Part 3

Näytti siltä kuin ei hän enään olisi tuntenut unta ja yksin se saattoi olla hänen paras ystävänsä, voimistuttaa hänen ruumistaan, saattaa lepoa sieluun. He saivat hänet paneutumaan vuoteeseen, hän makasikin hiljaa kuin nukkuva. Eräänä yönä kuunteli mies hänen hengitystään ja uskoi varmaan hänen saaneen lepoa ja huojennusta, sentähden pani hän kätensä ristiin, rukoili ja nukkui pian tervettä sikeää unta. Hän ei huomannut, että hän nousi, heitti vaatteet ylleen ja astui sitte hiljaa talosta päästäkseen sinne, minne hänen ajatuksensa yötä ja päivää pyrkivät: haudalle, joka kätki hänen lapsensa. Hän astui talon puutarhan läpi, ulos vainiolle, mistä johti polku ulkopuolelle kaupunkia, kirkkomaalle. Kukaan ei nähnyt häntä, hän ei nähnyt ketään.

Oli ihanan tähtikirkasta, ilma vielä niin lauha, oli vasta syyskuuta. Hän tuli kirkkomaalle, pienelle haudalle. Se oli kuin ainoa suuri kukkavihko, kukat tuoksuivat. Hän istuutui, taivutti päänsä hautaa vastaan ikäänkuin hän tiiviin maakerroksen läpi olisi voinut nähdä pienen poikansa, jonka hymyn hän niin elävästi muisti. Tuota herttaista ilmettä silmissä, yksin sairasvuoteellakin, ei koskaan saattanut unohtaa. Miten ilmehikäs olikaan ollut hänen katseensa, kun äiti kumartui hänen puoleensa ja tarttui hänen hentoon käteensä, jota ei hän itse jaksanut nostaa! Samalla tavalla kuin hän oli istunut hänen vuoteensa ääressä, istui hän nyt hänen haudallaan, mutta nyt vuotivat kyyneleet vapaasti, ne putosivat haudalle.

-- Sinä tahdot alas lapsesi luo, lausui ääni aivan likellä. Se kaikui niin kirkkaana, niin syvänä, se soi hänen sydämensä syvyyteen asti. Hän nosti katseensa ja hänen edessään seisoi mies, yllään suuri suruviitta, päässä kukkuli, mutta hän näki sen alatse hänen kasvonsa, ne olivat ankarat ja kuitenkin niin luotettavat, hänen silmänsä loistivat ikäänkuin hän olisi elänyt nuoruuden vuosia.

-- Alas lapseni luo! toisti äiti ja siinä oli epätoivon rukous.

-- Uskallatko seurata minua? kysyi haamu. -- Minä olen Kuolema!

Ja äiti nyökytti myöntäen. Silloin tuntuivat yhtäkkiä kaikki tähdet ylhäällä loistavan täysikuun hohteella, hän näki kirjavan väriloiston kukkasissa haudalla, maanpeite väistyi pehmeästi ja hiljaa niinkuin liehuva vaate, hän vaipui, ja haamu kiersi mustan viittansa hänen ympärilleen, tuli yö, kuoleman yö. Hän vaipui syvemmä kuin hautalapio tunkee, kirkkomaa lepäsi kuin sumu hänen päänsä päällä.

Vaipan lieve luisui syrjään, hän seisoi mahtavassa salissa, joka leveni suurena ja ystävällisenä. Ympärillä oli hämärää, mutta edessään ja samassa hetkessä piteli hän lujasti sydäntään vastaan lastaan, joka hymyili hänelle kauniimmin kuin milloinkaan. Hän päästi huudon, mutta sitä ei kuulunut, sillä aivan vieressä ja samalla kaukana poissa ja taas likellä kuului paisuvaa, suloista soittoa. Eivät milloinkaan ennen niin hartaat säveleet olleet kohdanneet hänen korvaansa, ne soivat sen yömustan tiheän esiripun takaa, joka eroitti salin suuresta iäisyysmaasta.

