Part 6

Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.

Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.

Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona, joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän, mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti ylimielisenä taskuaan:

-- Ne ovat siellä missä niiden pitää olla, vastasi hän.

Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei ollut.

Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä, sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä! Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli, hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen kokea, että on hyviäkin ihmisiä.

Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa ihmislapselle -- voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?

-- Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne. -- Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa -- siunattu uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.

Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt lampaanluusta. _Fata morgana_, erämaan ihana kangastus riippuvine puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi Loke-mieheksi.

Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet, kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan, hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.

Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa. Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin, tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa. Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne jäädä mätänemään paikoilleen.

Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi kaunista silmää!

Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä: rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että pulloissa.

Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka. Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa, tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.

Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina lentohiekasta.

Tämä oli suurin kirkko Limvuonon pohjoispuolella. Neitsyt Maaria, päässä kultakruunu ja käsivarrella Jeesuslapsi, seisoi kuin ilmielävänä alttaritaulussa. Pyhät apostolit olivat veistetyt kuoriin ja ylinnä seinässä nähtiin Skagenin vanhojen pormestarien ja raatimiesten kuvia puumerkkeineen. Saarnatuoli oli veistoksilla koristettu. Aurinko paistoi niin iloisesti kirkkoon, kiiltävään messinkikruunuun ja pieneen laivaan, joka riippui katossa.

Jörgen oli pyhän, lapsellisesti puhtaan tunteen valtaamana, aivan samalla tavalla kuin silloin, kun hän pienenä seisoi Espanjan rikkaassa kirkossa, mutta täällä hän tiesi kuuluvansa seurakuntaan.

Saarnan jälkeen oli rippi ja sattui niin, että hän polvistui juuri Klara-neidon rinnalla. Hänen ajatuksensa oli kuitenkin siinä määrin kääntynyt Jumalaan ja pyhään toimitukseen, että hän vasta noustessaan pani merkille, kuka oli ollut hänen naapurinaan. Hän näki suolaisten kyynelten valuvan alas neidon poskia.

Kaksi päivää myöhemmin matkusti hän Norjaan ja Jörgen askarteli talossa. Hän kävi kalassa ja kaloja saatiin siihen aikaan enemmän kuin nykyään. Makrilliparvet välkkyivät pimeinä öinä, näyttäen missä ne kulkivat, murinasimppu ja äyriäinen päästelivät surkeita huutoja, kun niitä ahdistettiin, kalat eivät ole niin mykkiä kuin väitetään. Paljon enemmän merkitsi Jörgenille mitä hän kantoi mielessään, mutta kai sekin kerran pääsisi ilmoille.

Joka pyhä, kun hän istui kirkossa ja hänen silmänsä kiintyivät Maaria-äidin kuvaan alttaritaulussa, viipyivät ne myöskin hetken sillä paikalla, missä Klara-neito oli polvistunut hänen rinnallaan. Ja hän ajatteli häntä, miten sydämellisen hyvä hän oli hänelle ollut.

Syksy tuli sateineen, lumiräntineen. Vesi pysähtyi seisomaan Skagenin kaduille, hiekka ei voinut läpäistä kaikkea vettä, täytyi kahlata, jollei soutaa veneellä. Myrskyt paiskasivat laivan toisensa perästä kuolemaatuottaville särkille. Oli lumimyrskyjä ja hiekkamyrskyjä, hiekka tuiskusi talojen ympäri niin että ihmisten täytyi ryömiä ulos savupiipusta, mutta se ei täällä ylhäällä ollut mitään merkillistä. Tyyntä ja rauhallista oli sisällä huoneessa, kanervaturve ja hylynkappaleet räiskivät ja paukkuivat, ja kauppias Brönne luki ääneen vanhasta kronikasta, luki Amletista, Tanskan prinssistä, joka Englannista tullen täällä astui maihin Bovbjergin luona ja ryhtyi täällä joukkoineen taisteluun. Rammen luona oli hänen hautansa, vain pari penikulmaa siitä missä ankeriasisäntä asui. Sadottain hautakumpuja kohoili nummella, se oli suuri kirkkomaa, kauppias Brönne oli itse käynyt Amletin haudalla. Puheltiin vanhoista ajoista, naapureista, englantilaisista ja skottilaisista, ja Jörgen lauloi laulun "Englannin kuninkaan pojasta", komeasta laivasta, miten se oli koristettu:

"Ja kullalla piirretty kantehen oli sanoja Herran viisauden.

