Part 2

Tauno totteli ja kiipesi hätäpikaa petäjän latvaan. Sieltä hän nyt kummia näki. Pitkänä jonona marssi ensin jänisten valkoinen parvi. Niiden etunenässä kulki lihava lumivalkoinen jänis, jonka pitkissä korvissa riippui kiiltäviä sudenkorentoja. Kaksi pikku pupua kantoi tulipunaista viittaa, joka sen hartioita peitti. Kaikkein ensimmäisenä astui neljä pulskaa pupua, jaloissa siniset töppöset; ne toitottivat kiiltäviin torviin ja asettuivat pienelle kummulle istumaan tassut ristissä. Kummun vieressä seisoi komea joulukuusi, jonka vertaista Tauno ei koskaan maailmassa ollut nähnyt. Se ylettyi miltei pilviin ja sen oksilla oli mitä kummallisimpia tavaroita. Siinä riippui suuria punaisia omenia, hohtavia kiiltomatoja, monenvärisiä simpsukoita, kimmeltäviä jääkynttilöitä ja korkeimmilla oksilla välkkyi keltaisenpunaisia virvatulia. Koko metsä loisti ja lumi kimalsi kuin tuhannen tuhatta hohtokiveä olisi sirotettu kinoksiin. Taunoa oikein häikäisi, silmät selällään hän tuijotti tätä ihmettä.

Kaikki jänikset istuivat nyt kuusen ympärillä, kuningatar keskellä, ja torventoitottajat puhalsivat iloisen tervehdyksen, sillä tuolla lähestyi oravien tuuheahäntäinen joukko. Kohteliaasti kumarsivat ne jäniksille, jotta hännät heiluivat niskan yli, ja istuivat sitten nekin kuusen ympärille. Sitten tulivat ketut. Ne olivat komeata väkeä. Jokainen kettu oli ripustanut kaulalleen kolminkertaiset helminauhat pihlajanmarjoista ja korvissa oli samallaiset korvarenkaat. Ne kumarsivat suipot kuononsa maahan.

"Hyvää päivää, serkkuseni."

"Hauskaa joulua, kummiseni."

"Mitä kuuluu, kälyseni?"

Ja sitten alkoi metsästä kuulua ryskettä ja suhinaa, tassutusta ja vikinää. Siellä tuli samettiturkkinen myyrä perheineen, teräväpiikkinen siili rouvineen ja lapsineen, joita oli kuusi, sekä kaikki heidän sukulaisensa. Harmaana laumana lähestyivät hiiret. Ne kulkivat rivissä, jokaisen hännän päässä oli tulipunainen rusetti. Niiden jälessä lensivät kaikki linnut. Siinä oli varista, oli harakkaa. Pyyt ja teiret pöyhistelivät höyheniään, ja metso astui komeana viidakosta. Pöllöt pysyivät hiukan loitompana valosta, mutta palokärjet ja haukat tuijottivat ystävällisesti kirkkaaseen joulukuuseen.

Äkkiä rupesivat kaikki eläimet vapisemaan, sillä nyt lähestyivät sudet ja karhut. Koko maa keikkui, kun he hiljaa ja juhlallisesti astuivat kuusen luo ja käsi sydämellään tervehtivät läsnäolijoita.

"Burr, rurr! Uhuu, hu, huu! Rauhallista ja iloista joulujuhlaa, toverit!"

"Hurrur, kruu, kruu, kvi, kvii, hauskaa joulua, tervetuloa seurahamme kumppanit."

Sudet ja karhut istuivat toisten piiriin, ja nyt alkoi lintujen sekakööri juhlallisen joululaulun, johon muutkin eläimet yhtyivät.

Virren jälkeen puristivat eläimet toistensa käpäliä, muristen, vinkuen, piipittäen, kaakottaen ja ulvoen: "Hauskaa ja rauhallista joulua, kumppanit."

Vanha kettumuori, jossa oli vähän tekopyhän vikaa, pyyhki silmiään ja huokasi: "En milloinkaan ole ihanampaa hetkeä elänyt."