-- Äiti kultani, oma äitini! kuuli hän lapsensa sanovan. Se oli tuo tuttu, rakas ääni, ja suudelma seurasi suudelmaa loppumattomassa autuudessa. Ja lapsi viittasi tummaan esirippuun.

-- Näin kaunista ei ole ylhäällä maan päällä! Näetkö, äiti, näetkö heidät kaikki! Se on autuutta!

Mutta äiti ei nähnyt mitään siellä minne lapsi viittasi, muuta kuin mustan yön. Hän näki maallisin silmin, ei katsellut sillä tavalla kuin lapsi, jonka Jumala oli kutsunut luokseen. Hän kuuli soinnut, sävelet, mutta hän ei eroittanut sanaa, johon hänen tuli uskoa.

-- Nyt minä voin lentää, äiti! sanoi lapsi, -- lentää kaikkien muiden iloisten lasten kanssa aivan tuonne sisään Jumalan luo. Minä teen sen niin mielelläni, mutta kun sinä itket, niinkuin sinä nyt itket, niin en pääse luotasi, ja minä tahtoisin niin mielelläni! Enkö minä kuitenkin saa? Tulethan sinä kuitenkin aivan pian tänne luokseni, äiti kulta!

-- Oi viivy, viivy! sanoi äiti, -- vain silmänräpäys vielä! Vain yhden ainoan kerran vielä minun täytyy saada katsella sinua, suudella sinua, pidellä sinua sylissäni! Ja hän suuteli ja piteli kiinni. Silloin kajahti hänen nimensä ylhäältä päin. Nuo sävelet tulivat niin valittavina. Mikä olikaan?

-- Kuuletko! sanoi lapsi, -- se on isä, joka kutsuu sinua.

Ja taasen, muutaman harvan sekunnin perästä kuului syviä huokauksia, ikäänkuin lapset olisivat itkeneet.

-- Ne ovat sisareni! sanoi lapsi. -- Äiti, ethän sinä ole heitä unohtanut?

Ja hän muisti kotiin jääneet, ahdistus valtasi hänet, hän katseli eteensä, ja alituisesti liiteli haamuja ohitse, hän luuli tuntevansa muutamat, ne liitelivät kuoleman salin läpi tummaa esirippua kohti ja sinne ne katosivat. Entä jos hänen miehensä, hänen tyttärensä tulisivat näkyviin? Ei, heidän huutonsa, heidän huokauksensa kuuluivat vielä ylhäältä päin. Hän oli miltei ollut unohtamaisillaan heidät kuolleen tähden.

-- Äiti, nyt soivat taivaanvaltakunnan kellot! sanoi lapsi. -- Äiti, nyt aurinko nousee!

Ja häntä vastaan tulvi häikäisevä valo. Lapsi oli poissa ja hän kohosi -- hänen ympärillään kylmeni, hän nosti päänsä ja näki makaavansa kirkkomaalla lapsensa haudalla. Mutta Jumala oli unessa käynyt tueksi hänen jalalleen, valoksi hänen järjelleen, hän lankesi polvilleen ja rukoili:

-- Anna minulle anteeksi, Herra minun Jumalani, että tahdoin pidättää ikuisen sielun sen lennosta ja että saatoin unohtaa velvollisuuteni niitä eläviä kohtaan, jotka täällä minulle annoit! Ja näistä sanoista sai hänen sydämensä ikäänkuin lievennystä. Samassa tuli aurinko esiin, pieni lintu lauloi hänen päänsä päällä ja kirkonkellot soittivat aamujumalanpalvelukseen. Yltympäri kävi niin pyhäksi, pyhäksi niinkuin hänen sydämessään. Hän tunsi Jumalansa, hän tunsi velvollisuutensa ja ikävöiden kiiruhti hän kotiin. Hän painui miehensä puoleen, hänen lämmin, harras suudelmansa herätti hänet, ja he vaihtoivat sydämen, hartauden sanoja ja hän oli voimakas ja lempeä niinkuin vaimo saattaa olla ja hänestä virtasi lohdutuksen lähde. -- Jumalan tahto on aina paras! Ja mies kysyi häneltä:

-- Mistä sinä yhtäkkiä sait tämän voiman, tämän lohduttavaisen mielen?