Ja maalaus oli keulassa: otti prinssi sylihin neitonsa."

Varsinkin viime säkeet lauloi Jörgen hartaasti, hänen silmänsä loistivat silloin, olivathan ne kyllä muutenkin tummat ja loistavat syntymästä asti.

Siellä laulettiin ja luettiin, talossa oli varallisuutta, perhe-elämä ulottui aina kotieläimiin asti. Ja kaikkea oli pidetty niin hyvin. Tinahyllyllä hohtivat kuuratut lautaset ja katossa riippui makkaroita ja kinkkuja, yllinkyllin talvivarastoja. Niin, sellaista tavataan vielä monessa varakkaassa talonpoikaistalossa länsirannalla: yllinkyllin ruokaa, siroja huoneita, järkeä ja hyvää tuulta, ja meidän aikoinamme ovat ne yhäkin vaurastuneet. Vieraanvaraisuutta siellä on kuin arapialaisen teltassa.

Jörgen ei ollut elänyt niin iloista aikaa siitä asti kuin hän lapsena oli nuo neljä päivää hautajaisjuhlilla, ja yhtäkaikki oli Klara-neito poissa -- kuitenkaan ei ajatuksista eikä puheista.

Huhtikuussa piti laivan lähteä Norjaan, Jörgenin piti lähteä mukaan. Nyt häneen oikein tuli virkeyttä ja hyvissä ruumiinvoimissa hän oli, sanoi äiti Brönne, ilokseen häntä katseli.

-- Ja sinua myöskin, sanoi vanha kauppias, -- Jörgen on saattanut iloisuutta talvi-iltoihin ja meidän äitiimme niinikään! Sinä olet tänä vuonna nuortunut, sinä olet kuin oletkin kaunis ja suloinen. Mutta sinä olitkin kaunein tyttö Viborgissa, ja se merkitsee paljon, sillä siellä minä aina olen nähnyt kauneimmat tytöt.

Jörgen ei siihen sanonut mitään, se ei sopinut, mutta hän ajatteli erästä tyttöä Skagenista, ja hänen luokseen hän purjehti. Laiva laski maihin Kristiansandin luona, huimalla tuulella pääsi hän sinne puolessa päivässä.

Eräänä aamuna läksi kauppias Brönne majakalle, joka on kaukana Gammel-Skagenista, likellä Greniä. Hiilet vipupannussa siellä ylhäällä olivat kauvan olleet sammuksissa, aurinko oli jo korkealla, kun hän tuli torniin. Kokonaisen penikulman päähän maan äärimmäisestä nipukasta riittää vedenalaisia hiekkasärkkiä. Niiden ulkopuolella näkyi tänään monta laivaa ja näiden joukossa luuli hän kiikarilla tuntevansa "Karen Brönnen", se oli laivan nimi, ja aivan oikein: se olikin jo tulossa. Klara ja Jörgen olivat laivalla. Skagenin majakan- ja kirkontornit olivat heidän edessään kuin haikara ja joutsen sinisellä vedellä. Klara istui reelingin luona ja näki dyynien vähitellen tulevan esiin. Niin, jos tuuli pysyisi vakavana, niin saattaisivat he tunnin kuluessa päästä kotiin. Niin likellä olivat he kotia ja iloa -- niin likellä olivat he myöskin kuolemaa ja sen hätää.

