Part 3

"Vai niin, sinä siis myöskin olet suuttunut ihmisiin. Etpä usko kuinka katalasti he minuakin kohtelevat. En tahdo kehua itseäni, mutta sen minä sanon, ettei monta näin rehellistä kissaa ole maan päällä elänyt. En koskaan ole varastanut kokonaista kinkkua ruoka-aitasta, niinkuin naapurin Missi, enkä tyhjentänyt kerma-astiaa, kuten tiedän esimerkiksi Kekolan Mirrin joka aamu tekevän. Nöyrästi olen latkinut niukan maitotippani ruokakupista ja vain aniharvoin olen kielelläni kuorinut kerman aamumaidosta, silloin kun arvelin, ettei kyökki-Maijalla ole aikaa sitä tehdä. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. -- Tänä aamuna kuulin Heikin äidin sanovan: 'Tänään et, Heikki, saa syödä lihapullia, koska et ole oikein terve.' Tulin tästä kovin iloiseksi, sillä ajattelin että minäkin nyt kerran saan lihapullia, koska ei Heikki syö. Hyppäsin siis kyökin pöydälle ja popsin viisi lihapullaa, juuri niin monta kuin olen nähnyt Heikinkin syövän. Ah -- enpä ikinäni unohda, kuinka makeille ne maistuivat, mutta kylläpä sainkin ne kalliisti maksaa. Tuskin olin viimeisen palasen nielaissut kun jo Maija tulla tupsahtaa luuta kädessä ja kylläpä silloin tiesin herkkuja syöneeni. Eikö tämä ole mielestäsi kauheata?"

"Hirmuista kerrassaan!" huudahti Halli, "mutta semmoisia he juuri ovat. Olen minäkin saanut yhtä ja toista kokea tässä maailmassa. Siksipä lähdenkin nyt Amerikkaan enkä koskaan enää tule takaisin Suomeen. Jos tahdot, otan sinut mukaani, neiti Marrinen."

"Kiitos kaunis, herra Hillinen, mutta minä olen päättänyt lähteä Egyptiin. Siellä näet kuuluu olevan oikea kissojen paratiisi. Joka kissalla on oma lehmänsä ja palvelijansa, ja joka poiskiskottu hännänkarva maksaa kaksikymmentäviisi selkäsaunaa."

"Ei, mutta onko mokomata kuultu!" päivitteli Halli, "missä tuo kummallinen maa on?"

"Eiköhän se liene jossain meren takana, kyllä sen löytää, siellä kuuluu olevan niin paljon krokodiilejä."

"Krokodiilejä! mitä ne ovat?"

"Ne ovat suuria haukia, jotka syövät ihmisiä."

"Ahaa, ymmärrän, mutta kuuleppas" -- Halli pani toisen etukäpälän kuonolleen ja näytti tuumailevan -- "eiköhän Amerikka ja Egypti ole lähellä toisiaan. Tule sinä purteeni, niin purjehdimme ensin krokodiilimaata hakemaan, ja jätettyäni sinut Egyptiin lähden minä Amerikkaan, sillä enpä uskalla kissavaltakuntaasi tulla."

Sanottu ja tehty. Purjevene oli keskustelun aikana ajautunut rannalle, ja Mirri hypähti ketterästi venheeseen istuutuen purjeen alle käppyrään. Halli ohjasi perässä venettä arvokkaan näköisenä. Tuuli puhalsi rivakasti, ja vene viilsi nopeasti aaltoja. Mirri näki pikkukalojen solahtelevan veden alla, ja sitä harmitti kovasti, kun ei voinut pyytää niitä. "Ollappa nyt Heikin onkivapa mukana, kyllä silloin kaloja saisimme", arveli se Hallille. Mutta tämä vaan murahti vastaukseksi, sillä oli täysi työ veneen hoitamisessa, alkoi näet äkkiä tuulla ankarasti. Vene heilui sinne tänne aalloilla, ja nytpä alkoi Mirri tuntea meritaudin oireita.

"Miau, miau", naukui se. "Emmekö pian ole perillä?"

