Part 2

Hänen talossaan tuli ja meni ylhäistä väkeä, sekä syntyperän väkeä niinkuin sanotaan, että hengen väkeä niinkuin sanotaan, väkeä molempaa lajia ja väkeä ei kumpaakaan lajia. Nyt siellä oli lapsiseura, lasten puheita, ja lapset puhuvat suunsa puhtaaksi. Siellä oli soma pieni tyttö, mutta niin hirvittävän ylpeä, sen olivat palvelijat ajaneet häneen, eivät vanhemmat, siihen he olivat liian järkevät. Hänen isänsä oli kamarijunkkari ja se oli kauhean paljon, tiesi hän.

-- Minä olen kamarilapsi! sanoi hän. Hän olisi myöskin saattanut olla kellarikerroksen lapsi, yhtä vähän siihen itse voi vaikuttaa. Ja sitte hän kertoi toisille lapsille, että hänellä oli "syntyperää" ja sanoi, että jollei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään. Ei auta vaikka lukee, vaikka on kuinka ahkera, kun ei ole syntyperää, niin ei voi tulla miksikään.

-- Ja niistä, joiden nimi päättyy -sen'iin, sanoi hän, -- niistä nyt ei ikimaailmassa voi tulla mitään! Pitää panna kädet puuskaan ja pidättää pitkän matkan päässä nuo -sen!-sen'it! Ja sitte hän pani pienet kauniit kätensä puuskaan niin että kyynärpäät olivat pystyssä, näyttääkseen miten pitää menetellä. Ja pienet käsivarret olivat niin kauniit. Herttainen hän oli!

Mutta tukkukauppiaan pieni tyttö suuttui niin kovasti. Hänen isänsä nimi oli Madsen ja sen nimen hän tiesi päättyvän -sen'iin ja hän sanoi niin ylpeästi kuin taisi:

-- Mutta minun isäni voi ostaa sadalla taalarilla rintasokeria ja heittää hukkaan! Voiko sinun isäsi tehdä sen?

-- Niin, mutta minun isäni, sanoi erään kirjailijan pieni tytär, -- voi panna sekä sinun isäsi että sinun isäsi ja kaikki "isät" sanomalehteen! Kaikki ihmiset pelkäävät häntä, sanoo äiti, sillä minun isäni hallitsee sanomalehdessä!

Ja sitä sanoessaan pieni tyttö nosti päänsä pystyyn ikäänkuin hän olisi ollut oikea prinsessa, jonka tulee pitää päänsä pystyssä.

Mutta puoleksi avonaisen oven takana seisoi, tirkistellen sisään raosta, köyhä poika. Pienokainen ei voinut edes päästä huoneeseen, niin vähäpätöinen hän oli. Hän oli kääntänyt varrasta kyökkipiialle ja sitte saanut luvan oven takaa katsella huoneeseen, missä nuo komeat lapset huvittelivat, ja se oli hänelle hirveän paljon.

-- Ollappa yksi heistä! ajatteli hän ja sitte hän kuuli mitä siellä sanottiin ja se oli kyllä omiaan huolestuttamaan. Ei killinkiäkään vanhemmilla kotona ollut panna kirstunpohjalle, eikä heillä ollut varaa pitää sanomalehteä, vielä vähemmin he saattoivat kirjoittaa siihen, ja lisäksi tuli kaikkein pahin: hänen isänsä nimi ja siis myöskin hänen nimensä päättyi juuri tuohon -sen'iin! Hänestä nyt ei ikimaailmassa saata tulla mitään. Se oli niin surullista! Mutta hänestä tuntui, että hänellä oli syntyperää, sillä olihan hän syntynyt, oikein syntynyt! Muu ei ollut mahdollista.

Kas, se oli se ilta!

* * * * *

Sitte kului monta vuotta ja niiden kuluessa tulevat lapset täysikasvuisiksi ihmisiksi.

Kaupungissa oli komea talo, se oli täynnä ihanuutta, kaikki ihmiset tahtoivat sen nähdä, tuli ihmisiä kaupungin ulkopuoleltakin näkemään sitä. Kukahan noista lapsista, joista olemme puhuneet, saattoi sanoa sitä omakseen? Niin onhan se helppoa tietää! Ei, se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Talo oli tuon pienen köyhän pojan. Hänestä tuli sentään jotakin, vaikka hänen nimensä päättyi -sen'iin -- _Thorvaldsen_.