Lankku laivassa murtui, vesi tunkeutui sisään, tilkittiin ja pumputtiin, kaikki purjeet lisättiin, nostettiin hätälippu. He olivat vielä kokonaisen penikulman päässä ulapalla, kalastajaveneet näkyivät, mutta kaukana, tuuli kantoi maata kohti, meri joka kävi, auttoi sekin, mutta ei tarpeeksi, laiva upposi. Jörgen kietoi oikean käsivartensa lujasti Klaran ympäri.

Minkä katseen neito loikaan hänen silmäänsä, kun hän Jumalan nimeen syöksyi hänen kanssaan mereen. Neidolta pääsi huuto, mutta siitä hän saattoi olla varma ettei Jörgen päästäisi häntä.

Mitä sankarilaulu lauloi:

"Ja maalaus oli keulassa: otti prinssi sylihin neitonsa",

sen teki Jörgen vaaran ja hädän hetkellä. Nyt tuli hänen oivallinen uimataitonsa hänelle hyvään tarpeeseen: hän ponnisti eteenpäin jaloilla ja yhdellä kädellä, toista piteli hän lujasti nuoren tytön ympärillä. Hän lepäsi veden päällä, hän polki sitä jaloillaan, käytti kaikkia liikkeitä, mitä hän tiesi ja tunsi saadakseen voimia saavuttaa maan. Hän kuuli hänen päästävän huokauksen, hän tunsi suonenvedon puistatuksen käyvän hänen lävitseen, ja lujemmin hän piteli kiinni. Jokunen aalto meni heidän ylitseen, virtaus nosti heitä, vesi oli niin syvää, niin kirkasta, hetkisen luuli hän näkevänsä välkkyvän makrilliparven tuolla alhaalla, eli ehkäpä Leviatani itse aikoi niellä heidät. Pilvet loivat varjoja yli veden ja taasen tuli välkkyviä auringonsäteitä. Kirkuvia lintuja lensi suurissa parvissa hänen ylitseen ja villisorsat, jotka raskaina ja unisina antoivat veden kuljettaa itseään, pyrähtivät pelästyneinä lentoon uimarin tieltä. Mutta hänen voimansa vähenivät, hän tunsi sen -- maasta hän vielä oli parin kaapelinmitan päässä. Apu tuli kuitenkin, vene likeni -- mutta veden alla seisoi, hän näki sen selvästi, valkoinen tuijottava haamu -- meri nosti häntä, haamu likeni, hän tunsi töytäyksen, tuli yö, kaikki katosi hänen silmistään.

Rantatöyräällä oli laivanhylky, meri vyöryi sen yli, valkoinen keulakuva nojasi ankkuriin, terävä rauta ulottui juuri vedenpintaan asti. Jörgen oli töytännyt siihen, virtaus oli lisätyin voimin vienyt häntä eteenpäin. Pyörtyneenä vaipui hän taakkoineen, mutta seuraava meri nosti taasen sekä hänet että nuoren tytön.

Kalastajat saivat heistä kiinni ja nostivat heidät veneeseen, veri syöksyi pitkin Jörgenin kasvoja, hän oli kuin kuollut, mutta tyttöä piteli hän niin kiinni, että hänet täytyi repiä hänen käsivarrestaan ja kädestään. Kuolemankalpeana, hengettömänä ja pitkäkseen oikaistuna makasi hän veneessä, joka suuntasi kulkunsa Skagenin Greniä kohden.

Kaikkia keinoja käytettiin Klaran henkiinherättämiseksi. Hän oli kuollut. Kauvan oli Jörgen uinut pidellen ruumista, ponnistellut ja väsynyt kuolleen tähden.

Jörgen hengitti vielä, hänet he kantoivat likimpään taloon dyynien sisäpuolella. Eräänlainen välskäri, joka oli paikalla, muuten myöskin seppä ja pikkukauppias, sitoi Jörgenin, kunnes lääkäri seuraavana päivänä tuotiin Hjörringistä.