"Kiipeeppä sinä maston latvaan tähystelemään", kehoitti Halli.

Mirri rukka kiipesi mastoa pitkin, mutta huonosti kävi kulku, sairas kun se oli. Viimein pääsi se kuitenkin maston huippuun, ummisti toisen silmänsä ja tähysti.

"Näetkö mitään?" kysyi Halli.

"En näe muuta kuin vaahtopäistä merta", vastasi Mirri kapuillen alakuloisena takaisin.

Nyt alkoi vettäkin sataa, ensin tipottain, sitten oikein kuin saavista kaataen. Mirrin hieno turkki kastui likomäräksi ja kun Halli heilutti häntäänsä, tippui siitä virtanaan vettä. Alkoipa nälkäkin molempia matkatovereita vaivata. Surumielisenä muisteli Mirri lämpöistä vuodettaan uuninpankolla ja täysinäistä ruokakuppiaan. Huh, kuinka kylmä oli! Mirri rukka vapisi kuin haavanlehti, mutta ei uskaltanut itkeä, häpesi näet Hallia.

"Kiipeeppä Mirri taas mastoon tähystämään."

Mirri kapusi märkänä ja vapisevana, ja jopa sieltä jotain mustaa näkyikin.

"Hei Halli", huusi se riemastuen, "nyt ollaan heti paikalla Egyptissä. Ranta jo näkyy."

Halli innostui tuiki ja ohjasi suoraa päätä Egyptiä kohti. Kotvasen kuluttua kolahti vene kovaa vastaan, ja nyt arvelivat Halli ja Mirri tulleensa Egyptinmaalle.

Eipä tämä kuitenkaan ollut muuta kuin haaksirikkoinen laiva, josta kaikki väki oli pelastunut maihin, lasti vaan oli jälellä.

"Olehan nyt varovainen Halli, ettet putoa krokodiilin kitaan", varoitti Mirri.

"Tuskinpa uskallan sinne tullakaan, koska siellä sellainen kissavalta on. Raapivat vielä silmät päästäni."

"Elä pelkää, kyllä minä sinua suojelen."

Yhdessä kiipesivät molemmat laivalle ja alkoivat nuuskia kannella. Ei ainoatakaan elävää sielua.

"Krokodiilit ovat varmaan syöneet suuhunsa koko herrasväen, kissoista aina lehmiin saakka", mutisi Mirri nälkäisenä ja pettyneenä.

Mutta samassa kuului kannen alta hirveä hätäulvonta.

"Mirri, Mirri, rakas Mirri, tule auttamaan."

Nuolen nopeudella hyökkäsi Mirri alas ja mitä näki se -- siinä istui satakaksikymmentäkuusi ahnasta rottaa laivankyökissä hotkimassa kaikenmoisia herkkuja. Halli oli tuntenut paistin hajua, hiipinyt sinne ja heti joutunut vihaisten rottien kynsiin.

Huss! kiljasi Mirri, sieppasi hiilikoukan käpäliinsä ja töyttäsi keskelle rottaparvea, "vai ahdistatte, te lurjukset, Halli ystävääni, menettekö heti matkoihinne?"

Kauhistuneina pakenivat rotat sikin sokin laivan lukemattomiin lokeroihin ja loviin, mutta Halli ja Mirri jäivät tyytyväisinä popsimaan laivakokin jättämiä ruuan tähteitä.

Syötyään paneutuivat ne nukkumaan, Halli lattialle ja Mirri laivakokin vuoteelle.

"Kyllä tämä Egypti on suloinen maa", murisi Halli, joka pitkistä ajoista taas oli saanut syödä kyllikseen.

"Oikein sanot, mutta kyllä se haavanlehti tuhmasti puhui väittäessään, ettei täällä rottia olekaan. Tahtoisinpa nähdä sen maan, missä eivät nuo pitkähännät loikkaisi, olkoon se sitten vaikka Egypti. Hyvää yötä nyt Halli, nuku makeasti."

"Hyvää yötä, Mirriseni."