Myyrätär ja siilirouva puhelivat lapsistaan, joilla oli ollut kova nuha ja yskä. Hiiret ja rotat neuvoivat toisilleen, missä olivat paraimmat ruoka-aitat ja päättivät ensi yönä lähteä yhteiselle retkelle jonnekin lihavaan paikkaan. Karhu istui käpälät vatsan päällä ja veti sieramiinsa ruuan hajua.

Tosiaankin, tuossa hiukan tuonnempana höyrysi suunnattoman suuri pata ja sen ääressä hääri -- Tauno ei ollut uskoa silmiään -- Mirri kissa arvokkaana, suuri kauha käpälissä. Eikös vaan tuo veitikka ollut sitonut kyökki-Kaisan leveätä esiliinaa vyölleen, valkoista myssyä korvilleen ja lasisilmiä nenälleen. Taunoa rupesi niin naurattamaan, että oli puusta pudota, ja vielä enemmän huvitti häntä nähdä Mustin isän vanhassa hännystakissa tarjoilevan pähkinöitä ja hunajaa jouluvieraille. Musti ja Mirri oli näet pantu kyökkimestareiksi, koska olivat tottuneet herrastapoihin. Nyt astui Mirri kauha kainalossa piirin keskelle, kumarsi kolmasti ja naukui: "Miu, miau", se merkitsee: "Ruoka on valmis, hyvä herrasväki."

Hei, mikä elämä siitä seurasi! Pata nostettiin tulelta korkealle kannolle, ja kaikki rupesivat siitä syömään suurilla puulusikoilla, vanhemmat tietysti ensin ja lapset sitten. Karhu rukka, joka aina on kovin ahnas, söi niin paljon hunajaa, että rupesi voimaan pahoin, ja täytyi sen saada kylmiä kääreitä vatsan ympärille. Oravat eivät syöneet muuta kuin jälkiruokaa, nimittäin pähkinöitä. Syötyään alkoivat kaikki tanssia joulukuusen ympärillä laulaen iloisia joululauluja kukin omalla äänellään, ja siitä syntyi sellainen kirkuna ja ulvonta, että Tauno peljäten korviensa särkyvän kiireimmän kautta hiipi hiljalleen puusta alas, tarttui suksiinsa ja livisti tiehensä. Oli jo pimeä, kun hän saapui kotia, siellä oli häntä kovin kaivattu, äiti melkein itki. Heti hänen tultuaan avattiin salin ovi, ja voi, voi sitä komeutta, mikä siellä oli. Oksat täynnä kynttilöitä, kukkia ja makeisia loisti kuusi keskellä lattiaa, ja sen oksien takaa hymyili joulu-ukon punoittava naama.

Satu pienestä viulusta.

Hannu ja Leena olivat naapuruksia ja leikkivät usein yhdessä, juoksentelivat marjassa ja hakivat karjan laitumelta kotiin. Hannu leikkasi itselleen lehdosta pienen pajupillin, jolla vihelteli, ja teki tuohitorven, jolla toitotti karjalle, niin että vaarat raikuivat, ja silloin oli Leenalla hauska. Vähitellen tuli Hannusta oikein mestari tässä taidossa. Saipa hän välistä lainata lukkarin viulunkin. Silloin pukeutuivat lapset pyhävaatteisiin, istuutuivat penkille suuren tuomen alle, lukkarivaarin oven ulkopuolelle ja odottivat kiltisti, kunnes vanha lukkari otti viulun suuresta punaisesta kaapista, jonka oviin oli maalattu tulpaaninkukkia. Hannu painoi viulun leukansa alle ja lukkarivaarin polkiessa tahtia jalalla veti hän jousella säveleen toistaan kauniimman. Leena istui kädet ristissä ja ihmetteli.

Eräänä päivänä riensi Hannu Leenan luo silmät ilosta säihkyvinä. Jo kaukaa huusi hän: "Leena, Leena, minulla on suuri uutinen."