Sairaan aivot tuntuivat olevan kiihoittuneet, hän makasi raivokuumeessa, päästeli villejä huutoja, mutta kolmantena päivänä vaipui hän kuin horroksiin, elämä tuntui riippuvan ainoastaan langan päässä ja sen katkeaminen oli, sanoi lääkäri, parasta, mitä Jörgenille saattoi toivottaa.

-- Rukoilkaamme Jumalaa, että hän pääsisi. Hänestä ei koskaan tule ihmistä.

Mutta elämä ei päästänyt häntä, lanka ei tahtonut katketa, mutta muisti katkesi, kaikki hengenlahjat olivat poikkileikatut, se se oli kauheaa. Elävä ruumis oli jäänyt, ruumis, jonka taasen piti tulla terveeksi, taasen kävellä.

Kauppias Brönnen taloon Jörgen jäi.

-- Hänhän on saanut tautinsa pelastaakseen meidän lapsemme, sanoi vanha mies. -- Hän on nyt meidän poikamme.

Hassuksi Jörgeniä sanottiin, mutta se ei ollut oikea nimitys. Hän oli kuin soittokone, josta kielet ovat irtaantuneet eivätkä enään voi soida -- vain hetkittäin, muutamina silmänräpäyksinä ne saivat jännitysvoimaa ja soivat -- vanhat sävelet soivat, muutamia tahteja. Kuvat nousivat esiin ja haihtuivat -- taasen hän istui tuijottavana, ajatuksettomana. Me rohkenemme toivoa, ettei hän kärsinyt. Silloin menettivät tummat silmät loistonsa, ne näyttivät olevan mustaa himmeää lasia.

Hullu Jörgen-raukka sanottiin.

Hän se oli, jota äitinsä sydämen alla oli kannettu niin rikasta ja onnellista maista elämää varten, että oli "ylimielisyyttä ja hirveää ylpeyttä" toivoa elämää tämän jälkeen, saatikka sitte uskoa siihen. Olivatko siis kaikki sielun suuret lahjat menetetyt? Vain kovia päiviä, tuskaa ja pettymyksiä oli tullut hänen osalleen. Loistosipuli hän oli, nyhdetty irti rikkaasta maaperästään ja viskattu hiekkaan mätänemään. Eikö Jumalan kuvaksi luodulla olennolla ollut enempää arvoa? Kaikki on ja oli siis vain sattuman leikkiä? Ei! Ikirakkauden Jumalan täytyi antaa ja hän tahtoikin antaa hänelle toisessa elämässä hyvitystä siitä mitä hän täällä kärsi ja kaipasi. "Herra on kaikille hyvä ja hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa." Nämä sanat Davidin psalmista lausui uskossa ja luottamuksella kauppiaan hurskas vanha vaimo ja hänen sydämensä rukous oli, että Jumala pian vapauttaisi Jörgenin, jotta hän pääsisi astumaan "Jumalan armolahjan" ääreen, iankaikkiseen elämään.

Kirkkomaalle, missä hiekka pyyhki yli muurin, oli Klara haudattu. Tuntui siltä kuin ei Jörgen ensinkään olisi ajatellut sitä, se ei kuulunut hänen ajatuspiiriinsä, se nousi ainoastaan hylynkappaleina menneisyydestä. Joka pyhä seurasi hän perhettä kirkkoon ja istui hiljaa, ajatuksettomin katsein. Eräänä päivänä häneltä virrenveisuun aikana pääsi huokaus, hänen silmänsä loistivat, ne olivat kääntyneet alttaria kohden, sitä paikkaa kohden, missä hän vuosia ja päiviä sitte oli polvistunut kuolleen ystävättärensä kanssa. Kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

Hänet autettiin pois kirkosta, hän sanoi heille, että hänen oli hyvä. Hänestä tuntui siltä kuin ei häntä olisi mikään vaivannutkaan, hän ei muistanut mitään sellaista, hän, Jumalan kovasti koettelema, hylkäämä! -- Ja Jumala meidän luojamme on viisas ja ikirakastavainen, ken taitaakaan epäillä? Meidän sydämemme ja meidän järkemme tunnustaa sen, raamattu vahvistaa sen: "Hänen armonsa lepää yli kaikkien hänen tekojensa."