Mutta sillaikaa oli Mirrin kotona vallinnut syvä suru. Heikki ja Leena itkivät kilpaa. Haettiin joka lokero ja nurkka, kellarissakin käytiin oikein lyhty kädessä. Viimein kirjoitti isä kuulutuksen ja vei sen poliisikamariin. Sieltä lähetettiin monta poliisia kuuluttamaan kaikille kaupungin kaduille:

"Jos joku on nähnyt pienen harmaan kissan, jonka hännänpää ja käpälät ovat valkoiset, niin korjatkoon sen ja tuokoon oikealle omistajalle. Palkinnoksi saa rehellinen löytäjä kaksitoista torttua."

Mutta ei kukaan ollut nähnyt Mirriä, se oli ja pysyi poissa. Kunnes sitten monen päivän kuluttua tapahtui, että haaksirikkoisen laivan omistaja lähetti pelastamaan laivansa lastia. Miehet soutivat laivalle, astuivat kannelle ja rupesivat korjaamaan tavaroita. Silloin huomasivat he Hallin ja Mirrin sangen surkeassa tilassa. Kova myrsky oli riehunut useampia päiviä, vienyt pois heidän purjevenheensä ja heitteli vieläkin laivaa edes takaisin. Mirri sairasti meritautia ja vapisi vilusta, eikä Hallinkaan olo kovin hauskaa ollut. Sen lisäksi alkoivat rotat käydä liian rohkeiksi. Ensin pelkäsivät ne Mirriä, mutta huomattuaan sen olevan sairaan, katosi niistä kaikki pelko ja kunnioitus sitä kohtaan. Arastelematta juoksentelivat ne joka paikassa, nuuskivat ja söivät suuhunsa mitä vaan saivat. Halli niiden kanssa tappeli aamusta iltaan, mutta kun niitä oli ääretön lauma, oli koira rukka pahemmassa kuin pulassa.

"Ahaa", arveli yksi miehistä nähdessään Mirrin, "tässähän se kuuluisa kissa lieneekin, aivan oikein, käpälät ja hännänpää valkoiset, muuten harmaa."

Täytettyään veneensä laivalastilla panivat he Hallin ja Mirrin päällimmäisiksi ja saapuivat näin kaupunkiin.

Hyvänen aika, kuinka Leena riemastui, ja kyllä Mirrinkin mieli oli hyvä nähdessään taas emäntänsä ja oman pikkuvuoteensa. Hallirukka sitä vastoin, joka uskollisesti oli seurannut Mirriä tähän asti, seisoi suruissaan oven suussa.

"Voi", ajatteli se, "Mirri on sentään onnellinen, sillä on joku, joka sitä rakastaa ja hoitaa. Minä olen vain köyhä kulkurikoira. Ei kukaan silitä pörhöistä karvaani eikä kutsu minua nimeltä. Nyt en enää saa olla Mirrinkään seurassa. -- Hyvästi Mirri!" murisi se kyynelsilmin ja lähti astumaan ulos. Mutta Heikki oli nähnyt sen surulliset silmät ja ruvennut sitä säälimään.

"Minne menet, Halli?" kysyi hän.

"Hau, auu!" vastasi Halli, ja se merkitsee: "ulos kerjäämään."

Silloin juoksi Heikki äitinsä luo ja pyysi oikein kauniisti, että saisi ottaa Hallin koirakseen. Eikä äiti sitä kieltänyt, päinvastoin mielellään lupasi. Ja Heikki kietoi käsivartensa Hallin kaulan ympäri, silitti sen takkuista karvaa ja sanoi:

"Ei sinun koskaan enää tarvitse mennä kerjäämään. Saat tulla omaksi koirakseni, maata vuoteeni vieressä ja syödä pienestä kupista, kuten Mirrikin. Tahdotko jäädä luokseni, Halli?"

Halli painoi kuononsa Heikin olkapäähän, katseli häntä uskollisilla silmillään ja lausui häntäänsä heiluttaen: "Hau, hau. En sinua koskaan jätä, ystäväni."

