Part 7

Laivalla oli muuan vanhanpuoleinen mies, jonka kasvot olivat niin tyytyväiset, että jolleivät ne valehdelleet, niin hän mahtoi olla onnellisin ihminen maan päällä. Sitä hän olikin, vakuutti hän. Kuulin sen hänen omasta suustaan. Hän oli tanskalainen, oli minun maamieheni ja matkustavainen teatterinjohtaja. Koko henkilökunta oli hänen mukanaan, se oli suuressa laatikossa. Hän oli marionettiennäyttäjä. Hänen synnynnäisen hyvän tuulensa, sanoi hän, oli kirkastanut muuan polyteknikon kandidaatti ja tämän kokeen kautta hän oli tullut täysin onnelliseksi. Ensinnä en ymmärtänyt häntä, mutta sitte selitti hän minulle perinpohjin koko jutun ja tässä se on.

Tapahtuma sattui Slagelsessa, kertoi hän, minä annoin näytännön postitalon pihalla ja minulla oli erinomainen huone ja erinomainen yleisö, aivan ripilläkäymätöntä väkeä, paria vanhaa matamia lukuunottamatta. Silloin tulee sinne mustapukuinen henkilö, ylioppilaan näköinen. Hän istuutuu ja nauraa aivan oikeilla paikoilla, taputtaa käsiään aivan oikein. Sepä oli epätavallinen katselija! Minun täytyi saada tietää kuka hän oli, ja niin kuulen, että hän on kandidaatti polyteknillisestä oppilaitoksesta, joka on lähetetty opettamaan kansaa maakunnassa. Kello kahdeksan oli minun näytäntöni lopussa, lastenhan täytyy varhain päästä sänkyyn, ja täytyyhän ajatella yleisön mukavuutta. Kello yhdeksän alkoi kandidaatti luentonsa ja kokeensa ja nyt olin minä hänen kuulijansa. Kummallista sitä oli kuunnella ja katsella. Suurin osa meni minun pääni ylitse ja papin päähän, niinkuin sanotaan, mutta sitä minun sentään täytyi ajatella, että jos me ihmiset voimme keksiä tuollaista, niin meidän myöskin täytyy kestää kauvemmin kuin siihen asti, kun meidät pistetään maahan. Hän teki pelkkiä pieniä ihmeitä ja kuitenkin luisui kaikki tyyni kuin jalka sukkaan, aivan luonnollisesti. Mooseksen ja profeettain aikana olisi tuollaisesta polyteknikon kandidaatista mahtanut tulla yksi maan viisaita ja keskiaikana hänet olisi poltettu. En nukkunut koko yönä ja kun seuraavana iltana annoin näytännön ja kandidaatti taasen oli siellä, jouduin oikein erinomaiselle tuulelle. Olen eräältä näyttelijältä kuullut, että hän rakastajanosissa ajatteli vain yhtä ainoaa katselijatarta, hänelle hän näytteli ja unohti koko muun yleisön. Polyteknikon kandidaatti, hän oli minun "hänen", ainoa katselijani, jolle minä näyttelin. Kun näytäntö oli lopussa, kutsuttiin kaikki marionetit esiin ja minut kutsui polyteknikon kandidaatti luokseen juomaan lasin viiniä. Hän puhui minun teatteristani ja minä hänen tieteestään, ja luullakseni molemmat tuottivat meille yhtä paljon huvia, mutta minä pysyin kuitenkin äänessä, sillä hänen tieteessään oli niin paljon sellaista, jota ei hän itse voinut selittää, niinkuin nyt sekin asia, että rautakappale, joka putoaa spiraalin läpi, käy magneettiseksi. Niin, mitä se onkaan: henki menee siihen, mutta mistä se