Espanjassa, missä oranssien ja laakerien keskellä lauhat tuulet liitävät kullattujen maurilaisten kupukattojen ympärillä, missä laulu ja kastanjetit soivat, istui loistavassa talossaan lapseton vanhus, rikkain kauppamies. Läpi katujen astui lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput. Miten paljon hän olisikaan antanut rikkaudestaan omistaakseen lapsensa, tyttärensä tai hänen lapsensa, sen, joka ehkei milloinkaan nähnyt tämän maailman valoa, ja kuinka lienee sitte ollut laita iankaikkisuuden, paratiisin? Lapsi raukka!

Niin, lapsi raukka, todella lapsi ja kuitenkin jo kolmannellakymmenellä -- niin vanhaksi oli Jörgen käynyt siellä Gammel-Skagenissa.

Lentohiekka oli asettunut kirkkomaan haudoille, aina kirkon seinään asti, mutta tänne edesmenneiden luo, sukulaisten ja rakkaiden luo halusivat vainajat kuitenkin tulla haudatuiksi ja niin pitikin olla. Kauppias Brönne ja hänen vaimonsa lepäsivät täällä lapsensa luona valkoisen hiekan alla.

Oli alkuvuotta, myrskyjen aikaa, dyynit savusivat, meri heitteli korkeita laineita, linnut lentelivät kirkuen, suurissa parvissa, kuin pilvet myrskyssä, yli dyynien. Karilleajo seurasi toista matalikoissa Skagenin Grenin ja Husbyn dyynien välillä.

Eräänä iltapäivänä, kun Jörgen istui yksinään huoneessa, leimahti hänen mielessään välähdys siitä levottomuudesta, joka usein hänen varhaisina vuosinaan ajoi hänet ulos dyyneille ja nummille.

-- Kotiin, kotiin! sanoi hän. Kukaan ei kuullut häntä, hän astui talosta, dyynien keskelle, hiekka ja pienet kivet tuiskusivat hänen kasvoihinsa, kohoilivat pyörteinä hänen ympärillään. Hän astui kirkkoa kohti. Hiekka lepäsi siellä pitkin muuria ja puoliväliin ikkunoita, mutta käytävältä edessä oli hiekka luotu pois, kirkonovi ei ollut lukossa, se oli helppo avata. Jörgen astui sisään.

Vinkuen lensi tuuli yli Skagenin kaupungin. Tällaista hirmumyrskyä ei miesmuistiin oltu nähty, tällaista hirveää Jumalan ilmaa, mutta Jörgen oli Jumalan huoneessa ja sillaikaa kuin yö ulkopuolella musteni, kävi hänen sisässään valoisaksi, siellä oli sielun valo, jota ei koskaan sammuteta. Se raskas kivi, joka painoi hänen päässään, halkesi paukahtaen, sen hän tunsi. Hänestä tuntui siltä kuin urut olisivat soineet mutta se oli myrsky ja vyöryävä meri. Hän asettui kirkonpenkkiin ja kynttilät sytytettiin, kynttilä kynttilän viereen, niitä oli sellainen runsaus, jommoisen hän vain oli nähnyt Espanjan maalla. Ja kaikki noiden vanhojen raatimiesten ja pormestarien kuvat rupesivat elämään, ne astuivat ulos seinästä, missä ne olivat seisoneet vuosikausia, ne istuutuivat kuoriin. Kirkon portit ja ovet avautuivat ja sisään astuivat kaikki kuolleet, juhlallisissa vaatteissa niinkuin elinaikanaan, ne tulivat kauniin musiikin soidessa ja istuutuivat penkkeihin. Silloin kaikui virrenveisuu kuin vyöryävä meri ja hänen vanhat kasvatusvanhempansa Husbyn dyyneiltä olivat täällä, ja vanha kauppias Brönne ja hänen vaimonsa, ja heidän vierellään, aivan likellä Jörgeniä istui heidän lempeä suloinen tyttärensä. Hän ojensi Jörgenille kätensä ja he astuivat alttarille, missä he ennen olivat polvistuneet, ja pappi liitti heidän kätensä yhteen, vihki heidät elämään rakkaudessa. Silloin pauhasi pasuunain ääni ihmeellisenä kuin lapsenääni, täynnä kaipausta ja iloa, se paisui urkujen soitoksi, täyteläisten, kohottavien äänten myrskyksi, autuasta oli niitä kuunnella ja kuitenkin olivat ne mahdolliset halkaisemaan haudan kiven.