Nyt vasta Mirri iloiseksi tuli. Se kiipesi Leenan syliin keräksi ja kehräsi sydämmensä pohjasta:

Hyrr, ryrr, ryrr, nyt olemme kaikki neljä onnellisia.

Peipponen.

"Pii, pii!" piipittivät pikku peipposet. "Kvirii, kvirii!" vastasi äiti peipponen ja pisti ruokaa poikasten nokkaan. Sitten se silitti niiden höyheniä, jotta ne paremmin kasvaisivat ja neuvoi kiltisti alallaan pysymään. "Joll'ette ole siivosti, tulee kissa kissa ja syö teidät suuhunsa."

Hui, kuinka poikasia pelotti!

"Mikä kissa on?" kysyivät ne.

"Onko se suuri lintu?"

"Ei", vastasi äiti peipponen. "Se on kummallinen hirviö. Ajatelkaapas, sillä ei ole ollenkaan siipiä. Kaksi paria jalkoja vain, joissa on kauhean terävät kynnet. Entäs sen hampaat! Voi, minun päiviäni! Oikein selkääni karmii niitä ajatellessani. Se syö kaikki pikku linnut, mitkä kynsiinsä saa."

Peipposen pesä oli viidakossa ja niin pehmoinen ja soma, ihan kuin pehmoisin höyhenpatja. Pesässä oli kolme poikasta ja nuorin niistä oli niin pienen pieni ja sievä, ett'ei sitä kenkään usko, ell'ei itse ole nähnyt. Illalla asettuivat isä ja äiti peipponen pesään poikasten viereen, ja joll'ei näillä ollut kovin uni, kertoivat ne kauniita kertomuksia etelämailta, missä viime vuonna olivat olleet. He juttelivat taivaasta, joka aina on sininen, tuoksuvista ruusupensaista ja valkoisista marmorilinnoista, jotka kuvastuvat kirkkaisiin lähteisiin. Ja ken uskalsi lentää lähemmäksi vanhaa kirkkoa, se kuuli sieltä niin ihanata urkujen soittoa, että sydän muuttui lumivalkoiseksi ja pahat ajatukset lensivät ulos mustina yölepakkoina. Mutta kaikista kauneinta oli kuitenkin yöllä satakielen laulaessa myrttilehdossa. Ken silloin painoi päänsä höyheniin sulkien silmänsä, näki ihania unia, jollaisia vain satakielen säveleet voivat herättää.

Poikaset kuuntelivat silmät seljällään ja nipistivät toisiaan ilosta, kun vanhemmat lupasivat ottaa heidätkin mukaan syksyllä. Sitten ne painoivat päänsä emän siipien suojaan nukkuakseen. Mutta nuorin peipponen ei saanut unta. Se tuijotti ylös taivaaseen ja puiden latvoihin, muisteli äidin kertomuksia ruusupensaista ja satakielisestä. "Ah", ajatteli se, "jospa minäkin pian saisin nostaa siipeni ja kohota korkealle, korkeammalle korkeimpain puiden latvoja, lentää maiden ja merien yli, sinne, missä satakieli niin ihanasti laulaa. Ehkäpä oppisin livertelemään yhtä kauniisti kuin sekin, nähdessäni niin paljon ihmeellistä ja ihanaa." Mutta sitten se häpesi rohkeuttaan ja painoi päänsä höyheniin.

Joka päivä kysyivät pikku peipposet: "Äiti, emmekö tänään pääse lentämään?" Alussa emä vain nauroi: "Eihän teillä vielä ole kuin pienet tyngät siipien sijalla. Kyllä vielä saatte odottaa."

Oi, kuinka pitkältä aika tuntui pikku peipposesta. Se pyristeli pesässä, nosteli pikku siipiään ja piti sellaista melua yöllä, että veljet kantelivat emälle; nuorin veli ei muka ollenkaan antanut toisten nukkua. Ja ne nauroivat, kun se kertoi uneksineensa, että se lensi kauas vieraille maille.