tulee? Arvelen, että sen käy niinkuin tämän maailman ihmisten: Jumala päästää heidät putoamaan ajan spiraalin läpi ja henki tulee heihin ja siinä seisoo sitte joku Napoleon, Luther tai senkaltainen henkilö. "Koko maailma on sarja ihmeitä", sanoi kandidaatti, "mutta me olemme niin tottuneet niihin, että kutsumme niitä arkiasioiksi." Ja hän puhui ja hän selitti ja vihdoin tuntui siltä kuin hän olisi nostanut aivokoppaani, ja minä myönsin rehellisesti, että jollen jo olisi vanha mies, niin paikalla menisin polytekniseen oppilaitokseen oppiakseni tarkastamaan maailmaa saumankohdilta, vaikka olenkin yksi onnellisimpia ihmisiä. "Yksi onnellisimpia!" sanoi hän ja tuntui siltä kuin hän miltei olisi maistanut sitä. "Oletteko te onnellinen?" kysyi hän. "Kyllä", sanoin minä, "onnellinen minä olen ja tervetullut olen kaikkiin kaupunkeihin mihin saavun seurueineni. Tosin yksi toivomus silloin tällöin iskee kimppuuni kuin mikäkin tonttu, painajainen, joka ahdistaa hyvää tuultani: se nimittäin, että tahtoisin tulla elävän joukon teatterinjohtajaksi, oikean ihmisseurueen." -- "Te toivotte marionettejanne eläviksi, te toivotte, että niistä tulisi oikeita näyttelijöitä", sanoi hän, "ja teistä itsestänne johtaja -- silloin te olisitte täysin onnellinen, niin te uskotte?" Hän ei uskonut sitä, mutta minä uskoin sen ja me puhelimme sinne ja me puhelimme tänne ja lopuksi piti kukin kuitenkin mielipiteensä. Mutta me kilistelimme laseinemme ja viini oli hyvin hyvää, mutta siinä oli noidanvehjettä, sillä muutoin tietäisi koko juttu vain, että minä tulin humalaan. Se ei ollut sitä, minä olin selvänäköinen. Huoneessa oli kuin auringonpaiste, se paistoi polyteknikon kandidaatin kasvoista ja minä tulin ajatelleeksi vanhoja jumalia heidän ikuisessa nuoruudessaan, kun he kulkivat maailmassa. Ja sen minä sanoin hänelle, ja sitte hän nauroi, ja minä olisin uskaltanut vannoa, että hän oli valepukuinen jumala tai ainakin suvun jäsen -- ja hän oli sitä -- ylin toivomukseni oli täyttyvä: marionetit olivat tulevat eläviksi ja minä ihmisten tirehtööriksi. Joimme asian vahvistukseksi. Hän latoi kaikki nukkeni puulaatikkoon, sitoi sen selkääni ja sitte hän pani minut putoamaan spiraalin läpi. Kuulen vieläkin kuinka pudota jysähdin, makasin lattialla, se on totinen tosi, ja koko seurue karkasi laatikosta, henki oli mennyt heihin kaikkiin, kaikista marioneteista oli tullut erinomaisia taiteilijoita, sen sanoivat he itse ja minä olin johtaja. Kaikki oli valmiina ensimäistä näytäntöä varten. Koko seurue halusi puhutella minua ja yleisö niinikään. Tanssijatar sanoi, että jollei hän seiso yhdellä jalalla, niin romahtaa koko talo, hän on tämän kaiken mestari ja vaatii senmukaista kohtelua. Nukke joka näytteli keisarinnaa, tahtoi että häntä myöskin näyttämön ulkopuolella kohdeltaisiin keisarinnana, sillä muuten hän joutui pois tottumuksestaan. Mies jota käytettiin tuomaan sisään kirjettä, tekeytyi yhtä