Ja hän suuteli miestään ja suuteli lapsiaan:

-- Minä sain sen Jumalalta, lapseni kautta haudassa.

TARHAKUKKO JA VIIRIKUKKO.

Oli kaksi kukkoa, toinen tunkiolla ja toinen katolla, ylpeitä molemmat, mutta kumpiko sai aikaan enemmän. Sanoppa meille mielipiteesi -- me pysymme kumminkin omassamme.

Kanatarha oli aitauksella eroitettu toisesta tarhasta, jossa oli tunkio, ja tällä kasvoi suuri kurkku, joka tiesi olevansa taimilavakasvi.

-- Siksi synnytään! sanoi ääni sen sisässä. -- Kaikki eivät synny kurkuiksi, pitää olla muitakin eläviä lajeja! Kanat, ankat ja koko naapuritarhan eläimistö ovat nekin luontokappaleita. Tarhakukkoa aitauksella katselen ihaillen, hänellä on toki aivan toinen merkitys kuin viirikukolla, joka on asetettu niin korkealle ja joka ei edes osaa narista, saatikka sitte kiekua! Hänellä ei ole kanoja eikä kananpoikia, hän ajattelee ainoastaan itseään ja hikoilee espanjanvihreää. Ei, tarhakukko se se on kukko! Nähdä hänen astuvan, se on tanssia! Kuulla hänen kiekuvan, se on musiikkia! Minne hän tuleekin, siellä saa kuulla mitä rumpali on! jos hän tulisi tänne pihaan, jos hän söisi minut lehtineni, varsineni päivineni, jos minä sulaisin hänen ruumiissansa, se olisi autuaallinen kuolema! sanoi kurkku.

Yöllä tuli kauhea ilma, kanat, kananpojat ja kukko niinikään hakivat suojaa. Tuuli puhalsi kumoon aitauksen tarhojen välillä niin että kuului kova rytinä. Kattokivet putoelivat, mutta viirikukko pysyi paikoillaan, se ei edes kääntynyt, se ei voinut, ja kuitenkin se oli uusi, vasta valettu, mutta viisas ja vakaa. Se oli vanhana syntynyt, se ei ollut räpyttelevien taivaan lintujen, varpusten ja pääskysten kaltainen. Niitä se halveksi, "piipattajalintuja", kooltaan pieniä ja "tavallisia". Kyyhkyset olivat suuret, kirkkaat ja kiiltävät kuin helmiemo, ne muistuttivat eräänlaisia viirikukkoja, mutta ne olivat paksut ja typerät, koko niiden ajatus tarkoitti sitä, että ne saisivat jotakin näräänsä, sanoi viirikukko, ikävä niiden kanssa oli seurustella. Muuttolinnut olivat nekin käyneet vierailulla, kertoneet vieraista maista, ilmakaravaaneista ja hirveistä ryöväriseikkailuista petolintujen kanssa. Se oli uutta ja mieltäkiinnittävää ensi kerran, mutta sittemmin tiesi viirikukko sen toistuvan, että se aina oli samaa ja se on ikävää! Ne olivat ikäviä ja kaikki oli ikävää, kenestäkään ei ollut seuraksi, jokainen oli mauton ja nolo.

-- Maailmasta ei ole mihinkään! sanoi se. -- Roskaa kaikkityyni.

Viirikukko oli -- niinkuin sanotaan -- blaseerattu, ja se olisi varmaan tehnyt hänet mieltäkiinnittäväksi kurkun silmissä, jos hän olisi tietänyt siitä. Mutta hän ihaili ainoastaan tarhakukkoa ja tämä oli nyt tarhassa hänen luonaan.

Aitaus oli puhaltanut kumoon, mutta salama ja ukkonen olivat ohi.