Entä nuo kolme muuta lasta, syntyperän, rahan ja hengen ylpeyden lapset? Niin, toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin, ne ovat samanlaisia lapsia! Heistä tuli hyviä, onnellisia ihmisiä, he olivat pohjaltaan hyvää ainesta. Se mitä he silloin ajattelivat ja puhuivat oli vain -- lasten leperrystä.

PALANEN HELMINAUHAA.

I.

Rautatie Tanskassa ulottuu vastaiseksi ainoastaan Köpenhaminasta Korsöriin. Se on palanen helminauhaa, sellainen jommoisia Europassa on runsaasti. Kalleimpia helmiä niissä kutsutaan Parisiksi, Lontooksi, Wieniksi, Napoliksi. Moni kuitenkaan ei merkitse näitä suuria kaupunkeja kauneimmiksi helmikseen, vaan viittaa sensijaan pieneen vaatimattomaan kaupunkiin: se on kotien koti, siellä asuvat rakkaat! Niin, usein se on vain yksinäinen talo, pieni asumus vihreiden pensaitten varjossa, piste, joka vilahtaa mennessään, kun rautatie kiitää ohi.

Kuinka monta helmeä on nauhassa Köpenhaminasta Korsöriin? Me tarkastamme kuutta, jotka useimpien täytyy panna merkille. Vanhat muistot ja itse runous antavat niille sellaisen hohteen, että ne loistaen tunkevat meidän mieleemme.

Mäen luona, missä sijaitsee Fredrik kuudennen linna, Oehlenschlägerin lapsuudenkoti, hohtaa Söndermarkenin metsätaustan suojassa yksi helmistä. Sitä kutsuttiin "Filemonin ja Baucin majaksi", se on: kahden herttaisen vanhuksen koti. Täällä asui _Rahbek_ vaimonsa _Gamman_ kanssa. Täällä, heidän vieraanvaraisen kattonsa alla kokoontui yhden ihmisiän aikana useita hengen mahtavia kuumeisesta Köpenbaminasta, täällä oli hengen koti -- ja nyt! Älä sano: oi, kuinka toisin! Ei, se on vieläkin hengen koti, ansari sairastavaa kasvia varten. Kukannuppu, joka ei jaksa avautua, säilyttää kuitenkin, kätkössä, kaikki lehden ja siemenen ainekset. Täällä paistaa hengen aurinko rauhoitettuun hengen kotiin, virvoittaa ja tekee eläväksi. Ympäröivä maailma säteilee silmien kautta sielun tutkimattomaan syvyyteen. _Tylsämielisten koti_ ihmisrakkauden vaalimana on pyhä paikka, ansari sairastelevaa kasvia varten, joka kerran siirretään Jumalan yrttitarhaan ja kukkii siellä. Hengen heikoimmat kokoontuvat nyt täällä, missä kerran suurimmat ja voimakkaimmat tapasivat toisensa, vaihtoivat ajatuksia ja kohosivat ylöspäin -- ylöspäin leimuaa vieläkin täällä "Filemonin ja Baucin majassa" sielujen liekki.

Kuningashautojen kaupunki Hroarin lähteen luona, vanha _Roskilde_ lepää edessämme! Kirkon solakat torninhuiput kohoavat matalan kaupungin yli ja kuvastuvat Issevuonoon. Vain yhden haudan me täältä etsimme tarkastaaksemme sitä helmen hohteessa. Se ei ole mahtavan unionikuningattaren Margaretan -- ei, kirkkomaalla, jonka valkoisen muurin ohi me kiidämme aivan likeltä, on tuo hauta. Vaatimaton kivi on siihen pantu, urkujen ruhtinas, tanskalaisen romanssin uudistaja lepää täällä. Säveliksi muuttuivat sielussamme vanhat sadut, me kuulimme kuinka "vierivät kirkkaat aallot", "oli kuningas leirillä kerran!" -- Roskilde, kuningashautojen kaupunki, sinun helmessäsi tahdomme katsella sitä vaatimatonta hautaa, jonka kiveen on hakattu lyyry ja nimi _Weyse_.