tärkeäksi kuin ensimäinen rakastaja, sillä pienet olivat taiteellisessa kokonaisuudessa yhtä tärkeät kuin suuretkin, sanoi hän. Sitte vaati sankari, että koko hänen osansa olisi pelkkiä lähtörepliikkejä, sillä niille taputettiin. Primadonna tahtoi esiintyä ainoastaan punaisessa valossa, sillä se puki häntä -- hän ei halunnut olla sinisessä. Oli kuin kärpäsiä pullossa, ja minä olin keskellä pulloa, minä olin johtaja. Ilma loppui keuhkoistani, pää meni sekaisin, olin niin kurja kuin ihminen ikinä voi olla, olin joutunut uuden ihmisrodun keskelle, toivoin, että saisin heidät kaikki takaisin laatikkoon ja ettei minusta koskaan olisi tullut johtajaa. Sanoin heille suoraan, että he pohjaltaan kuitenkin kaikki olivat marionetteja ja sitte he löivät minut kuoliaaksi. Makasin vuoteella huoneessani, miten olin joutunut polyteknikon kandidaatin seurasta, sen mahtoi hän tietää, minä sitä en tiedä. Kuu paistoi permannolle, missä nukkelaatikko oli kumossa ja kaikki nuket hujan hajan, suuret ja pienet, koko liuta! Mutta minä en viivytellyt, sängystä minä karkasin ja laatikkoon he kaikki joutuivat, toiset päälleen, toiset jaloilleen. Minä paiskasin kannen kiinni ja istuuduin itse laatikolle. Se olisi ollut maalattavaa! Voitteko te nähdä sen, minä voin sen nähdä. "Nyt te pysytte siellä", sanoin minä, "enkä minä enään koskaan toivo, että te olisitte lihaa ja verta!" Mieleni oli niin keveä, olin onnellisin ihminen. Polyteknikon kandidaatti oli kirkastanut minut. Istuin siinä sulan autuuden vallassa ja nukuin laatikolle, ja aamulla -- oikeastaan oli puolenpäivän aika, mutta minä nukuin merkillisen kauvan sinä aamuna -- istuin siinä vieläkin, onnellisena, sillä olinhan oppinut, että menneisyyteni ainoa toivomus oli ollut tyhmä. Kysyin polyteknikon kandidaattia, mutta hän oli poissa niinkuin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalatkin. Ja siitä lähtien olen minä ollut onnellisin ihminen. Olen onnellinen johtaja, henkilökuntani ei keskustele, yleisö ei myöskään, se huvittelee sydämensä pohjasta. Vapaasti voin itse panna kokoon kaikki kappaleeni. Otan kaikista huvinäytelmistä parhaimman, minkä tahdon, eikä kukaan pahastu siitä. Kappaleita, joita nykyään halveksitaan suurissa teattereissa, mutta joiden perässä yleisö kolmekymmentä vuotta sitte juoksi ja joita katsellessa se itki, ne minä nyt otan näyttämölleni, nyt näyttelen minä ne pienokaisille ja pienokaiset itkevät niinkuin isä ja äiti itkivät. Näyttelen "Johanne Mont Faucon'in" ja "Dyveken", mutta lyhennettyinä, sillä pienokaiset eivät pidä pitkistä rakkauden laverteluista. He tahtovat, että käy onnettomasti, mutta nopeaan. Nyt olen minä matkustanut Tanskan poikki ja pitkin, tunnen kaikki ihmiset ja he tuntevat minut. Nyt olen minä matkalla Ruotsiin ja jos minun siellä käy hyvin ja jos minä ansaitsen hyvät rahat, niin minä rupean skandinaviksi, muuten en, sen sanon teille, joka olette maanmieheni.