Eräänä päivänä sanoikin äiti: "Huomenna saatte koettaa siipiänne. Nukkukaa yönne siivosti riitelemättä, muuten saatte jäädä kotia."

Hyvänen aika, eipä se yö tahtonut milloinkaan loppua! Peipponen makasi silmät seljällään eikä saanut unta odotukselta. Silmänräpäyksessä oli se kohollaan äidin ruvetessa komentamaan.

"Pää eteenpäin, siivet levällään. Seuratkaa minua! Yks kaks, yks kaks!" Ja sitten sitä mentiin! Huu, kuinka ensin pelotti ja tuntui oudolta, mutta vähitellen pojat tottuivat ja vasta vitsan uhalla sai emä ne lepäämään. Joka päivä saivat poikaset lentää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Ne lensivät syvälle viheriäiseen metsään, missä talvikit taivuttavat valkoiset päänsä ja vaaleanpunaiset vanamot tuoksuvat. Ne oppivat tuntemaan mustan Mirrin ja rääkyvän variksen, vieläpä harakankin, joka aidan seipäällä nauraa kikattaa. Voi, voi, ei kukaan usko, kuinka hauska pikku peipolla oli. Jo auringon noustessa oli se liikkeellä, lensi ja visersi lakkaamatta. Joka päivä oppi se jotain uutta. Siivet kasvoivat ja vahvistuivat.

"Pian pääsen etelään", kuiskasi se, ja pikku sydän sykki rajusti. Se oli niin iloinen, niin sanomattoman iloinen.

Mutta nytpä tapahtui jotain hyvin surkeata. Kylän pojat olivat virittäneet ansoja metsiin, ja kerran peipposen lentäessä joutui se juuri tuommoiseen satimeen. Ai, ai, kuinka siihen koski! Peippos-parka pyristeli ja piipitti, piipitti ja pyristeli, ei mikään auttanut. Se katseli kirkkailla silmillään poikiin rukoilevasti: "Kvirii, kvirii, antakaa minun mennä, enhän ole tehnyt mitään pahaa!"

Mutta pojat pistivät sen häkkiin ja veivät kaupungin torille myytäväksi. Siellä sen osti muuan akka ja vei pikku pojalleen. Voi, kuinka peipposen sydäntä kouristi nähdessään korkeat kivimuurit ja ahtaat likaiset kadut.

"Hyvää päivää, Pekkaseni, tässä saat pienen linnun syntymäpäivä lahjaksi. Kummitätisi antoi minulle rahaa ostaakseni sinulle jotain", sanoi äiti pannen häkin pöydälle. Pekka taputti iloissaan käsiään nähdessään peipposen. "Nyt saan kuulla joka päivä linnun laulua, ihan kuin olisin metsässä. Sepä hauskaa!"

Peipponen painoi päänsä höyheniin, aivan sen sydän oli pakahtua. Huone, jossa Pekka äitineen asui, oli pieni ja matala, ei päivän sädettäkään päässyt sisään tomuisista ikkunaruuduista, ja vielä pimeämpi, vielä ahtaampi oli häkki, jossa se istui. Missä oli nyt viheriä metsä, missä vallattomat laineet, missä sininen taivas? Kaukana täältä, niin kaukana, että peipposta pyörrytti sitä ajatellessaan. Se oikein laihtui ja kävi surusta pörhöiseksi, eikä koskaan viserrellyt, istui vaan nurkassaan töröttäen eteensä. Pekka parka oli onneton eikä tiennyt mitä tehdä, lintu kun päivä päivältä tuli alakuloisemmaksi.

"Ehkä se kaipaa seuraa", arveli äiti. "Tuolla ullakkokamarissa asuu vanha neiti. Hän on pyytänyt minua ottamaan tyköni kanarialintunsa, siksi aikaa kun hän itse on maalla. Minäpä panen kaikki kolme samaan häkkiin."

Kanarialinnut olivat vikkelät ja iloiset. Ne hyppelivät näppärästi sinne tänne häkissä, ei niitä suru painanut. Heti ensimäisenä päivänä tipsuttivat ne peipposen luo. "Pii, pii, mistä sinä olet kotoisin?" -- Peippo ei vastannut mitään, painoi vain ujosti nokan höyheniin ja pysyi nurkassaan.

