieni totinen ukko, joka asuskeli metsässä, nukkui suuren kuusen oksien alla ja söi jäkäliä ja puolukoita. Sillä oli pitkä harmaa parta, punainen töppölakki ja kirkkaat vilkkuilevat silmät. Pienikki ja Metsätonttu olivat hyviä ystäviä. Ne tutustuivat toisiinsa eräänä kesäaamuna, kun vihainen sonni rupesi puskemaan Metsätonttu rukkaa. Silloin riensi hyväsydäminen Pienikki Metsätontun avuksi, sai sonnilta pari kuhmua kylkeensä ja pelasti tontun. Siitä päivin rakasti Metsätonttu Pienikkiä sydämensä pohjasta. Metsässä kuljeskeli se aina Pienikin vieressä, opasti sen parhaimmille syöntipaikoille ja ajoi pois ilkeät paarmat ja hyttyset sitä puremasta.

Sattuipa sitten Pienikki pahasti sairastumaan. Se ei enää jaksanut käyskennellä toisten lehmien kanssa laitumella eikä metsässä, makasi raukka vain navetassa ähkien ja voihkien. Ei siinä auttanut hauteet eikä voiteet.

Aivan navetan ikkunan edessä oli västäräkin pesä. Siinä istuivat västäräkki-isä ja västäräkki-äiti.

"Kuuleppas isäukko", puheli västäräkki-äiti. "Sääliksi käy Pienikki poloista."

"Niin", sanoi västäräkki ukko, "mutta mikä neuvoksi, äiti muori?"

Västäräkki-äiti pani pikku päänsä kallelleen.

"Eiköhän olisi parasta viedä sana Metsätontulle. Tiedäthän sen Pienikkiä rakastavan, ehkä keksisi se jonkun neuvon."

"Aivan oikein, äiti muori, lentäkäämme metsään hänelle sanaa viemään."

Linnut lehahtivat lentoon ja saavuttuaan kannon luo, jonka alla Metsätontun oli tapana nukkua, alkoivat ne häntä viserrellen kutsua ulos.

"Metsätonttu, Metsätonttu hoi, herää jo!"

Mutta Metsätonttu ei kuullut, nukkui vain ja kuorsasi voimansa takaa. Oli näet vielä anivarhainen aamu, ja tonttu veteli mielellään pitkiä aamu-unia.

"Ei", sanoi västäräkki-äiti, "ei hän herää, lienee parasta mennä noutamaan käkeä. Sillä on niin vahva ääni, kyllä sen kukunta tontun herättää."

Molemmat lensivät käen luo, joka istui koivun latvassa, ja houkuttelivat sen mukaansa kannolle.

"Kuku nyt oikein vahvasti", kehottivat västäräkit -- ei se vähästä herää.

Käki pöyhisteli höyheniään, ja alkoi kukkua, oikein sydämensä pohjasta:

"Kukkuu, kukkuu, herää Metsätonttu."

Mutta Metsätonttu se ei vaan herännyt.

"Koeta vielä kerran", pyysivät västäräkit.

Käki kukkui entistä kovemmin, ei havahtunut Metsätonttu.

Neuvotonna katselivat linnut toisiinsa.

-- Mikä nyt keinoksi?

"Menkäämme noutamaan tikkaa. Kyllä se koputtaa tuon unikekon ylös", keksi viimein västäräkki-äiti.

Mutta tikkaa oli vaikea löytää. Se asuskeli syvällä männikössä ja teki ahkerasti työtä. Ei sitä lainkaan haluttanut tulla pois työpaikaltaan. Lähti se kuitenkin, kun linnut oikein tarkoin selittivät kuinka tärkeätä oli saada tonttu valveille.

Lennettiinpä taas kannolle.

"Koputa kovasti", varoittivat toiset.

Tikka asettui ihan kannon eteen alkaen koputella ja hakata minkä nokasta lähti.

"Hoh hoo!" kuului silloin uninen ääni sammaleista. -- "Kuka siellä koputtaa, niin etteivät rehelliset tontut saa nukkua rauhassa?"

"Ahaa, jopa vihdoinkin heräsit. Joudu pian luoksemme. Pienikki on kipeä."

"Mitä!" huudahti Metsätonttu kömpien esille kannon alta, silmät unesta tirrillään. -- "Onko Pienikki kipeä?"

"Kovin kipeä", selittivät linnut yhteen suuhun. -- "Tulimme kysymään etkö tietäisi jotain neuvoa."

"Voi, voi!" vaikeroi Metsätonttu nyyhkyttäen niin, että parta tutisi, putosi sammalikkoon istumaan ja itki niin katkerasti, että noiden neljän ympärillä istuvan linnun, tikan, käen ja västäräkkiparin, silmistä vuosi suuret kyyneleet pitkin nokkaa.

"Elähän nyt enää itke, Metsätonttu rukka", lohdutteli viimein västäräkki-äiti. "Seuraa meitä, niin viemme sinut Pienikin luo."

Metsätonttu kompuroi seisaalleen ja lähti yhä nyyhkyttäen seuraamaan ystävällistä västäräkkipariskuntaa. Tikka ja käki puolestaan lausuivat ystävälliset jäähyväiset ja lähtivät töitään jatkamaan.