Ja minä maanmiehenä kerron jutun tietysti taasen heti, vain kertoakseni.

KAKSI VELJESTÄ.

Yhdellä Tanskan saarista, missä vanhat käräjäpaikat kohoilevat viljavainioista ja mahtavat puut pyökkimetsissä, on pieni kaupunki punakattoisine mataline rakennuksineen. Yhdessä näistä valmistettiin uuninpesän hehkussa ja tuhassa kummallisia asioita. Keitettiin lasissa, sekoitettiin ja tislattiin, survottiin yrttejä huhmareissa. Muuan vanhempi mies oli työn johdossa.

-- Pitää hyvin ottaa vastaan se mikä on oikeaa! sanoi hän, -- niin, oikeaa, todellista. Tulee tuntea totuus jokaisessa luodussa osassa ja pitää kiinni siitä.

Huoneessa oivallisen perheenäidin luona istui kaksi pojista, vielä pieninä, mutta mielessä täysikasvuisen ajatukset. Oikeudesta ja kohtuudesta oli äitikin aina puhunut heille, siitä että pitää pysyä totuudessa, siinä ovat Jumalan kasvot tässä maailmassa.

Vanhempi pojista oli veitikkamaisen ja reippaan näköinen, hänen huvinsa oli lukea luonnon voimista, auringosta ja tähdistä, mikään satu ei hänestä ollut kauniimpi. Oi kuinka onnellista saada lähteä tutkimusretkeilyille tai keksiä, miten saattaisi jäljitellä linnun siipiä, ja entä sitte voida lentää! Niin, sillä lailla sitä tapasi oikean! Isä oli oikeassa ja äiti oli oikeassa: totuus piti koossa maailman.

Nuorempi veli oli hiljaisempi ja vaipui kokonaan kirjoihin. Jos hän luki Jaakopista, joka pukeutui lampaannahkoihin ollakseen Esaun kaltainen ja siten houkutellakseen itselleen esikoisoikeuden, niin olivat kyyneleet hänen silmissään. Oikeuden ajatus, totuus joka oli voittava ja jonka täytyi voittaa, täytti hänet niin mahtavana. Eräänä iltana kun pienokainen jo oli vuoteessa, mutta uutimet eivät vielä olleet kokonaan vedetyt kiinni sen ympäri ja valo paistoi häneen, makasi hän siinä kirjoineen ja aikoi vihdoinkin lukea loppuun kertomuksen Solonista.

Ja ajatukset nostivat häntä ja kantoivat häntä niin kumman kauvas. Tuntui siltä kuin vuode olisi muuttunut kokonaiseksi laivaksi pullistuneine purjeineen. Näkikö hän unta vai mitä tämä oli? Hän liukui yli vyöryvien vesien, ajan suurten merien, hän kuuli Solonin äänen. Ymmärrettävästi ja kuitenkin vieraalla kielellä kuului tanskalainen sananlasku: "Lailla on maata rakennettava."

Ja ihmissukukunnan suojelushenki seisoi köyhässä huoneessa, kumartui vuoteen yli ja painoi suudelman pojan otsalle: "Kasva väkeväksi kunniassa ja väkeväksi elämän taistelussa! Lennä totuus rinnassasi totuuden maata kohti!"

Vanhempi veli ei vielä ollut pannut levolle. Hän seisoi ikkunan luona, katsellen sumuja, jotka kohoilivat niityltä. Eivät keijukaiset siellä tanssineet, vaikka joku vanha rehellinen palvelija sen kyllä oli hänelle sanonut, mutta hän tiesi asian paremmin: sumut ne olivat, jotka lämpimämpinä kuin ilma kohosivat. Tähdenlento välkähti ja samassa olivat pojan ajatukset poissa maan sumuista, kokonaan tuossa loistavassa meteorissa. Taivaan tähdet tuikkivat. Tuntui siltä kuin pitkät kultalangat olisivat riippuneet niistä alas meidän maahamme.

-- Lennä minun mukaani! soi ja helisi suoraan pojan sydämeen. Ja sukujen mahtava suojelushenki, nopeampi lintua, nuolta, kaikkea maista mikä taitaa lentää, kantoi hänet avaruuteen, missä säde tähdestä tähteen yhdisti taivaankappaleet toisiinsa. Meidän maamme kiertyi ohuessa ilmassa, kaupunki näkyi toisen vieressä. Halki ilmojen helisi:

-- Mikä on likellä, mikä kaukana, kun hengen mahtava Genius nostaa sinua!