Leena, joka pihalla syötti kauroja kanoille, pelästyi niin, että pudotti jyvät ruohikolle. Mutta Hannu ei siitä välittänyt. Yhdellä hyppäyksellä hän oli keskellä kaakottavaa kanaparvea ja kuiskasi Leenan korvaan:

"Olen saanut lukkarin viulun oikein omaksi ja pääsen kaupunkiin. Siellä saan oppia hyvästi soittamaan. Ajatteleppas, ehkä yhtä hyvästi kuin lukkarivaarikin."

"Pitääkö sinun lähteä kaupunkiin?" Leenalle tuli suuret kyyneleet silmiin. "Kuka sitten tulee kanssani marjaan ja laitumelle?"

"Elä itke, Leena kulta. Opittuani kauniisti soittamaan, tulen takaisin ja soitan sinulle kauniimmat lauluni."

Kovasti Leena Hannun lähdettyä häntä ikävöi. Joka päivä kävi hän heidän yhteisillä leikkipaikoillaan ja itki usein muistellessaan Hannun hauskoja kepposia. Nyt oli kaikki niin hiljaa, puut metsässä painoivat alas oksansa, tarttuivat hänen hameeseensa ja kysyivät:

"Missä Hannu on?"

Pikku puro, jonka niskalle Hannu ennen myllyjä rakensi, ei enää lirissyt yhtä iloisesti kuin ennen. Kukkokin pihalla lensi aidalle ja huusi kuuluvalla äänellä:

"Kukko kiekuu, Hannu hoi! missä olet?" Entä Kaunikki ja Rusko! Ne oikein laihtuivat ikävästä ja kysyivät alinomaa Leenalta: "Eikö Hannu enää tulekaan?"

Kesällä Hannu tuli kuin tulikin kotia. Silloinkos ilo syntyi! Metsäkukkulalla paloi juhannuskokko kirkkaana, lapset tanssivat piirissä sen ympärillä, ja Hannu soitti viulua. Leena istui hänen vieressään toivoen, ettei juhannusaatto milloinkaan loppuisi.

Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin surullista. Hannun viulu särkyi eikä hänellä ollut rahaa ostaa uutta, sillä viulu maksaa monta kymmentä markkaa ja Hannu oli köyhä. Poika-parka kätki päänsä Leenan syliin ja itki niin katkerasti, että Leenan sydän oli säälistä pakahtua. "Nyt ei minusta koskaan voi tulla suurta soittajaa. En milloinkaan enää kuule viuluni laulavan", valitti Hannu ja itki entistä katkerammin.

Mutta silloin tuli Leenan mieleen hyvä tuuma. Hän taputti Hannun kosteaa poskea sanoen: "Elä itke enää. Minäpä hankin sinulle toisen viulun."

Kas sitä ei Hannu ottanut uskoakseen, mutta Leenan yhä kivenkovaan vakuuttaessa, ett'ei ole hätääkään, lakkasi hän viimein itkemästä.