Kovasti Metsätonttua pelotti näin ilmipäivällä ihmisasunnoille astuessaan. Hän hiiviskeli katajien ja kanervikkojen lomitse, kätkeysi kivien taa ja loikkaili kantojen yli. Västäräkit lensivät edellä ja pysähtyivät vihdoin navetan luona.

"Hiivi nyt varovasti sisään, ettei karja-Kaisa suinkaan huomaa", varoittivat ne pesäänsä takaisin lentäessään.

Tonttu livahti varpaisillaan navetan ovesta sisään. Siellä makasi Pienikki ähkien oljilla, luoden surulliset silmänsä Metsätonttuun aivan kuin apua anoen.

"Voi sinua raukkaa", itki Metsätonttu, "mikä sinua oikein vaivaa?"

Ja sitten hän istui Pienikin luo, kostutti sen kuivia huulia vedellä ja karkoitti ilkeät paarmat huiskuttaen suurella vitsalla. Pienikki poloinen oli tästä kovin iloissaan. Jos se olisi jaksanut, olisi se varmaan ammunut mielihyvänsä merkiksi, mutta nyt nuoli se vain silloin tällöin ystävänsä kättä.

Äkkiä kuului askelia ja ihmisääniä. Vips -- siinä tuokiossa piiloutui tonttu heinäkasaan navetan pimeimpään nurkkaan, heristeli korviaan ja tirkisteli salaa lymypaikastaan. Sisään astuivatkin samassa eläintohtori ja karja-Kaisa. Eläintohtori koputteli vasikan kylkeä, kuunteli sen keuhkoja ja pudisti päätään.

"Ei se taida siitä enää parantua", tuumaili hän, "kyllä se on niin sairas."

Tonttu rukan sydän oli surusta haljeta. Murhemielin hiipi hän toisten taas lähdettyä Pienikin luo, painoi poskensa sen kuonoa vastaan ja itki niin katkerasti kuin tonttu ikinänsä itkeä voi. Kunpa hän edes olisi voinut ystäväänsä auttaa, mutta turhaan hän päätään vaivasi -- olihan hän vain typerä Metsätonttu rukka, joka ei juuri muuta osannut kuin huuliharppua soittaa. Vihdoin viimein, mietittyään kauan aikaa, luuli hän keksineensä hyvän keinon.

-- Hei, tuumi hän näpähyttäen sormiaan -- jopa keksin. Lähden kuin lähdenkin Päitsetsalon velhon luo. Hän on parempi tohtori kuin kaikki ihmisten eläintohtorit yhteensä. Tosin en varmuudella tiedä hänen asuinpaikkaansa, mutta kyllä veljeni, Vuoritonttu, sen tietää, menenpä ensin hänen luokseen.

Kiireesti lähti tonttu matkaan. Jäähyväisiksi hän nyökkäsi päätään Pienikille, nosti vesisangon sen eteen ja taputteli sen pehmeätä karvaa.

"Pian tulet terveeksi, ystäväni", virkkoi tonttu ja alkoi voimainsa takaa juosta Linnavuorelle päin, missä tiesi veljensä asuvan. Matka sinne oli pitkä ja vaivaloinen, mutta Metsätontulla oli oma tapansa kulkea. Hän heittäysi maahan pää edellä kuin pallo, kimmosi eteenpäin pitkän matkaa, nousi pystyyn ja vieri taas eteenpäin. Olisipa luullut suuren harmaan pallon tai siilin tiellä pyörivän, kun sen menoa näki. Vihdoin hän saapui punaisena, hengästyneenä ja läähättäen korkealle Linnavuorelle. Se oli jylhä äkkijyrkkä kallio, jota myöten Metsätontun täytyi kiivetä korkeimpaan huippuun, sillä ainoastaan sitä tietä päästiin Vuoritontun kotiin. Saavuttuaan perille otti Metsätonttu männyn juurelta pyöreän kiven ja kolkutti kolmasti kallioseinään. Kumea ääni sisältä huusi:

Kuka outo onkalolla, Vieras vuoren vinkalolla? Tie suvulle, muille telki. Etäälle inehmon elki!

Tähän vastasi Metsätonttu:

Oma suku onkalolla, Veli vuoren vinkalolla, Haikehia haastamassa, Apua anelemassa.

Vuoren sisästä kuului taas:

Veräjä etehen veljen, Keskitse kivisen teljen, Vuorehen solanen suora, Noutajaksi kultanuora!

Tämän jälkeen aukeni kallioon tontun kokoinen kolo ja kolosta kohosi kultainen hihna, johon Metsätonttu tarttui liukuen sitä pitkin syvälle, syvälle alas pimeään luolaan.

"Huh", sanoi hän, "täälläpä on pimeä, eihän täällä näe omaa partaansakaan."