Ja taasen seisoi pienokainen ikkunan ääressä ja katseli ulos, nuorempi veli makasi vuoteessaan. Äiti kutsui heitä nimeltä: Anders ja Hans Christian!

Tanska tuntee heidät, maailma tuntee molemmat veljekset -- _Örsted_.

VANHA KIRKONKELLO.

(Kirjoitettu Schillerin albumiin.)

Würtembergissä Saksanmaalla, missä akaasiapuut niin kauniisti kukoistavat maantienlaidassa ja omena- ja päärynäpuut syksyisin notkuvat kypsää siunaustaan, on Marbachin pienoinen kaupunki. Se kuuluu aivan vähäpätöisten kaupunkien lukuun, mutta kauniilla paikalla se sijaitsee Neckarjoen varrella, joka kiiruhtaa ohi kaupunkien, vanhojen ritarilinnojen ja vihreiden viinivuorten, sekoittaakseen vetensä ylpeään Reinvirtaan.

Oli myöhäinen vuodenaika, viiniköynnöksessä riippui punaisia lehtiä, sadekuuroja lankesi ja kylmä tuuli kiihtyi. Köyhille ei tämä ollut hauskinta aikaa. Tuli pimeitä päiviä ja vieläkin pimeämpää oli vanhoissa pienissä taloissa. Yhden tällaisen talon pääty antoi kadulle päin, siinä oli matalat ikkunat, köyhältä ja halvalta se näytti ja niin oli perhekin, joka siinä asui, mutta kunnollista ja ahkeraa väkeä, joka säilytti jumalanpelkoa sydämen aarreaitassa. Yhden lapsen lisää oli Jumala pian suova heille. Hetki oli tullut, äiti makasi tuskassa ja hädässä. Silloin kajahti hänen huoneeseensa kirkontornista kellonsoitto niin syvänä, niin juhlallisena. Oli juhlahetki ja kellon ääni täytti rukoilevan hartaudella ja uskolla. Ajatukset kohosivat vilpittöminä Jumalan puoleen ja samassa hetkessä synnytti hän pienen poikansa ja tunsi sanomatonta iloa. Kello tornissa tuntui soittavan hänen iloaan yli maan ja kaupungin. Kaksi kirkasta lapsensilmää katsoi häneen ja pienokaisen tukka loisti ikäänkuin se olisi ollut kullattu. Kellonsoitolla vastaanotettiin lasta maailmaan tuona pimeänä marraskuun päivänä. Äiti ja isä suutelivat sitä ja kirjoittivat raamattuunsa, että "marraskuun kymmenentenä päivänä antoi Jumala meille pojan" ja sitte lisättiin, että hän kasteessa sai nimen Johann Christoph Friedrich.

Mitä tuli pienestä palleroisesta, vähäisen Marbachin köyhästä pojasta? Niin, sitä ei silloin kukaan tietänyt, ei edes vanha kirkonkello, vaikka se riippui niin korkealla ja vaikka se ensimäisenä oli kumahdellut ja laulanut hänelle, joka sitte oli laulava kauneimman laulun kellosta.

Ja pienokainen kasvoi ja maailma kasvoi hänelle. Tosin muuttivat vanhemmat toiseen kaupunkiin, mutta rakkaita ystäviä jäi pieneen Marbachiin ja sentähden tulivat äiti ja poika eräänä päivänä sinne vieraisiin. Poika oli tuskin vielä kuuden vuoden vanha, mutta hän tunsi jo osaksi raamatun ja hurskaat virret, monena iltana hän pienestä kaislapohjaisesta tuolistaan oli kuullut isän lukevan Gellertin satuja ja laulua Messiaasta. Kuumia kyyneliä olivat sekä hän että molemmat vanhemmat sisaret itkeneet, kun oli luettu hänestä, joka kärsi ristin kuoleman meidän kaikkien tähden.