Kuulkaapas nyt, mitä Leena aikoi. Yöllä muiden nähdessä ihania unia, nousi hän varovasti ylös, meni kanakoppiin, otti sieltä oman lumivalkoisen kanansa ja pisti sen pieneen vasuun. Sitten hän lähti astumaan synkkään metsään. Tiedättekö kuka siellä asui? Minäpä sen tiedän, ja Leena tiesi sen myös. Kuulkaapa! Suuren suon takana oli sininen mökki ja siinä mökissä asui ihmeellinen eukko. Ihmiset kertoivat hänen osaavan sellaista, jota ei kenkään muu osannut, ja siksipä Leena nyt meni hänen luokseen pyytämään, että hän tekisi Hannulle uuden viulun. Palkaksi saisi eukko hänen oman nimikkokanansa. Huu, kuinka metsässä oli pimeä! Leenaa peloitti kauheasti, mutta hän rukoili taivaan tähtiä varjelemaan itseään ja kulki sitten rohkeasti eteenpäin. Kuljettuaan jonkun aikaa tuli hän suolle, mutta miten päästä sen yli? Ylt'ympäri tanssi pieniä harmaita äijiä lyhdyt käsissä. Ne olivat virvatulia ja tahtoivat eksyttää ihmisiä. Ken niiden valoa seurasi, se painui syvälle alas suohon, missä sammakot, sisiliskot ja käärmeet matavat liejussa, missä ei aurinko ikinä heloita eikä pikkulinnut livertele. Siellä on ikuinen kosteus ja pimeys, onneton se, joka virvatulia tottelee. Mutta Leena tiesi niiden vehkeet, hän ei ollut huomaavinaan niitä, etsi vain polkua, josta pääsisi suon yli. Silloin hän kuuli hiljaista kurnutusta: Kuaak, kuaak! Se oli suuri ruskeatäpläinen sammakko. Leena oli aivan tallata sitä ja kiljahti pahasti nähdessään sen surulliset ulkonevat silmät. Vielä enemmän hämmästyi hän kuullessaan sammakon puhuvan.

"Tahdotko päästä suon yli, kaunis lapsi?" kysyi se.

"Oi niin mielelläni, neuvo minulle tie, rakas sammakko", rukoili Leena.

"Neuvon kyllä, mutta yhdellä ainoalla ehdolla."

"Sano se pian", kiirehti Leena, "minä kyllä täytän sen, jos vaan voin."

Sammakko katseli häntä pimeässä kiiluvilla silmillään.

"Nosta minut rinnallesi ja suutele silmiäni, niin näytän sinulle tien."

Hyi, kuinka Leena peljästyi!

"Etkö tahtoisi jotain muuta, hyvä sammakko?" pyysi hän.

"En huoli mistään muusta", lausui sammakko ja oli niin murheellisen näköinen, että Leenaa oikein säälitti eläin raukka. Hän nosti sen varovasti ylös ja suuteli hellästi sen kosteata päätä. Eihän sammakko rukka ollut lainkaan häijy, niin ruma kuin se olikin, ja Leenan pantua sen sydämelleen makasi se siellä niin hiljaa ja siivosti, ettei Leena hennonnut viskata sitä pois, vaikka se oli kylmä ja kostea kuin käärme.

"Kulje täältä oikealle", kuului sammakon ääni nutun alta, "näetkö kapean juovan edessäsi. Astu sitä horjumatta rohkeasti, muuten vajoot syvyyteen."

Leena totteli ja astui neuvottua polkua pitkin. Mutta kummallinen polkupa se olikin, liikkui ja kiemurteli koko ajan. Leena oli joka hetki kompastua.

"Mitenkä tämä polku näin liikkuu?" kysyi hän sammakolta, joka vastasi:

"Ei tämä ole mikään polku, vaan kiiltomadoista rakennettu silta. Joka yö asettuu monta tuhatta kiiltomatoa sinisen eukon käskystä suohon sillaksi ja aamulla matelevat ne taas tiehensä."

Onneksi pääsi Leena heti toiselle puolelle, muuten olisi hän kaiketi peljästyksestä vaipunut suohon.

"Nyt voit laskea minut maahan", lausui sammakko, "kiitos, rakas lapsi, hellyydestäsi!"

Näin sanoen loikkasi kiitollinen sammakko tien syrjään, mutta Leena jatkoi matkaansa siniselle mökille ja koputti hiljaa ovelle.

"Kömmi sisään", kuului käheä ääni tuvasta.

Nytpä alkoi Leenaa peloittaa eikä hän uskaltanut astua sisään ennenkuin eukko tuli avaamaan.

"Kas vaan, mikä pikku otus sinä olet? Tule sisään, hei!"