Nyt me tulemme _Sigerstediin_ likellä Ringstedin kaupunkia. Joenuoma on matala, keltainen vilja kasvaa siinä missä _Hagbartin_ vene laski maihin _Signen_ neitsytkammion läheisyyteen. Kuka ei tuntisi tarinaa Hagbartista, joka riippui tammessa, ja Signelil'in kammiosta, joka oli tulessa, tarinaa voimakkaasta rakkaudesta!

"Suloinen Sorö metsien keskellä!" Sinun hiljaiselle luostarikaupungillesi avautuu näköala sammaltuneiden puiden lomitse; nuortein katsein silmäilee se akatemiasta järven poikki maailmanmaantielle, kuulee veturin lohikäärmeen puhkuvan, sen lentäessä metsän halki. Sorö, sinä runouden helmi, joka kätket _Holbergin_ tomun! Niinkuin mahtava valkoinen joutsen lepää syvän metsäjärven rannalla opin-linnasi, ja sen vierellä -- ja sinne pyrkii nyt silmämme -- loistaa kuin valkoinen tähtikukka metsässä pieni talo. Hurskaat virret helisevät sieltä yli maan, sanoja siellä lausutaan, talonpoikakin kuuntelee niitä ja tuntee Tanskan menneet ajat. Vihreä metsä ja linnun laulu kuuluvat yhteen, samoin myöskin nimet _Sorö_ ja _Ingemann_.

_Slagelsen_ kaupunkiin! Mitä siellä kuvastuukaan helmen hohteessa? Hävinnyt on Antvorskovin luostari, hävinneet linnan rikkaat salit, yksinpä erillään oleva hyljätty siipirakennuskin. Muuan vanha merkki kuitenkin vielä kohoaa näkyviin, sitä on uusittu ja taasen uusittu: puuristi tuolla kummulla, missä legendan aikana _Pyhä Antero_, Slagelsen pappi heräsi, yhtenä ainoana yönä saatettuna tänne Jerusalemista.

_Korsör_ -- täällä synnyit sinä, joka meille:

"-- Leikkiä ja totta lauloit lauluiss' Knuutti Sjællannin."

Sinä sanan ja sukkeluuden mestari! Hyljätyn linnoituksen häviävät vanhat vallit ovat nyt täällä viimeinen näkyvä todistus sinun lapsuudenkodistasi. Kun aurinko laskee, viittaavat niiden varjot siihen kohtaan, missä sinun syntymätalosi seisoi. Näiltä valleilta, jotka katselevat Sprogön kumpua kohti, sinä silloin kun "olit pieni" näit "kuun liukuvan saaren taakse" ja teit siitä kuolemattomia lauluja, niinkuin sittemmin teit Sveitsin vuorista, sinä joka kiertelit maailman sokkeloissa ja havaitsit, että:

"-- missään ei ruusut punaisemmat, missään ei okaat pienemmät, missään ei untuvat pehmoisemmat kuin missä päivät lapsuutemme vierivät."

Leikin suloinen laulaja! me punomme sinulle seppeleen tuoksumarateista, viskaamme sen järveen ja aalto on kantava sen Kielin vuonoon, jonka rannalle sinun tomusi on kätketty. Se tuo tervehdyksen nuorelta polvelta, tervehdyksen syntymäkaupungista, Korsöristä -- missä helminauha päättyy.

II.

-- Köpenhaminasta Korsöriin on todella palanen helminauhaa, sanoi isoäiti, joka oli kuullut luettavan sen minkä me vasta luimme. -- Se on minulle palanen helminauhaa ja se tuli minulle siksi jo yli neljäkymmentä vuotta sitte, sanoi hän. -- Siihen aikaan ei meillä ollut höyrykoneita, me tarvitsimme päiviä siihen matkaan, mihin te nyt tarvitsette vain tunteja. Oli 1815, olin silloin yhdenkolmatta vuotias. Se on kaunis ikä! Vaikka ikä seitsemänkymmenen seutuvilla on kaunis ikä sekin, niin onnellinen! Minun nuorilla päivilläni, niin, silloin oli harvinaisempaa kuin nyt päästä Köpenhaminaan, kaupunkien kaupunkiin, jona me sitä pidimme. Vanhempani halusivat kahdenkymmenen vuoden perästä taasen kerran käydä siellä, minun piti päästä mukaan. Tästä matkasta me olimme puhuneet vuosikausia ja nyt siitä todella piti tulla tosi! Minusta tuntui, että kokonaisen uuden elämän piti alkaa, ja tavallaanhan minulle alkoikin uusi elämä.