Ensi käynnillä Marbachissa ei kaupunki paljon ollut muuttunut, eihän siitä ollutkaan niin kauvan kuin he muuttivat pois. Talot suippeine päätyineen, kallistuvine seinineen ja mataline ikkunoineen olivat ennallaan. Kirkkomaalle oli tullut uusia hautoja lisää ja siellä, aivan seinän luona seisoi nyt alhaalla nurmessa vanha kello. Se oli pudonnut alas korkeudestaan, saanut halkeaman eikä enään voinut soida. Uusi olikin tullut sen tilalle.

Äiti ja poika olivat astuneet kirkkomaalle, he seisoivat vanhan kellon edessä ja äiti kertoi pienelle pojalleen, miten tämä kello monena satana vuonna oli tuottanut hyötyä, soittanut kansaa ristiäisiin, hääiloon ja hautajaisiin. Se oli julistanut juhlailoa ja tulen kauhua. Niin, kello soitti ilmoille kokonaisen ihmiselämän. Eikä lapsi milloinkaan unohtanut mitä äiti kertoi, se soi hänen rinnassaan, kunnes hänen miehenä täytyi laulaa se ilmoille. Ja äiti kertoi hänelle kuinka vanha kirkonkello oli soittanut iloa ja lohdutusta hänelle tuskan hetkenä, kumahdellut ja laulanut, silloin kun hänen pieni poikansa annettiin hänelle. Ja lapsi katseli miltei hartaudella suurta vanhaa kelloa, hän kumartui alas ja suuteli sitä, vaikka se niin vanhana, haljenneena ja hyljättynä makasikin siinä nurmen ja nokkosten joukossa.

Kello jäi pienen pojan mieleen, joka köyhyydessä kasvoi ja varttui. Pitkä ja laiha, punertavat hiukset, kasvoissa kesakkoja, niin, sellainen hän oli, mutta kaksi kirkasta silmää, syvät kuin vesi, hän omisti. Miten hänen kävi? Hyvin hänen kävi, kadehdittavan hyvin! Hänet oli erikoisesta armosta otettu sotakouluun, sille osastolle, missä hienompien ihmisten lapset olivat, ja se oli kunnia, onni. Hän kulki puolisaappaissa, kankeassa kaulaliinassa ja puuteroidussa valetukassa. Opetuksen hän sai ja se annettiin "mars", "seis" ja "rintamaan" komentojen muodossa. Siitä sitä vasta jotakin saattoi tulla.

Vanha kirkonkello oli kai kerran joutuva sulatusuuniin -- mitä siitä oli tuleva? Niin, sitä oli mahdoton sanoa, ja sitäkään ei saattanut sanoa, mitä tulisi kellosta tuossa nuoressa rinnassa. Siellä oli malmia, se kumisi, sen täytyi saada soittaa maailmalle ja jota ahtaammaksi kävi koulun muurien takana, jota korviasärkevämmin kuului: mars, seis, rintamaan! sitä voimakkaammin soi nuorukaisen rinnassa, ja hän lauloi sen toverien piirille ja laulu soi ulkopuolelle maan rajojen. Mutta tätä varten ei hän ollut saanut kouluopetusta, vaatteita ja ruokaa. Hänellä oli kyllä numero siihen hampaaseen, mikä hänen tuli olla siinä suuressa kellokoneistossa, mihin me kaikki kuulumme kouraantuntuvan hyödyn palveluksessa. Mehän itse niin vähän ymmärrämme itseämme -- miten sitte muut, parhaimmatkaan, aina ymmärtäisivät meitä! Mutta juuri painon allahan jalokivi syntyy. Paino kyllä oli täällä olemassa -- tulisiko maailma aikojen kuluessa tuntemaan jalokiven?

