Part 5

Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli, härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.

"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!

Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli kokonaan kaluttu hevosen jalasta.

Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan. Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli historiansa.

Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat täällä todella teoksi.

Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.

Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin illalla.

Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa -- heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.

-- Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. --- Näissä ei ole mitään voimaa.

Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin, hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen. Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan. Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.

Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä, ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka, kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.

"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin, missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan -- vielä vähemmän perhe tiesi hänestä.

Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne laivaan.

Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa. Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä! Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita. Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää, kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen silmissään.

Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja, veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet -- talon lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein vähimmän.

Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä -- sittepähän hän oli sen kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa, sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.

Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.

Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde, aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään vielä kerran täytyi lähteä.

Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on. Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.

Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä. Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:

-- Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!

Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:

-- Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.

-- Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole. Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta sukkelasti sanottu.

Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.

Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille, he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä, æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin. Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä paljon tekemistä.

Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi auringonpaisteella.

Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle:

-- Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi, sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on pelastanut, me olemme kihloissa -- mutta siitä ei pidä puhua noille muille!

Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä enemmän hän sitä ajatteli -- sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut ajatellut Elsaa --, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.

Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin. Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli rantaäyrään.

Väärä komento särkän edessä, vitkastelu -- ja he joutuvat karille!

-- Niinpä olisin mennyttä ja Martti samoin!

Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.

-- Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui, vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä kalpeat kasvot -- eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan liikaakin viimeistä lajia.

Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin -- ja niin peri Jörgen maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.

-- Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.

Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä. Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.

Oli epäviisasta lähteä pois, arveli vanha kalastaja. Nyt oli Jörgenillä talo, varmaan Elsa kyllä mieluummin ottaisi hänet.

Jörgen vastasi siihen niin lyhyesti, ettei ollut helppoa päästä hänen puheensa perille. Mutta vanhus toi Elsan hänen puheilleen. Hän ei sanonut paljoa, mutta tämän hän sanoi:

-- Sinulla on talo, se pitää ottaa lukuun.

Ja Jörgen otti paljon lukuun.

Merellä on raskaat aaltonsa, ihmissydämellä vieläkin raskaammat. Monet ajatukset, raskaat ja joskus heikotkin kulkivat läpi Jörgenin pään ja mielen ja hän kysyi Elsalta:

-- Jos nyt Martilla olisi yhtä hyvä talo kuin minulla, niin kenen meistä ottaisit mieluummin?

--- Mutta Martilla ei ole eikä hän saakaan.

-- Mutta me ajattelemme nyt että hän saisi!

-- Niin, silloin kai minä ottaisin Martin, siltä minusta nyt tuntuu. Mutta sillä ei elä.

Ja Jörgen ajatteli tätä koko yön. Hänessä liikkui jotakin, jota ei hän voinut selvittää itselleen, mutta hänellä oli ajatus, joka oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa Elsaan -- ja sitte meni hän Martin luo ja mitä hän siellä sanoi ja teki, sen oli hän tarkoin punninnut: hän luovutti hänelle helpoimmilla ehdoilla talon, itse hän aikoi ottaa pestin, sellainen oli hänellä mieli. Ja Elsa suuteli häntä keskelle suuta, kun hän sen kuuli, sillä pitihän hän enemmän Martista.

Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana -- oli jo myöhäistä --, tuli hänelle halu vielä kerran käydä tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.

Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti. Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä, lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota hän oli luvannut käydä tervehtimässä.

Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.

Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää, joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli kiire, häntä ei se liikuttanut.

Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui, astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.

-- Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. -- Hyvä että saimme sinut käsiimme.

Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta. Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan, se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli, hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen mestaustaan.

Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.

He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä kuin hän eilen olisi ollut täällä.

Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää, niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli, mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis maata pehmeästi.

Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta. Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan, joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli. Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.

Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä vankeus tuli yhtä ankaraksi.

Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä, ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista, hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.

Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui -- milloin tämä loppuisi? Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa. Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan armolahjaksi ja se ei koskaan petä.

Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin vieraallakin maalla.