Part 1

SATUJA

Lapsille luettavaksi

Kirj.

ANNI SVAN

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

SISÄLTÖ:

Satukontti. Vuorenpeikko ja paimentyttö. Jouluaatto metsässä. Satu pienestä viulusta. Hallin ja Mirrin karkumatka. Peipponen.. Aaltojen salaisuus. Pienikki ja metsätonttu. Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.

Satukontti.

Olipa muinoin mies, jolla oli kolme poikaa. Isoiksi tultuaan sanoivat he isälleen: "Anna meille sauva ja eväskontti, tahdomme lähteä ulos maailmalle onnea koettelemaan." Isä antoi kullekin leipäkyrsän eväskonttiin ja paksun koivusauvan käteen, ja niin he lähtivät matkaan. Käveltyään vähän aikaa tulivat he tienristeykselle, josta erkani kolme tienhaaraa. Siinä sanoivat he toisilleen hyvästi ja astuivat kukin omaa tietään. Vanhin tuli suurelle kankaalle, missä kanervat punoittivat ja mäntypuut tuoksuivat pihkalle. Sammaleisella kivellä istui pieni punalakkinen tonttu itkemässä. Oletteko koskaan nähneet tontun itkevän? siinä on jotain kummallista. Se pudottaa näet jokaisen kyynelpisaran pieneen pähkinänkuoreen ja pistää sen sitten suuhunsa. Sillä lailla se voi itkeä lakkaamatta monta päivää ja monta yötä, onpa tonttuja, jotka ovat itkeneet monta kymmentä vuottakin perätysten. Muuten oli tämä tonttu erittäin viisaan näköinen, sen nenällä oli suuret kultasankaiset lasisilmät, ja parta ulottui pikkuvarpaan kärkeen. Poika tuijotti vähän aikaa tonttuun, viimein hän kysyi: "Mitäs itket tonttu rukka?"

"Ah minua poloista, voi päiviäni, armahtakaa minua tontuista onnettominta", valitti tonttu.

"Mikä sinua sitten vaivaa oikein?"

"Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen tapahtuu", ulisi tonttu. "Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi minua kuitenkaan auttaa."

"Sanohan kuitenkin miksi itket."

"No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä, mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki. Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll'en tänäpäivänä sitä keksi, vie joku muu tonttu morsiameni."

"Ahaa", arveli poika, "tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän on. Joll'en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä."

Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten se rupesi taas voivottamaan. "Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat, annan sulle kourallisen kalliita kiviä."

"Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa olla niin huono muisti, ett'ei nimeänsäkään muista."

"Uh, huu" itki tonttu, "en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus."

"Hei, sepä lystiä", tuumi poika, "kuuleppas, tonttu, jos annat mulle lasisilmät, sanon sulle nimesi."

Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa, sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain lasisilmissä.

"Kyrmyniska on nimesi", sanoi poika, kääntäen selkänsä tontulle, joka kirkasi ilosta ja alkoi juosta kankaan poikki säkki selässä. Mutta poika kulki eteenpäin ja näytti niin sanomattoman viisaalta lasisilmineen, että ihmiset kaikkialla nostivat hattuaan ja kuiskasivat toisilleen: "Hyvänen aika, kuinka oppinut hän mahtaa olla!"

Ja hän tuli kuuluisaksi kautta koko maan, ylhäiset tulivat häneltä neuvoa kysymään, ja jokainen kiitteli hänen viisauttaan, mutta eipä kukaan arvannut, että tontun isoäidin isoäidin lasisilmissähän se viisaus piili. Eikä poikakaan sitä kellekään kertonut; hän oli nyt oppinut herra, oikein professori, ja kas silloin hän oli mielestään onnellinen.

Toinen veli yöpyi vuoren rotkoon ja kätkeytyi kivilohkareiden taa sammalikkoon. Keskiyöllä kuuli hän siipien suhinaa ja näki suuren huuhkajan lentävän ontosta puusta: huh, huu! huusi se.

"Huh, huu", vastattiin metsästä, ja heti lensi pieni keltainen pöllö huuhkajan luo. "Mitä kuuluu?" kysyi huuhkaja. "Eipä juuri mitään erinomaista, mutta muistatko kummitäti, että prinsessa huomenna täyttää kuusitoista vuotta. Koko hovi itkee ja parkuu, kuningas huokailee ja kuningatar pyörtyy joka viides minuutti. Prinsessa rukka on itkenyt siniset silmänsä punaisiksi ja värisee kuin haavan lehti pelosta."

"Mitäs hänelle sitten tapahtuu?" rääkyi korppi lentäen paikalle.

"Kah, etkö sitä tiedä", virkkoi huuhkajamuori. "Huomenyöllä kello kaksitoista täsmälleen tulee ilkeä yölepakko ottamaan hänet morsiamekseen, ei siinä itku eikä parku auta."

"Kauheata", kirkui korppi, "eikö kukaan voi pelastaa häntä?"