"Hän on maanmoukka", nauroivat kanaarialinnut ylenkatseellisesti. "Me olemme kaupunkilaisia, me. Syntymästämme asti olemme istuneet hienossa, huoneessa syöden hampunsiemeniä ja sokuria." Eivätkä ne sen koommin piitanneet peipposesta, joka kävi vieläkin surullisemmaksi ja laihemmaksi. Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että tuo hyvä kummitäti tuli tervehtimään Pekkaa tuoden mukanaan suuren kimpun tuoreita koivunoksia ja punaisia orjantappuraruusuja. Hyvänen aika kuinka ne tuoksuivat metsälle! Yht'äkkiä tuntui peipposesta, kuin olisi se taas heilunut viheriäisellä oksalla ja nähnyt sinisen taivaan valkopilvineen. Se unohti kokonaan olevansa pimeässä häkissä ja alkoi visertää sydämensä pohjasta, heleästi ja raikkaasti, aivankuin ennen vapaana ollessaan. Hämmästyneinä katselivat sitä kanaarialinnut, mutta Pekka huusi iloisesti käsiään taputtaen:

"Äiti, äiti, nyt lintu laulaa!"

Peipposen lopetettua hyppäsivät kanaarialinnut sen luo, niiasivat sievästi ja sanoivat:

"Kiitos paljon laulustasi, lintu kulta. Emmekö rupeisi ystävyyden liittoon, koska olemme samassa häkissä?"

Peipponen kiitti hämillään ja siitä päivin olivat kaikki kolme hyviä ystäviä. Kanaarialinnut juttelivat nyt paljon asioita peipposelle. Ne kertoivat pikku Pekasta, kuinka hän kerran aivan pienenä oli kompastunut portaita noustessaan ja loukannut itseään niin pahasti, että hänen nyt täytyi aina istua tuolissaan eikä koskaan päässyt ulos. Hänen äitinsä, köyhä pesumummo, ei ennättänyt viedä häntä kaupungin ulkopuolelle, missä nurmi vihannoi ja puut huojuvat tuulessa. Peipposen kävi kovin Pekkaa sääliksi. Se huomasi nyt, miten kalpea ja laiha hän oli. Silmätkin olivat suuret ja surulliset. Ihmekö se, kun aina täytyi istua samassa paikassa. Pikku Pekka parka ei koskaan ollut saanut kiitää korkealla pilvissä.

"Millähän häntä ilahuttaisin", tuumi peipponen ja yks kaks alkoi se taas visertää. Se kertoi pihkaisesta männiköstä, punaisista marjamättäistä ja illoin kotia palaavasta karjasta. Etummaisena astuu pulska Kellokki. Sen kaulassa kilkkaa suuri kello ja kaikki muut lehmät seuraavat sitä. Varsat hyppivät kilpaa aidan yli eivätkä ollenkaan tottele isoja hevosia, jotka kieltävät tallaamasta apilaniittyä. Viuhkis! tuolla loikkaa jänöjussi kivien ja kantojen yli, samettiturkkiset myyrät kaivavat suuria saleja turpeeseen, ja muurahaiset puuhaavat pesissään. Järvessä uivat pienet kiisket pakoon ahnaita haukia, ja rannalla tuoksuu valkoinen tuomi. Se levittää oksiaan, ne kasvavat, valkoiset tertut ulottuvat niin lähelle, että Pekka tuntee niiden tuoksun. Voi, silloin lakkasi peipponen visertämästä ja samassa katosi kaikki muukin, viheriä metsä, lehmät ja vasikat, muurahaiset, tuomen tertut.

