Part 4

Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä. Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen! Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta -- vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys, hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.

-- Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että sielun puolesta.

Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.

Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.

-- Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi vaimo. -- Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä voida kasvaa, jopa ikuisesti -- tätä ajatusta en saata käsittää.

-- Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies. -- Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tulee Jumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheen isä.

-- Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen ajatusvaltakuntaansa.

-- Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, -- mutta juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä, ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta -- eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?

-- Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, -- mutta kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.

-- Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori mies. -- Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu korkeammalle asteelle lomakunnassa.

-- Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut, vastasi nuori vaimo. -- Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon, ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.

--- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta, hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.

-- Tällainen minuutti, sanoi mies, -- on sen arvoinen, että sitä varten kannattaa syntyä, tajuta ja -- kadota! Hän hymyili, vaimo nosti lempeästi soimaten kätensä -- ja pilvi oli taasen poissa, he olivat liian onnelliset.

Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren. Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan, Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.

On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä -- tätä laivaa tulee ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:

"Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"

Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta, hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin juhlailtoja.

Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja, niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa "Englannin kuninkaan pojasta":

"Tuli mustasta pilvestä tuulispää, ei tienneet he minne käännättää. Niin heitti he ankkurin pohjahan, mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."

Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa, kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte, jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.

Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää, kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin. Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen, joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he äänettöminä.

-- Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. -- Jollei ihmisellä olisi Jumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.

-- Niin, sanoi vaimo, -- hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi. Siihen hänellä on oikeus. --- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.

-- Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. -- Hän on onnellisesti päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että pääsisimme.

Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska, joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko paahtoi kuumasti.

Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet, kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät, äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.

Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten. Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.

Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:

-- Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!

Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja vaatteissaan.

Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta. Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä, kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen, se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot, kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle, ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli. Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä -- ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti, viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja hieno, varmaan ylhäinen nainen!

He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.

Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan pojasta:

"Tuli surko purtta katsellen, löi aallot kivihin murskaks sen."

Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja, mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.

Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä, ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes suudelmaa se saanut äidiltään.

Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita päiviä.

Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:

"Ja prinssi hän itki katkeraan! Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan! Nyt hukka mun varmaan perii. Jos Buggen ma läänissä olisin vain, ei hätää mulla ois silloin lain!"

Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat, epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.

Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.

Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina. Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki hukkuneet!" sen he tiesivät.

Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.

Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.

-- Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, --- hän on niin mustan näköinen! -- Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen, sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä, tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret. Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea, mutta myöskin köyhän iloa.

Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti, oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten, sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia, joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.

Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan, luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa, sitä ihanuutta mikä niissä piili -- kävisikö Jörgenin paremmin? Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä vuosikausia.

Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja, joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia, tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla, jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.

Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin, niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin, kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille -- niin tekevät kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.

Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." -- "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." -- "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" -- "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"

-- Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen, sanoi ankeriasisäntä.

Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!" Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen piti päästä pitoihin -- hautajaispidot ne tosin olivat.

Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti", niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa, surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin, joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa -- hän panee sen kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja, Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on Nörre-Vosborg.

Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli, kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen varalta".