Neulottiin ja pantiin kokoon matkatavaroita ja kun meidän sitte piti lähteä, niin kuinka monet hyvät ystävät tulivatkaan sanomaan meille hyvästit! Olimmehan lähdössä suurelle matkalle! Aamupäivällä ajoimme Odensesta vanhempieni holsteiniläisissä vaunuissa, tuttavat nyökyttivät ikkunoista pitkin koko kadun mitan, miltei siihen asti kun me pääsimme Pyhän Yrjänän portista. Ilma oli kaunis, linnut lauloivat, kaikki oli iloa, unohti että Nyborgiin oli vaikea, pitkä tie. Illansuussa saavuimme sinne, posti tuli vasta iltayöstä eikä lautta-alus lähtenyt aikaisemmin. Me astuimme siis laivaan. Siinä nyt lepäsi edessämme suuri vesi niin kauvas kuin silmä kantoi, rasvatyvenenä. Me panimme pitkäksemme vaatteet yllä ja nukuimme. Kun minä aamun koittaessa tulin kannelle, ei kahden puolen saattanut nähdä mitään, sellainen sumu meillä oli. Kuulin kukkojen laulavan, huomasin, että aurinko nousi, kellot soivat. Missähän me olemmekaan? Sumu hälveni, ja me olimme totta totisesti yhä Nyborgin edustalla. Päivemmällä alkoi vihdoin hiukkasen tuulla, mutta ihan vastaan. Me luovimme ja luovimme, ja vihdoin olimme niin onnelliset, että vähän yli kello yhdentoista illalla saavuimme Korsöriin. Silloin olimme kaksikymmentä neljä tuntia kulkeneet noita neljää penikulmaa.

Tuntui hyvältä päästä maihin. Mutta pimeää oli, huonosti paloivat lyhdyt, ja kaikki oli niin ventovierasta minulle, joka en ollut milloinkaan käynyt muussa kaupungissa kuin Odensessa.

-- Kas täällä syntyi Baggesen! sanoi isäni, --- ja täällä eli Birckner.

Silloin tuntui minusta siltä kuin vanha kaupunki pienine taloineen äkkiä olisi käynyt valoisemmaksi ja suuremmaksi. Lisäksi olimme niin iloissamme siitä, että maankamara oli jalkaimme alla. Unta en saanut sinä yönä, olinhan nähnyt ja kokenut niin paljon sitte kuin toissapäivänä läksin kotoa.

Seuraavana aamuna piti meidän nousta varhain, edessämme oli paha tie hirveine mäkineen ja kuoppineen, ennenkuin pääsimme Slagelseen. Eikä etempänä kaupungin tuolla puolen ollut paljoakaan parempaa, ja me halusimme mielellämme päästä Krebsehusetille niin ajoissa, että sieltä vielä päivän aikaan voisimme kävellä Soröhön tervehtimään Möllerin Eemilia, joksi me häntä nimitimme. Niin, se oli teidän isoisänne, minun miesvainajani, rovasti. Hän oli ylioppilaana Sorössä ja juuri ottanut siellä toisen tutkintonsa.