"Laula vielä, peippo kulta", rukoili Pekka ja peipponen lauloi. Se selitti miltä metsä näyttää yöllä, kun kaikki on hiljaa. Silloin nousee joka kukkaterästä sievän sievä keijunen alkaen iloisesti tanssia nurmella. Metsä on hämärä, mutta suuren kuusen takaa nauraa kuu ja ryhäisen kannon päässä soittaa punalakkinen tonttu huuliharppua. Hei, kuinka nopeasti keijut tanssivat. Sammakot istuvat lammikoissaan. "Kuaak, kuaak", kurnuttavat ne. "Tulkaa tänne, kauniit keijut!" Mutta keijut nauravat: "Hui, hai, mekö astuisimme limaiseen veteen. Kerran seurasivat muutamat meistä kutsuanne ja heti veteen astuttuaan muutitte ne valkoisiksi lumpeen kukiksi. Siitäpäivin katsovat ne surullisina leikkiämme eivätkä koskaan pääse itse mukaan."

Silloin suuttui vanha sammakkomuori, joka lasisilmät nenällä istui sammakko-ukolle sukkia kutomassa. Se kosketti puikollaan lumpeenkukkia sanoen: "Menkää siskojenne kanssa leikkimään, tanssikaa koko ajan, mutta aamun sarastaessa olkaa paikoillanne, muuten noidun teidät etanoiksi." Kas kummaa! Limaisesta vedestä nousivat lumpeenkukat kauneina pikku tyttöinä. Niiden puku oli lumivalkoinen, päässä oli niillä kiiltävät kultakruunut ja yhtyessään toisten kanssa tanssiin lauloivat ne kummallisia lauluja vedenkuninkaasta ja punaisista korallilinnoista alhaalla meren syvyydessä. Silloinpa nousi hopeisia portaita myöten merestä pieniä vedenneitoja. Ne jäivät rannalle pitkälleen kasvot käsien nojassa ja nyökyttivät pikku päitään sanoen:

"Tuon me kyllä tunnemme, mutta kertokaa meille kultaisesta auringosta ja kukkasista, joita emme koskaan näe. Tulisimme niin mielellämme kanssanne tanssiin, mutta eihän meillä ole jalkoja, kalanpyrstö vain."

Näin kuluu yö, keijusten tanssi hidastuu, ja auringon noustessa uiskentelevat lumpeenkukat taas vedessä, merenneidot leikittelevät korallilinnassa, keijut nukkuvat kukkasissa, ja lystikäs tonttu kuorsaa sammaleen alla.

Tällaisia viserteli peipponen ja Pekka kuunteli silmät loistavina, posket punoittavina. Ei hän enää surrut sitä, ettei osannut kävellä metsään, kertoihan peippo nyt kaiken yhtä elävästi, kuin jos hän itse olisi sen nähnyt.

Näin kului aika. Päivät lyhenivät, aurinko meni yhä aikaisemmin levolle ja yht'äkkiä oli syksy käsissä. Pikkulinnut levittivät siipensä entistä korkeammalle kiitääkseen kauas täältä -- eteläisiin maihin. Voi, kuinka peipposen sydäntä kivisti. Se kuuli siipien suhinaa ikkunan takaa. Lintuparvi se siellä kiireissään pyristeli.

"Tule mukaan, tule mukaan! Nyt me lähdemme vieraille maille, missä taivas on ijäti sininen ja ruusut kukkivat."

"Jospa pääsisin!" huokasi peipponen.

Pekka näki sen surullisen katseen.

"Tahdotko päästä vapauteen, pikku ystäväni?" sanoi hän arvaten sen ajatukset, "mene vain, en pidätä sinua. Lennä täältä kauas, viserrä kuin ennenkin", ja hän aukasi häkin oven.

Peippo katseli Pekkaa, ajatteli raitista ilmaa tuolla ulkona, muisteli äidin kertomuksia valkokukkaisista oranssilehdoista, sinisestä taivaasta ja äärettömästä merestä, muisti kauniita unelmia satakielen äänestä. Se levitti siipensä hengittäen syvään. "Vihdoinkin olen taas vapaa!" Ja sitten lensi se ulos avonaisesta ikkunasta.