Ja laiva, joka riippui kuorissa, laskeutui alas noiden kahden eteen. Se tuli niin suureksi, niin loistavaksi, purjeet olivat silkkiä ja raakapuut kullattuja, ankkurit olivat punaista kultaa ja jokaisessa touvissa silkkisäikeitä, niinkuin sanottiin vanhassa laulussa. Ja morsiuspari astui laivaan ja koko kirkon seurakunta tuli mukaan, ja paikkaa ja loistoa riitti heille kaikille. Ja kirkon seinät ja holvikaaret kukkivat kuin selja ja tuoksuvat niinipuut, lempeästi huiskivat oksat ja lehdet, ne kumartuivat, ne menivät eroon, ja laiva kohoutui ja purjehti kuljettaen heitä, läpi meren, läpi ilman. Jokainen kirkonkynttilä oli pieni tähti, ja tuulet virittivät virren ja kaikki veisasivat mukana:

"Rakkaudessa, ihanuuteen!" "Ei yksikään elämä tule hukkumaan!" "Autuaan iloinen! Halleluja!"

Ja nämä sanat olivatkin hänen viimeisensä tässä maailmassa, side katkesi, joka piteli kuolematonta sielua -- vain kuollut ruumis makasi pimeässä kirkossa, jonka yli tuuli humisi, peittäen sen lentohiekkaan.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli sunnuntai, seurakunta ja pappi tulivat jumalanpalvelukseen. Tie tänne oli ollut vaivaloinen, miltei läpipääsemätön hiekassa. Ja nyt, kun he olivat täällä, lepäsi suuri hiekkanietos korkealla kirkonovea vastaan, ja pappi luki lyhyen rukouksen, lausuen, että Jumala oli lukinnut tämän huoneensa oven, heidän täytyi nyt lähteä ja muualla pystyttää hänelle uusi huone.

Sitte veisasivat he virren ja läksivät koteihinsa.

Jörgeniä ei löydetty Skagenin kaupungista eikä dyynien joukosta, mistä he etsivät. Hiekkaan vyöryvät aallot olivat riistäneet hänet mukaansa, sanottiin.

Hänen ruumiinsa lepäsi haudattuna mitä suurimmassa sarkofagissa, itse kirkossa. Jumala oli myrskyssä heittänyt multaa arkulle, raskas hiekka siinä lepäsi ja lepää siinä vieläkin.

Lentohiekka on peittänyt mahtavat holvit. Hopeaohdake ja villit ruusut versovat yli kirkon, missä kulkija nyt astuu sen tornille asti, joka pistää esiin hiekasta, mahtava hautakivi haudalla, joka näkyy penikulmien päähän. Yksikään kuningas ei saanut komeampaa! Kukaan ei häiritse kuolleen lepoa, kukaan ei ole tietänyt tai tiedä tästä kaikesta ennenkuin nyt -- myrsky lauloi sen minulle dyynien keskellä.

MARIONETTIENNÄYTTÄJÄ.