Maaherran pääkaupungissa oli suuret juhlat. Tuhannet lamput valaisivat, raketit loistivat. Tuo välke säilyy vieläkin muistossa hänen kauttansa, joka silloin kyynelten ja surun vallassa, huomaamattomana koetti saavuttaa vieraan maan. Hänen täytyi erota isänmaasta, äidistä, kaikista rakkaistaan tai menehtyä jokapäiväisyyden virtaan.

Vanhan kellon oli hyvä, se seisoi suojassa Marbachin kirkonmuurin tykönä. Tuuli kiiti sen ylitse, se olisi voinut kertoa hänestä, jonka syntyessä kello soi, kertoa kuinka kylmästi se oli puhaltanut hänen ylitseen kun hän hiljaa, nääntyneenä oli vaipunut naapurimaan metsään, missä koko hänen rikkautensa ja tulevaisuutensa toivon muodostivat "Fiescosta" kirjoitetut lehdet. Tuuli olisi voinut kertoa ainoista suojelijoista -- kaikki taiteilijoita --, jotka hiipivät pois niitä luettaessa ja leikkivät keilapelin ääressä. Tuuli olisi voinut kertoa kalpeasta pakolaisesta, joka eli viikkoja, kuukausia köyhässä kapakkatalossa, missä isäntä melusi ja joi, missä vallitsi raaka iloisuus sillaikaa kuin hän lauloi ihanteesta. Raskaita päiviä, pimeitä päiviä! Sydämen itsensä täytyy kärsiä ja kokea mitä sen on laulaminen.

Pimeitä päiviä, kylmiä öitä vieri yli vanhan kellon. Se ei tuntenut sitä, mutta kello ihmisen rinnassa tuntee kovan aikansa. Miten kävi nuoren miehen? Miten kävi vanhan kellon? Kello se joutui kauvas pois, kauvemma kuin sen ääni korkeudestaan tornissa oli saattanut kuulua. Nuori mies -- niin, kello hänen rinnassaan kuului kauvemma kuin hänen jalkansa oli astuva ja hänen silmänsä näkevä, se kumisi ja soi yhä vieläkin yli valtameren, ympäri maan. Kuuleppa nyt ensinnä kuinka kirkonkellon kävi! Se joutui pois Marbachista, myytiin vanhana kuparina ja piti toimitettaman sulatusuuniin Bayerin maassa. Kuinka se joutui sinne ja koska? Niin, kertokoon sen kello itse, jos se voi, se ei ole tärkeää. Mutta varmaa on, että se joutui Bayerin pääkaupunkiin. Monta vuotta oli kulunut siitä kuin se putosi tornista, nyt se piti sulatettaman, sen piti joutua mukaan valettavaksi erääseen suureen kunniapatsaaseen, hahmoittamaan erästä Saksan kansan ja maan suurmiestä. Kuuleppa nyt kuinka kävi -- kummallisesti ja kauniisti tässä maailmassa sentään käy! Ylhäällä Tanskassa, eräällä vihreällä saarella, missä pyökki kasvaa ja missä on paljon jättihautoja, siellä oli aivan köyhä poika, joka oli käynyt puukengissä, kantanut vanhassa vaatteessa ruokaa isälleen, joka kulki ja veisteli saarella. Köyhästä lapsesta oli tullut maansa ylpeys, hän veisti marmoriin sellaisia ihanuuksia, että maailma ihmetteli niitä, ja juuri hän sai kunniatehtäväkseen muovata saveen suuruuden, kauneuden hahmon, jonka saattoi valaa malmiin: hänen kuvansa, jonka nimen isä oli kirjoittanut raamattuunsa: Johann Christoph Friedrich.

Ja malmi valui hehkuvana vormuun, vanha kirkonkello -- niin, ei kukaan ajatellut sen kotipaikkaa ja kuollutta kaikua, kello valui mukaan vormuun ja muodosti pään ja rinnan patsaaseen sellaisena kuin se nyt seisoo paljastettuna Stuttgartissa vanhan linnan edustalla, torilla, missä hän jota se esittää, käveli ilmi elävänä, taistellen ja pyrkien, kokien painoa maailmasta ulkopuolellaan, hän, poika Marbachista, oppilas Kaarlen-koulusta, pakolainen, Saksan suuri, kuolematon runoilija, joka lauloi Sweitsin vapauttajasta ja Ranskan jumalhaltioituneesta neitsyeestä.