Leena seisahtui oven suuhun katsellen ympärilleen. Eipä hän näin kummallista huonetta ikinä ollut nähnyt. Keskellä lattiaa seisoi suuri rautainen kolmijalka ja sen päällä vielä suurempi pata, josta lakkaamatta nousi savua ja höyryä, mutta tulta ei näkynyt missään. Nurkassa istui kuusi pyöreäsilmäistä pöllöä, ja katossa riippui rautahäkki, jossa kaksitoista lihavaa rottaa nakersi. Ihmeellisin oli kuitenkin eukko itse. Hän oli pitkä ja laiha kuin aidan seiväs. Hiukset olivat siniset melkein kuin ruiskukka ja silmät loistavan keltaiset. Suussa oli hänellä kaksi hammasta, jotka alinomaa vaihtoivat väriä, muuttuivat milloin punaisiksi, milloin viheriäisiksi. Hyi, eipä hän juuri kaunis ollut, tuo sininen muija.

"Noh", sanoi hän, "oletkos mykkä vai peloittaako sinua, koska et mitään puhu? Katsoppas, nämä rotat tässä, ne ovat renkejäni ja piikojani, nakertavat näet kaikki työaineeni, ja tässä on kuusi kaunista Mirriäni. Kiss, kiss, kiss", huusi hän, ja heti lensivät kaikki kuusi pöllöä akan luo, painoivat tupsupäiset päänsä hänen polviinsa ja nokkivat hänen laihoja käsiään.

"Kas niin, kultani, menkää nyt nukkumaan taas. Hus, hus! Noh, mitä sinä oikeastaan tahdot, pikku otus?"

Leena pani kätensä ristiin ja katsoi rukoilevasti eukkoon. "Tahdotteko, armollinen rouva, olla niin hirveän hyvä ja tehdä Hannulle uuden viulun? Hänen vanha viulunsa on mennyt rikki, eikä hänellä ole rahoja ostaa uutta."

"Hahhaa, hah, hah", nauroi eukko, "onko mokomata kuultu? Mistä minä viuluja takoisin? Ei, mene sinä vain kotio nukkumaan ja anna Hannun viulun olla."

Leena pyysi vieläkin kauniimmin: "Rakas hyvä rouva, minä en voi mennä Hannun luo viulutta. En voi nähdä hänen itkevän, se koskee niin sydämeeni."

Eukko hieroi laihalla sormella nenäänsä ja tuumi. "Entä mitäs annat palkinnoksi jos viulun teen?" Leena aukasi vasun kannen näyttäen kanaansa, mutta eukko nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

"Pyh, en siitä rahtuakaan piittaa. Minä syön hämähäkin koipia ja tikanpesiä, en välitä kananpaistista enkä munista. Jos kuitenkin välttämättä tahdot tuon viulun, voin sen tehdä eikä siihen tarvita muita aineita kuin oma sydämesi. Siitä tulisi kerrassaan mainio viulu."

Tyttö peljästyi pahanpäiväisesti: "Mutta sittenhän jään ilman sydäntä."

"Niinkuin tahdot", tuumi eukko ja alkoi hämmentää pataansa.

Leena ajatteli Hannua. "Kyllä annan sydämeni, jos se vaan kelpaa", kuiskasi hän. Nyt otti eukko pienen mustan pullon ja kaasi siitä pari tippaa Leenan suuhun. Neste oli niin väkevää, että hän heti nukkui, ja herätessään näki hän eukon häärivän padan edessä. "Katsoppas, tässä se on", ja hän antoi tytölle pienen soman viulun. "Mene nyt kotiin kiireesti eläkä pelkää, vaikka kuulisitkin metsässä vähän melua."

Leena kiitti ja juoksi nopeasti metsän halki. Oli pilkkosen pimeä, orjantappurat repivät hänen paljaita jalkojaan, tuuli ulvoi puiden latvoissa, ja oksat tarttuivat hänen hameisiinsa. Mutta hän puristi viulua rintaansa vastaan ja juoksi yhä kovemmin. Aurinko oli jo noussut, kun hän vihdoin saapui Hannun kotiin, kukko tepasteli pihalla kiekuen ja Hannu istui portailla särkynyttä viuluaan suremassa. Leena juoksi hänen luokseen.