Huuhkaja oli hetkisen vaiti, mutta sitten se kuiskasi: "Kas, oikeastaan se on suuri salaisuus. Ukkoni kertoi sen minulle vannottuani, etten siitä kellekään puhuisi, mutta jos lupaat olla siitä juoruamatta, voin sen sinulle kuiskata. Jos joku kuninkaan hovissa ymmärtäisi näyttää peiliä yölepakolle, niin se heti karkaisi tiehensä, ja lumouksen valta olisi murrettu. Yölepakot näet hirveästi pelkäävät omaa kuvaansa, ja ihmekö se, ovathan ne niin rumia."

"Vai niin, voi, voi", päivitteli korppi, ja sitten lensivät kaikki kolme tiehensä. Mutta poika ryömi esille piilostaan, juoksi metsän läpi ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä vallitsi syvä suru. Tornissa liehui sysimusta lippu, hoviherrat ja hovinaiset nyyhkyttivät mustareunaisiin nenäliinoihin, ja kokki poltti kaikki paistit pohjaan pelkästä surusta. Poika astui suoraan valtaistuimen eteen, missä kuninkaan herrasväki istui murheellisena; hän löi kantapäänsä yhteen kumartaen ja sanoi: "Jos teidän korkea Majesteettinne suo, pelastan minä prinsessan." Kuningaspa tätä ei ensin uskonut, mutta hädissään hän viimein lupasi pojalle prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos hän hänet pelastaisi, niinkuin kuuluutettu oli. Siinä samassa lensikin yölepakko savutorvesta sisään. Hyi, miten ilkeän näköinen se oli! Oikein kävi sääliksi ihanaa prinsessaa, jonka piti ruveta mokomalle hirviölle puolisoksi. Yölepakko laski nahkasiipensä alas, tepasteli prinsessan luo ja vonkui: "Seuraappas nyt mukaani, ihana prinsessa." Jo tarttui hän itkevään kuninkaantyttäreen viedäkseen hänet, mutta samassa ryntäsi poika esille, vetäsi peilin, jonka hän oli piilottanut konttihinsa, ja pani sen yölepakon eteen. Tämäkös raivostui! Sylki ja sihisi, vinkui ja tavoitteli ympärilleen terävillä kynsillään, mutta poika ei peljästynyt, piteli vain peiliä hirviön edessä. Silloin levitti se suuret mustat siipensä ja lensi takaisin ulos savutorvesta eikä siitä sen koommin kuultu. Mutta prinsessa oli pelastettu, ja samana iltana vietettiin komeat häät kuninkaan linnassa. Niinpä oli keskimäinenkin veli löytänyt onnensa.

Nuorin veli sitävastoin kulki kauan maailmaa löytämättä onnea. Hän vaelsi kylät ja kaupungit, kävi kuninkaan hovissa ja viisasten luona, onnea hän vaan ei tavannut. Hänen vaatteensa kuluivat repaleiksi, leipäkyrsä oli kauan sitten lopussa, eväskontti ja sauva yksin olivat jäljellä. Eräänä iltana hän tuli synkkään metsään, niin synkkään ett'ei taivastakaan näkynyt kuin pieni pala, puut kun ulottuivat miltei pilviin. Kuusikon keskeltä kohosi savupilvi, ja sitä seuratessaan näki poika pienen pirtin kosken reunalla. Sen seinät olivat kovin mustuneet, ja katossa oli reppana, ei ollenkaan savutorvea. Poika astui pirttiin. Siellä istui ikivanha eukko kehräämässä. Ja ihmeellinen eukko se olikin. Tukka oli lumivalkoinen, ja pieni hän oli, niin pieni ja kumaraselkäinen, mutta silmät olivat kirkkaat kuin pikku lapsen ja posket punaiset.

"Paina puuta", sanoi hän.

Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. "Mitä sinä kehräät?" kysyi poika. "Kehrään satuja", vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.

Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo tehnyt monta, monta sataa vuotta.

"Tuolla tulevat lampaani", virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.

"Tahdotko jäädä lampaitani paimentamaan?"

Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä. Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia. Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia. Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä iltana sanoi eukko: "Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa."

Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.

Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. "Satukontti aukene", virkkoi hän ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua. Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin astui pihalle nuorin veli konttineen.

"Hyvää päivää isäukko", sanoi hän, "hyvää päivää, herra professori ja teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen."

Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. "Etkö ole onnea saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama konttikin on hartioillasi." Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet kehua onneaan. "Minä olen niin viisas", sanoi vanhin veli, "että ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun rinnallani."

"Entäs minä sitten", virkkoi keskimäinen, "olen niin rikas, että syön kultalautasilta, nukun kaikkein kalliimmilla untuvilla ja vaimoni on kuninkaan tytär. Voiko enempää elämässä pyytääkään?"

Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä kateeksi, hän otti kontin olkapäiltään, kutsui kaikki lapset luokseen ja sanoi: "satukontti aukene", ja sitten hän keri sadun toistaan kauniimman. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista, sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.

Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään hänen ja pikkulasten iloa ymmärsivät isä ja veljet, että hänen kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja toisen veljen rikkauksissa.

Vuorenpeikko ja paimentyttö.

Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki. Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei, kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: "Tule tänne, tule tänne", mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat. Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli paimentytöllä metsässä.

Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa, sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki, jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:

"Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?"

Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui, pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin, noin kerran sadassa vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: "Etkö tahtoisi tulla kanssani linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot."

Paimentyttö pudisti päätään: "Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan minulla täällä niin suuri sali, ett'ei keisarillakaan suurempaa. Taivas on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja äidiltäni piimää sekä leipää."

Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: "Saat monta arkullista kalliita kiviä."

Paimentyttö nauroi: "Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli kivistäsi."

Peikon naama muuttui viheriäiseksi: "Saat istua jouten, ei tarvitse sinun enää paimentaa karjaa."

Tyttö löi kätensä yhteen: "Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene matkoihisi, tuhma peikko!"

Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät tulta, ja hän sähisi kiukusta. "Jollet tule mukaani, tapan kaikki lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous! pim pom pau!"

Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti paimentyttöön.

"Elä, elä, peikko kulta!" huusi tyttö, "elä tapa lehmiäni, eläkä tee äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi."

"Kyrmy, Kyrmy, rinpunni", mutisi peikko ja yks' kaks nousi Kellokki terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli, silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli, toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:

"Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä pikkulintua."

"Ahaa", nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, "tuleppas tänne, kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt", ja hän vei tytön suureen luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt'ympäri seisoi korkeita puita, mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.

"Vai niin", torui se, "eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi, tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!"

Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja, sill'aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.

Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.

"Hyvä peikko", pyysi hän, "päästä minut jälleen ulos viheriäiseen metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään."

"Et sinä täältä ikinä pääse", kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. "Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani", ja sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.

Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla silmillään.

"Elä itke, pieni paimentyttö", sanoi se, "tunnen sinut hyvin, olet aina ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa. Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin siitä." Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään, jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin, sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.

"Taikasauvani, taikasauvani!" kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä. Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut vanhaksi leppävitsaksi.

Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren rannalle.

Jouluaatto metsässä.

Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät lystisti kujilla ja tiellä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän hiihtämään."

Tuumasta toimeen! Sukset jalkaan, ja pian oli Tauno hyvillä suksimailla metsän kupeella. Hän hiihti hiihtämistään eikä huomannutkaan, ennenkuin jo oli syvällä metsässä. Sielläkös oli hauska! Kuuset ja hongat törröttivät lumen peitossa ja valkoisina olivat korkeat kivetkin. Tauno viritti iloisen laulun ja hiihteli vieläkin syvemmälle. Sukset luistivat mainiosti kantojen ja kivien yli, mutta yht'äkkiä tuli seis.

"Mitäs nyt", arveli Tauno ja katseli taakseen.

Voi hirveätä! -- Siellä seisoi suksilla ihan Taunon takana suuri pörhöinen karhu, oikea mesikämmen. Tauno peljästyi ensin pahanpäiväisesti, mutta sitten alkoi häntä harmittaa.

"Mitä siinä seisot suksillani? Katkaiset ne vielä. Mars matkaasi, mesikämmen!"

"Bum, bum", mörisi karhu, ja tämä on ihmisten kielellä sama kuin: "En minä niin vähällä lähde. Ensin syön sinut suuhuni ja sitten suksesi."

Taunon polvet alkoivat notkua.

"Elähän toki, mesikämmen. Sukseni voit saada, mutta päästä minut pois."

Mutta karhu maiskutteli suutaan ja tarttui suurella käpälällään Taunon niskaan. Silloin rupesi Tauno itkemään.

"Rakas mesikämmen, päästä minut! Mitä äiti sanoo, kun kuusi sytytetään, eikä minua olekkaan kotona. Entä kaikki kauniit joululahjat, mitkä joulupukki minulle on luvannut, kuka ne nyt saa?"

Karhu päästi äkkiä Taunon ja löi käpälällään otsaansa, jotta paukahti.

"Voi hyvä Tapio! Olenhan aivan unhottanut, että tänään on jouluaatto. Rakas poikani, suo anteeksi, mutta kiitä onneasi, että satuit juuri tänään tulemaan metsään, eilen olisin sinut armotta ahminut."

Tauno kiitti kohteliaasti ja kysyi karhulta uteliaana:

"Miksi et tänään minua syö?"

"Katso, tänään ovat kaikki eläimet ystäviä sekä keskenään että ihmisten kanssa. Me vietämme tänään joulua, mekin. Jos sinua haluttaa, voit tulla kanssani katsomaan joulu-iloamme. Alkaa jo hämärtää, arvaan että vähitellen kokoonnumme."

Tauno oli heti valmis. Karhu kyykisti selkänsä, ja Tauno istui siihen, otti sukset kainaloonsa ja tuossa tuokiossa oltiin syvällä, syvällä korvessa, minne vain metsämies joskus eksyy. Tultuaan lumikentälle, jota hongat ympäröivät, laski karhu ratsastajansa maahan ja sanoi:

"Kiipeä nyt tuohon suureen petäjään. Sieltä voit nähdä hyvin etkä häiritse ketään. Mutta joudu! Kuuletko melua? Se on jouluvieraista, jotka lähenevät."