Ulkona oli eloa ja liikettä. Toinen lintuparvi toisensa jälestä kiirehti kulkuaan. Ilma kaikui liverryksistä ja visertelemisestä. Nuoret ja vanhat, pääskyt ja västäräkit, kaikki riensivät vieraille maille.

Peippo liittyi toisten seuraan. Se löysi vanhempansa ja veljensä muitten joukosta. Veljet olivat kasvaneet suuriksi, mutta keskimäisen oli kissa syönyt, kertoi äiti.

Yöksi asettuivat he lepäämään metsään. Se hohti punaisena ja keltaisena, mutta halla oli tappanut kaikki kukkaset. Nukkuessaan näki peipponen ihmeellistä unta. Se uneksi, että pikku Pekka oli kuolleena vuoteellaan ihan kuin metsän kukkaset. Hän oli niin surullisen näköinen ja vaalea.

Voi, kuinka peipon tuli paha olla. Se heräsi kesken untaan.

"Ei, mietti se, minun täytyy lentää takaisin Pekan luo. Varmaan on hänellä kovin ikävä minua."

Se kohosi hiljaa oksaltaan, ennenkuin muut heräsivät, nyökäytti metsälle jäähyväiset ja lensi kiireesti suurta kaupunkia kohti, missä Pekka asui.

Suurella vaivalla löydettyään pesumummon asunnon, istahti se ikkunanlaudalle, naputti ruutuun ja piipitti: "Kvii, kvii, päästä sisään, Pekka."

Hyvänen aika, kuinka Pekka tuli iloiseksi! Äiti hyökkäsi heti aukaisemaan ikkunaa ja nosti peipon Pekan olkapäille.

Eikä poika tiennyt miten lintua kyllin silittää ja hyväillä. Oikein hän itki ilosta.

Illalla, kun peippo taas istui häkissään, muisti se veljiään ja kumppaleitaan. "Nyt ovat ne jo kaukana", mietti se. "Pian ne ehkä ovat etelässä." Ei se kuitenkaan katunut, että oli palannut takaisin ystävänsä luo.

"Tosin en nyt koskaan opi laulamaan satakielen tavoin", visersi se itsekseen, "mutta täällä teen jotain hyötyä." Ja niin se nukkui.

Aaltojen salaisuus.

Monta, monta sataa vuotta sitten kohosi vedestä ihana saari. Sen rannoilla kasvoi kukoistavia valkoisia ruusupensaita ja kapea polku johti syvälle tuuheaan metsään. Tätä kummallisempaa metsää ei ollut koko maan päällä. Se näet helisi ja soi joka tuulen henkäyksellä, aivan kuin olisi siellä koko maailman soittoniekat soittokoneitaan nappailleet tai tuhannet satakielet laverrelleet. Mutta jos kävit soittoniekkaa ja satakieltä etsimään, niin turha oli työsi, et nähnyt ketään, kuulit vaan. Puiden alla kasvoi ihania kukkasia, kullalle kiiltäviä, hopealle hohtavia, punasia ja sinisiä. Joka kerran kun tuulen henki pani metsän heläjämään, kohosivat kukkaset varsistaan kirjavina perhoina, liitelivät metsikössä edestakaisin ja muuttuivat soiton tauottua taas kukkasiksi.

Kuuleppas nyt, mitä aallot minulle tästä saaresta kertoivat. Päivisin peittyi se hienoon sumuun, niin ettei sitä kenkään nähnyt, ja ken sen rantoja lähestyi, muuttui heti viheriäksi kaislaruohoksi. Mutta illalla, heti auringon laskettua, syntyi saarella elämä ja ilo. Ensin kohosi aalloista nopeita pikkukaloja, kiiskiä ne varmaan olivat. Ketterästi uivat ne pyrstöään viskellen rannalle, kömpivät hietikolle ja alkoivat evillään ahkerasti hieroa ruumistaan. Yks kaks muuttuivat ne toisennäköisiksi. Etupuoli oli niillä pikkupojan muotoinen, mutta selkäpuoli oli kalan näköinen. Vallattomasti ne kieriskelivät hietikossa ja heittivät kuperkeikkaa nurmikolla.