"Elä ole surullinen, Hannu", huudahti hän, "tässä saat uuden viulun."

Kylläpä Hannu tuli iloiseksi. Tuskin hän malttoi Leenaa kiittääkään, kun jo alkoi uutta viuluaan koitella. Ja kauniisti se soikin, niin iloisesti, että porsaatkin takapihalla alkoivat saparot pystyssä tanssia.

"Nytpä lähden kaupunkiin uusia lauluja oppimaan ja rahaa ansaitsemaan", lausui Hannu, "ja sitten rikkaaksi tultuani palaan Leenan luo." Ja niin hän lähti, heilutti hattua vielä mennessään. Mutta Leena seisoi veräjällä hiljaa itkien. Hänen rinnassaan tuntui niin tyhjältä, eikä se kumma ollutkaan, seurasihan hänen sydämensä Hannua viuluna vieraille maille. Siellä soitteli se niin ihmeellisen ihanasti, että jokaisen, joka sitä kuunteli, täytyi itkeä tai nauraa, ei siinä mikään auttanut. Ja ihmiset ihailivat Hannua, pitivät häntä suurena mestarina ja sanoivat: "Kas siinä vasta taideniekka. Aivanhan tuntuu kuin elävä ihminen kauniita satuja kertoisi, kun hän soittaa." Eipä näet arvannut kenkään, että pikku Leenan sydänhän se niin ihanasti lauloi. Keisarit ja kuninkaat ylistelivät Hannua, hän soitti suurissa loistavissa saleissa, missä hienot hoviherrat kumartavat paljaat päänsä lattiaan ja komeat rouvat haukottelevat viuhkojensa takana. Hän aterioi ruhtinaiden kanssa ja sai monta arvonimeä ja kunniatähtiä rintaansa, ajoi vaunuissa, joiden edessä oli kuusi mustaa hevosta, ja takana punahousuinen neekeripoika. Eikä kauan kulunut ennenkuin hän otti morsiamekseen ihanan hovineiden, joka oli niin hieno, ettei koskaan ollut pässiä nähnyt, vielä vähemmin porsasta.

Mutta ihmeellistä oli, että mitä rikkaammaksi ja ylhäisemmäksi Hannu tuli, sitä huonommin hän soitti. Kaikki kauniit vanhat laulut unohtuivat häneltä, ja kun hän koetti uusia sepittää, ei niitä kukaan tahtonut kuulla.

"Soita meille entisiä säveliäsi", pyysivät ihmiset, mutta Hannu ei enää osannut. Niinpä ei kukaan enää hänen soitostaan huolinut. Keisarit ja kuninkaat unohtivat hänet, hoviherrat näyttivät hänelle selkää ja hänen hieno morsiamensa meni rouvaksi toiselle, joka oli ylhäinen ja rikas. Ja pian tuli Hannusta taas yhtä köyhä kuin hän oli kotoa lähteissään.

Silloin hän lähti taas maailmaa vaeltamaan. Kaikki entiset ystävät olivat hänet jättäneet. Hän oli mielestään niin yksinäinen ja hyljätty. Väsyneenä hän istui maantien viereen ojan reunalle, otti viulun käteensä, käänteli sitä murheissaan ja tuumaili.

"Varmaan täytyy minun myydä sinut, vanha ystäväni. Enhän kuitenkaan enää voi sinua soittaa."

Pitkin ojan vartta kasvoi sinisiä lemmenkukkia. Ne katsoivat Hannua lempeillä silmillään, aivan kuin olisivat tahtoneet jotain sanoa, mutta eihän Hannu niiden puhetta ymmärtänyt.

"Soitanpahan vielä viimeisen kerran kieliäsi", arveli hän viululle ja vetäsi pari kertaa jouhella. Silloin tuntui hänestä kuin olisi viulun sisästä tuttu ääni kuulunut.

"Elä sure, Hannu olenhan minä täällä."