"Odotappas hiukan, niin toimitan valoa kunniaksesi", puheli Vuoritonttu ja koputti seinään sauvallaan. Heti sipsutti esille kaksikymmentä harmaata hiirtä kantaen kukin käpälissään kirkasta pientä lyhtyä. Tehtyään sievän kumarruksen vieraalle poistuivat ne takaisin yhtä hiljaa kuin olivat saapuneetkin. Luola tuli nyt niin valoisaksi, että Metsätonttu hyvästi saattoi nähdä veljensä. Hän oli pieni ja ryppyinen kuten Metsätonttukin, mutta lakki oli harmaa eikä punainen.

"Kerroppas nyt asiasi", lausui Vuoritonttu, "arvaan, ettet turhan päiten ole lähtenyt metsästäsi pimeään luolaani matkustamaan."

Metsätonttu kertoi asiansa ja kysyi, eikö veli tietänyt Päitsetsalon velhon asuntoa.

"Kyllä hän jossain pohjoisessa asuu", tuumaili Vuoritonttu -- "en oikein tarkoin tunne hänen asuinpaikkaansa, mutta veljemme Koskitonttu ihan varmaan tietää sen. Voinhan lähteä kanssasi häneltä kysymään. Siitä onkin jo sata vuotta kun viimeksi olen maan päällä käyskennellyt, oikeinpa silmiini koskee päivän valo, mutta saatammehan odottaa yön tuloa. Sillä aikaa saavat palvelijani tuoda sinulle syömistä." -- Hän koputti taas sauvallaan seinään ja kotvasen kuluttua saapui kymmenen hiirtä kantaen pöytää, johon oli ladeltu ruokia jos jonkinlaisia. Siinä oli keitettyjä etanoita, paistettuja koppakuoriaisia, suolattuja sisiliskoja ja itikkasoppaa sekä lopuksi kolme hunajaan kastettua korkkia.

Hunajaan kastetut korkit olivat kaikkien tonttujen mielestä parasta herkkua maan päällä. Metsätonttu ei hennonnut syödä koko korkkiaan, vaan pisti säästöön taskuunsa toisen puolen.

Heidän syötyään olikin jo ilta saapunut. Tontut kiipesivät kultahihnaa myöten ylös, sulkivat aukon tarkoin ja lähtivät vierimään vuorta alas. Vuoritonttu pyöri ihan samoin kuin veljensäkin -- kylläpä huomasi heidän korkkia syöneen -- niin kevyesti kävi kulku. Aamun sarastaessa saapuivat he Kalliokosken luo, jonka rannalla Koskitonttu asui. Huh -- sitä pauhua ja kohinaa mitä koski piti -- eihän siinä tahtonut omaa ääntänsäkään kuulla. Veljekset seisoivat rannalla ja huusivat täyttä kurkkua:

Kuule, kuule, Koskitonttu, Veikon huuto, virran tonttu. Koski laaja, poissa porras, Ylitse halumme harras.

Silloin kuului kosken toiselta puolen kohinan kautta:

Kuulin huudon, kuulin kaksi, Terve, veljet vierahaksi! Hetkinen odottakaatte, Orhini eteenne saatte!

Pian uikin kuohujen lävitse kaksi suurta kiiltävää lohta rannalle tonttujen luo. Nämä arvasivat niiden olevan Koskitontun lupaamia hevosia, istuivat kalojen selkään ja pitivät lujasti evistä kiinni, sillä nyt vasta kulku alkoi. Maailma pyöri heidän silmissään, koski viskoi vaahtoaan heidän kasvoihinsa ja oli joka silmänräpäys niellä heidät pyörteeseensä. Puolikuolleina saapuivat he Koskitontun luo. Tämä asui onkalossa aivan kuohujen partaalla. Vesi oli uurtanut asumuksen pyöreäksi kuin pata, sen seinillä riippui näkinkenkiä ja helmiä, ja laattialle oli levitetty kiiltäviä kalan nahkoja. Iloisesti tervehti Koskitonttu veljiään ja kuultuaan heidän asiansa, nyökäytti hän päätään suostumuksen merkiksi. Hän oli muuten aivan toisten tonttujen näköinen, mutta parta oli valkoinen kuin kosken kuohu, samoin lakkikin.

"Tiedän kyllä Päitsetsalon velhon asuinpaikan" -- sanoi hän. -- "Ei sinne ole täältä kovinkaan pitkä matka. Parasta lie meidän ratsastaa sinne hevosillani." -- Hän vihelsi pieneen pilliin vyöllään ja heti ui kolme pulskaa lohta rannalle. Eipä olisi veljeksien tehnyt mieli enää lähteä mokomien ratsujen selkään, mutta mikäpä siinä autti. Koskitonttu lohdutti, ettei ollut hätääkään, ja niin he ratsastivat taas pitäen lujasti lohien selkäevistä kiinni alas ärjyviä kuohuja. Metsät kiitivät nuolen nopeasti heidän ohitseen, lohet ponnistelivat voimiaan, paiskelivat pyrstöjään ja kimpoilivat kuin äksyt orhit ja pian he saapuivat suurelle selälle, jonka keskeltä kohosi metsäinen saari.

"Se on Päitsetsalo" -- selitti Koskitonttu. -- "Ptruu, ptruu, hevoseni, kuljeppas nyt siivosti, kohta ollaan perillä."