Jälkeen puolenpäivän tulimme Krebsehusetille. Se oli hieno paikka siihen aikaan, paras majatalo koko matkalla, ja mitä kauneinta seutua, niin, teidän täytyy kaikkien myöntää, että se vieläkin on sitä. Siellä oli reipas emäntä, rouva Plambek, kaikki talossa oli kuin kiiltäväksi pesty leikkuulauta. Seinällä riippui lasin alla kehyksessä Baggesenin kirje hänelle. Sitä kyllä kannatti katsella! Minulle se oli suuri merkillisyys. -- Sitte me menimme Soröhön ja tapasimme siellä Eemilin. Saatte uskoa, että hän ilostui nähdessään meidät ja me hänet, hän oli niin hyvä ja huomaavainen. Yhdessä hänen kanssaan me sitte näimme Absalonin haudan ja Holbergin arkun. Me näimme vanhat munkkikirjoitukset ja me purjehdimme järven poikki "Parnassolle". Se oli ihanin ilta, minkä minä muistan! Minusta tuntui todella siltä, että jos jossakin maailmassa voisi runoilla, niin Sorössä, keskellä tätä luonnon rauhaa ja kauneutta. Sitte me kuutamossa astelimme Filosofinkäytävää, niinkuin he sitä nimittävät, tuota kaunista yksinäistä tietä järven ja Flommenin rantaa pitkin, maantielle ja Krebsehusetille. Eemil jäi syömään kanssamme, isän ja äidin mielestä hän oli käynyt niin ymmärtäväiseksi ja kauniiksi. Hän lupasi meille viiden päivän perästä olla Köpenhaminassa tervehtimässä omaisiaan ja tapaamassa meitä. Olihan helluntai. Tunnit Sorössä ja Krebsehusetilla, niin ne kuuluvat elämäni ihanimpiin helmiin.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle hyvin varhain, sillä meillä oli pitkä tie ennenkuin pääsimme Roskildeen, ja siellä meidän täytyi olla niin hyvään aikaan, että kirkko oli nähtävänä, ja isän illemmällä käydä tervehtimässä erästä vanhaa koulutoveria. Näin tapahtuikin ja sitte me olimme yötä Roskildessa, ja seuraavana päivänä -- mutta vasta päivällisaikaan, sillä huonoin, ajetuin tie oli meillä jäljellä -- me tulimme Köpenhaminaan. Meiltä oli mennyt noin kolme päivää Korsörista Köpenhaminaan, nyt kuljette te saman tien kolmessa tunnissa. Helmet eivät ole käyneet kalliimmiksi, sitä ne eivät voi. Mutta nauha on käynyt uudeksi ja merkilliseksi. Viivyin vanhempieni kanssa kolme viikkoa Köpenhaminassa. Eemilin kanssa olimme siellä yhdessä kokonaista kahdeksantoista päivää, ja kun sitte matkustimme takaisin Fyeniin, saattoi hän meitä Kööpenhaminasta aina Korsöriin asti. Siellä me menimme kihloihin ennenkuin erosimme. Niin saatatte tekin kyllä ymmärtää, että minäkin kutsun matkaa Köpenhaminasta Korsöriin palaseksi helminauhaa.

Sittemmin, kun Eemil sai vakinaisen papinpaikan likellä Assensia, menimme me naimisiin. Usein me puhuimme Köpenhaminan-matkasta ja siitä että vielä kerran tekisimme sen uudelleen, mutta sitte syntyi ensinnä teidän äitinne ja sitte hän sai sisaruksia ja paljon oli hoitamista ja vaalimista, ja kun sitte teidän isänne yleni virassa ja tuli rovastiksi, niin, kaikki oli onnea ja iloa, mutta Köpenhaminaan me emme joutuneet. Minä en milloinkaan joutunut sinne takaisin, vaikka me usein ajattelimme sitä ja puhuimme siitä, ja nyt minä olen käynyt liian vanhaksi, ruumiini ei siedä matkustamista rautatiellä. Mutta iloinen olen rautateistä. Se on siunattu asia että ne ovat olemassa. Pääsettehän te siten nopeammin minun luokseni! Nythän ei Odense ole paljoakaan kauvempana Köpenhaminasta kuin minun nuoruudessani Odense Nyborgista! Te saatatte nyt lentää Italiaan yhtä nopeasti kuin me matkustimme Köpenhaminaan. Se se on jotakin! Minä kuitenkin jään paikoilleni, annan muiden matkustaa, annan heidän tulla tänne luokseni. Mutta älkää te kuitenkaan hymyilkö sitä että minä jään paikoilleni! Minulla on edessäni toisenlainen suuri retki kuin teillä, paljon nopeampi kuin retki rautateillä: kun Jumala tahtoo, matkustan minä ylhäälle isoisän luo, ja kun sitte te olette täyttäneet tehtävänne ja täällä iloinneet tästä siunatusta maailmasta, niin minä tiedän, että te tulette ylös meidän luoksemme, ja jos me sitte siellä puhumme maisen elämämme päivistä, niin, uskokaa pois, lapset! minä sanon sielläkin niinkuin nyt: "Kööpenhaminasta Korsöriin on kuin onkin palanen helminauhaa."

KYNÄ JA MUSTEPULLO.