Oli kaunis aurinkoinen päivä, liput liehuivat torneista ja katoilta kuninkaallisessa Stuttgartissa, kirkonkellot soittivat kansaa juhlaan ja iloon, ainoastaan yksi kello vaikeni, se loisti kirkkaassa auringonpaisteessa, loisti kunniahahmon kasvoista ja rinnasta. Oli juuri kulunut sata vuotta siitä päivästä, jolloin kello Marbachin tornista soitti iloa ja lohdutusta kärsivälle äidille, joka synnytti lapsensa, köyhänä köyhässä kodissa, tuon kerran niin rikkaan miehen, jonka aarteita maailma siunaa, hänet, jalon naissydämen runoilijan, suuruuden ja ihanuuden laulajan, Johann Christoph Friedrich Schillerin.

KAKSITOISTA POSTIVAUNUISSA.

Oli paukkuva pakkanen, tähtikirkas sää, aivan tyyntä. Toksis! tuolla viskattiin ruukku oveen. Pau! tuolla otettiin laukauksella vastaan uutta vuotta: oli uudenvuodenaatto. Nyt löi kello kaksitoista.

"Pararamppamppaa!" Tuolla tuli posti. Suuret postivaunut pysähtyivät kaupungin portin ulkopuolelle, ne toivat kaksitoista henkeä, useammalle ei ollut tilaa, kaikki paikat olivat täynnä.

-- Eläköön! Eläköön! laulettiin taloissa, missä ihmiset viettivät uudenvuodenaattoa ja juuri olivat nousseet, käsissä täytetty lasi, ja joivat uuden vuoden maljan:

-- Terveyttä ja hyvää vointia uutena vuonna! sanoivat he. -- Pikku vaimo! Paljon rahaa! Loppu kaikesta harmista!

Niin, sellaisia toivoteltiin ja kilisteltiin ja -- posti pysähtyi kaupungin portin edustalle muukalaisine vieraineen, matkustajineen, joita oli kaksitoista.

Mitä väkeä he olivat? Heillä oli passi ja matkatavaroita niinikään, niin, lahjoja sinulle ja minulle ja kaikille ihmisille kaupungissa. Keitä olivat nuo vieraat? Mitä he tahtoivat ja mitä he toivat?

-- Hyvää huomenta! sanoivat he vartiasotamiehelle portilla.

-- Hyvää huomenta! sanoi hän, sillä kellohan oli lyönyt kaksitoista.

-- Nimenne? Säätynne? kysyi vartiasotamies siltä, joka ensinnä astui vaunuista.

-- Katsokaa passista! sanoi matkustaja. -- Minä olen minä! Hän olikin aikamoinen mies, yllään karhunnahkaturkki, jalassa päällyssaappaat. -- Minä olen se mies, johon hirvittävän monet kiinnittävät toivonsa. Tuleppa huomenna, niin saat uudenvuodenlahjan. Minä heitän menemään killinkejä ja taalareja, annan lahjoja, niin, minä pidän tanssiaisia, kokonaiset kolmekymentä yksi tanssiaistilaisuutta, useampia öitä en voi lahjoittaa. Laivani ovat jäätyneet kiinni, mutta konttorissani on lämmin. Olen tukkukauppias ja nimeni on Januarius Tammikuu. Minulla on mukanani ainoastaan laskuja.

Sitte tuli seuraava. Hän oli lystimestari, hän oli teatterien, naamiohuvien ja kaikkien mahdollisten huvitusten johtaja. Hänen matkatavaransa muodosti suuri tynnyri.