-- Mitä te arvelette siitä kiekunasta? kysyi tarhakukko kanoilta ja kananpojilta. -- Se oli ikäänkuin raakaa, sirous puuttui.

Ja kanat ja kananpojat astuivat tunkiolle, kukko tuli ratsastajanaskelin.

-- Puutarhakasvi! lausui hän kurkulle ja tässä ainoassa sanassa tunsi kurkku koko hänen laajan sivistyksensä ja unohti, että hän iski häneen nokkansa ja söi hänet.

-- Autuaallinen kuolema!

Ja kanat tulivat ja kananpojat tulivat ja kun yksi juoksee, niin juoksee toinenkin ja he kaakattivat ja he piipattivat ja he katselivat kukkoon, he olivat hänestä ylpeät, hän oli heidän lajiaan.

-- Kukkokiekuu! kiekui hän, -- kananpojista tulee heti suuria kanoja, kun minä sanon sen maailman kanatarhassa.

Ja kanat ja kananpojat kaakattivat ja piipattivat perässä.

Ja kukko kertoi suuren uutisen.

-- Kukko saattaa munia munan! Ja tiedättekö mitä siinä munassa on? Siinä on basiliski! Sen näkemistä ei kukaan saata kestää. Sen tietävät ihmiset ja nyt tiedätte sen tekin, tiedätte mitä minussa piilee, tiedätte mikä kaikenmaailman kanatarhamies minä olen.

Ja sitte räpytti tarhakukko siipiään, nosti helttaansa ja kiekui taasen. Kaikki kanat ja kaikki pienet kananpojat vapisivat, mutta ne olivat hirveän ylpeät siitä, että yksi heikäläisistä oli sellainen kaikenmaailmankanatarhamies. Ne kaakattivat ja ne piipattivat niin että viirikukon täytyi kuulla se, ja hän kuuli sen, mutta hän ei liikahtanut.

-- Roskaa kaikkityyni! sanoi ääni viirikukossa. -- Tarhakukko ei koskaan muni ja minä en viitsi! Jos tahtoisin, voisin kyllä munia nahkamunan! Mutta maailma ei ole nahkamunan arvoinen! Roskaa kaikkityyni! -- Nyt en viitsi edes istua tässä!

Ja sitte risahti viirikukko poikki, mutta hän ei lyönyt kuoliaaksi tarhakukkoa, "vaikka niin se oli tarkoitettu!" sanoivat kanat; ja mitä moraali sanoo.

-- Parempi on sentään kiekua kuin olla blaseerattu ja mennä poikki.

"KAUNIS."

Kuvanveistäjä Alfred -- niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.

Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.

Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.

-- Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. -- Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.

-- Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. -- Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.

-- Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.

-- Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.

Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin tehty:

-- Ei, hän ei ole suuriperheinen!

-- Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. -- Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?

-- Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.

-- Siitä minä en pidä! sanoi rouva.

Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?

Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!

-- Italia! huokasivat toiset. --- Matkustaa! huokasivat toiset. -- Kaunista! Kaunista!

-- Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, -- niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. -- Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.

Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran -- niin, niin oli hän rakastunut -- rakastunut neitoon.

Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.

-- Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, -- hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.

Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. -- Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.

Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.

-- Varjelkoon! sanoi hän, -- se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?

-- Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. -- Pompeji ja Herculanum!

-- Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse nähnyt!

-- Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.

Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:

-- Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!

Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.

Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.

-- Olettehan te toki hänen jatkoaan!

Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.

Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.

-- Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, --- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.

-- On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.

-- Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.

Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi myönsi:

-- On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.

Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.

Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.

Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.

Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen, nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa! Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki kolme, ja Alfred -- käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä hän istui -- hän istui kuin piispa hanhenpesässä.

Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.

Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.

Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.

* * * * *

-- Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme palasivat.

-- Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. -- Se on oikeastaan ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista! Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!

-- Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.

-- Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. --- Kurjaa niiden on ruuanlaitto!

Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.

Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.

Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä -- ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.

-- Hän oli kaunis! sanoi äiti. -- Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.

Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.

-- Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, -- mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.

-- Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, -- niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie -- et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.

-- Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, -- se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä -- sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!

KERTOMUS DYYNEILTÄ.