Yht'äkkiä muistui silloin Hannulle mieleen kotikylä, lukkarivaari ja pikku Leena. Hyvänen aika, aivanhan ne olivat unohtuneet siellä suurissa saleissa ja ylhäisten seuroissa! Kiireesti nousi hän ylös alkaen astua maantietä pitkin sinne päin, missä luuli kotikylänsä olevan.

Lemmenkukat nyökäyttivät iloisesti päätään hänen jälkeensä.

"Sitähän me juuri tahdoimme sanoakin", kuiskivat ne. "Mutta sinä ymmärsit paremmin viulua kuin meitä."

Kauan aikaa astui Hannu, monta päivää, monta viikkoa. Ei hän koskaan ollut tietänyt maailman olevan näin suuren.

Sill'aikaa odotti Leena kotona. Hänen oli niin ikävä ja paha olla. Vanha lukkarivaari oli jo aikaa sitten kuollut, tuomi oli käynyt rosoiseksi, ja ihmiset nauroivat Leenalle: "Hannusta on tullut maailman mainio soittoniekka", sanoivat he, "ei hän enää tänne tule."

Mutta ei Leena heitä uskonut. Olihan Hannu luvannut tulla takaisin. Leena tiesi paremmin kuin he, ja joka päivä hän kulki tuomen luo katsomaan, näkyisikö häntä jo.

Saapuipa Hannu sitten eräänä iltana pieneen kylään. Sen kirkontorni näytti hänestä tutulta, ja kun hän astui kylään, näki hän sen keskellä vanhan tuomen. Sen oksien alla oli penkki, sehän oli sama puu, jonka varjossa lukkarivaari ennen vanhaan soitteli Hannulle ja Leenalle. Hannu tunsi sen kiiltävän mustat marjat ja tuuheat oksat, nyt tiesi hän tulleensa kotikyläänsä.

Penkillä istui Leena harmaa kissa sylissään, mutta ei hän tuntenut Hannua eikä Hannukaan häntä. Olihan siitä pitkä aika, kun he viimeksi olivat toisensa tavanneet.

"Soitanpa nyt tervetuliaisiksi", mietti Hannu. Hän ei ollut hennonnut viuluaan myydä. Nyt tahtoi hän koittaa vieläkö se soi.

Ja kauniistipa se soikin. Kaikki vanhat laulut tulivat Hannulle mieleen. Ei viulu koskaan ollut ihanammin helissyt. Hänen vieressään itki Leena, itki niin että suuret kyyneleet vierivät poskia myöten kissan kiiltävälle karvalle. Mutta hän itki ilosta, sillä nyt hän tunsi Hannun, olihan se hänen oma sydämensä, jota Hannu soitteli. Hän astui Hannun luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kysyi:

"Etkö minua enää tunne, Hannu? Olenhan minä Leena."

Voi kuinka iloisiksi molemmat tulivat.

"Nyt en koskaan enää lähde pois", lausui Hannu, "en soita muille kuin sinulle ja vanhalle tuomelle."

Ja sitten suuteli hän kyyneleet Leenan poskilta.

Hallin ja Mirrin karkumatka.

Mirri oli kovin loukkaantunut. Se nosti häntänsä pystyyn, sylkäisi kolme kertaa vihaisesti ja livahti avonaisesta ovesta pihalle. Sieltä alkoi se, katseltuaan ensin näkikö kukaan, astuskella tietä pitkin metsään. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi iloisesti, ja kellastuneet lehdet kahisivat Mirrin käpäläin alla.

"Oh, oh", sanoivat ne, "elä polje meitä, emme vielä ole kuolleet, vaikka putosimmekin puista. Meidän täytyy elää vielä, kunnes lumihiutaleet tulevat taivaasta meitä peittämään. Istuppas tänne viereemme, niin kerromme sinulle hauskan sadun, jonka kesällä kuulimme pääskyseltä."

"Noh, eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ole", arveli Mirri ja jäi istumaan lehtiläjän viereen. Silloin alkoi suuri punaisenkeltainen haavanlehti kertoa:

"Kuuleppas, tämmöisiä pääskynen haastoi. Kaukana täältä on ihmeellinen maa, missä pääskyset viettävät talvensa. Siellä on aina lämmin ja hyvä, ei sada lunta, ei tuiskua eikä järvetkään jäädy, suuret krokodiilit uivat virroissa ja syövät ihmisiä, niinkuin meillä hauet kiiskiä."

"Huh", sanoi Mirri, "siellä minä en tahtoisi olla."

"Niin eikö se ole kauheata", huokasi haavan lehti, "mutta kummallisinta on, että tuon maan ihmiset rakastavat kissoja niin suuresti, ettei siellä kukaan saa niitä tappaa."

"Häh", sanoi Mirri korviaan höristellen, "rakastavatko he kissoja?"

"Eivät ainoastaan rakasta, vaan pitävät pyhinä ja palvelevat kuin prinsessoja konsanaan."

Mirri hieroi nenäänsä ja heilutti hiljalleen häntäänsä, se teki näet aina niin kun oli mielissään.

"Kuuleppas, kiltti haavan lehti, mikä sen maan nimi on? Haluttaisipa minun totta tosiaan lähteä sinne onneani koettamaan. Siellä eivät kai palvelijat joka kermatipasta piekse Mirri-parkaa."

"Mitä vielä, kissoja varten syötetään aivan eri lehmiä, joka kissalla on oma lehmänsä, jonka maidon se saa."

Mirri nuoli huuliaan.

"Entä onko siellä pahoja poikia, jotka vetävät Mirrejä hännästä ja upottavat ne kylmään vesisankoon?"

"Pyh", sanoi haavan lehti, "koettaisivatpa vaan. Jokaisesta kissan hännästä vedetystä karvasta saisivat pojat kaksikymmentäviisi ruoskan iskua."

Mirri päästi pitkän vihellyksen.

"Rakas pikku haavanlehti, sanoppas minulle, mikä sen maan nimi on."

Haavanlehti yritti ja yritti.

"Eg-eg-eg -- enpä totta tosiaan sitä enää muista."

"Egyptihän se on", tokaisi siihen männynkäpy, joka makasi aivan vieressä ja oli kuullut haavanlehden kertomuksen.

"Aivan niin, aivan niin", sanoi haavanlehti, "nyt minä sen muistan. Egyptinmaahan se olikin."

Mirri kiitti iloisesti sekä haavanlehteä että männynkäpyä ja lähti kiireesti astumaan. Mutta äkkiä muisti se jotain, kääntyi takaisin ja kysyi hiljaa haavanlehdeltä:

"Kuule, onkohan siellä rottia ja hiiriä?"

"En usko", vastasi haavanlehti, "luulisinpa Egyptin kissojen olevan niin fiiniä, etteivät rottia syökään."

"Vai niin -- vai niin fiiniä", arveli Mirri ja jatkoi taas kulkuaan. Se astui rannalle päin ja kiipesi korkealle kalliolle, josta näki kauas aavalle merelle.

"Täältä kai näen Egyptinmaan", arveli se ja alkoi tähystää oikealle ja vasemmalle. -- Pitkin rantoja tuli pienen pieni purjevene niin läheltä, että Mirri selvästi saattoi nähdä sen.

"Mitä jos tuo vene veisi minut Egyptiin", tuumaili se ja huusi: -- "Halloo, ho -- hoo, tuleppas tänne vene!"

Purjeen takaa pisti pörhöinen pää ja vastaukseksi kuului:

"Hau, hau, kuka siellä kalliolla kiljuu?"

Mirri nosti karvansa pystyyn niinkuin ainakin nähdessään jonkun koiran, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi.

"Miau, miu, olen Mirri Marrinen ja haluan lähteä Egyptiin, mutta kuka sinä olet?"

"Vau, vau, nimeni on Halli Hillinen. Olen päättänyt matkustaa Amerikkaan, jossa ihmiset eivät potki kunnon koiria ja antavat heille muutakin ruokaa kuin silakan päitä ja perunankuoria."