Erään runoilijan huoneessa sanottiin, kun katsottiin hänen mustepulloaan, joka oli pöydällä: "on sentään kummallista mitä kaikkea voi nousta tuosta mustepullosta! Mikähän seuraava nyt onkaan? Niin, se on kummallista!"

-- Niin onkin, sanoi mustepullo. --- Se on käsittämätöntä! sitähän minä aina sanon! puhui se sulkakynälle ja kaikelle muulle pöydällä olevalle, mikä saattoi sen kuulla. -- Se on kummallista mitä kaikkea minusta voi lähteä. Niin, se on miltei uskomatonta. Ja minä todella en itsekään tiedä, mikä seuraava onkaan, kun ihminen alkaa ammentaa minusta. Pisara minua riittää puoleen paperin sivuun, ja mitä siinä saatetaankaan sanoa. Minä olen jotakin varsin kummallista! Minusta lähtevät kaikki runoilijan teokset: nuo elävät henkilöt, jotka ihmiset luulevat tuntevansa, nuo sydämelliset tunteet, tuo hyvä tuuli, nuo ihanat luonnonkuvaukset. Minä en sitä itsekään ymmärrä, sillä en tunne luontoa. Mutta tämä on kuin onkin minussa! Minusta on lähtenyt ja lähtee tuo joukko liiteleviä kauniita tyttöjä, uljaita ritareja päristelevien ratsujen selässä, Peer Dovereja ja Kirsten Kimereja! Niin, minä en itsekään tiedä siitä! Vakuutan teille, etten ajattele sitä.

-- Siinä te olette oikeassa, sanoi sulkakynä. -- Te ette ensinkään ajattele, sillä jos te ajattelisitte, niin ymmärtäisitte, että te vain annatte nestettä. Te annatte kosteutta niin että minä voin lausua ja paperilla saattaa näkyviin sen mikä minussa on, sen minkä minä kirjoitan muistiin. Kynä se on joka kirjoittaa, sitä ei yksikään ihminen epäile ja useimmat ihmiset käsittävät runoudesta yhtä paljon kuin vanha mustepullo.

-- Teillä on vain vähän kokemusta! sanoi mustepullo. -- Tuskinpa te olette ollut viikkoakaan virassa ja olette jo puoleksi kulutettu. Kuvitteletteko te olevanne runoilija! Te olette vain palvelija, ja monta minulla on ollut sitä lajia ennenkuin te tulitte, sekä hanhiperhettä että englantilaista tekoa! Minä tunnen sekä sulkakynän että teräskynän! Monta minulla on ollut palveluksessa ja monta minä vielä tulen saamaan, kunhan ihminen, joka tekee liikkeet minun puolestani, tulee ja panee paperille, mitä hän ammentaa sisästäni. Tahtoisinpa nyt vain tietää, mikä tulee olemaan ensimäinen, minkä hän ammentaa minusta.

-- Mustepytty! sanoi kynä.

Myöhään illalla tuli runoilija kotiin, hän oli ollut konsertissa, kuullut erinomaisen viuluniekan ja oli aivan ihastuksissaan ja haltioissaan hänen mainiosta soitostaan.

Hän oli soittokoneesta loihtinut hämmästyttävän säveltulvan: milloin kuului siltä kuin vesipisaroita olisi helistelty, helmi seuraten helmeä, milloin siltä kuin kokonainen lintukuoro olisi liverrellyt, kuin myrsky olisi pauhannut läpi kuusimetsän. Hän luuli kuulevansa oman sydämensä itkevän, mutta sävelissä, niinkuin se voi itkeä naisen ihanassa äänessä. Oli tuntunut siltä kuin eivät yksin viulun kielet olisi soineet, vaan koppakin, niin, tapit ja kaikupohjakin. Se oli ihmeellistä! Ja vaikeaa se oli ollut, mutta näyttänyt leikinteolta, siltä kuin käyrä vain olisi liukunut edestakaisin kielten yli. Olisi luullut, että jokainen saattoi tehdä samalla tavalla. Viulu soi itsestään, käyrä soi itsestään, ne molemmat ne suorittivat tehtävän, mestari unohtui, hän joka niitä johti, antoi niille elämän ja sielun. _Mestari_ unohtui. Mutta häntä ajatteli runoilija, hänet hän mainitsi ja pani samalla paperille ajatuksensa:

-- Kuinka typerää, jos käyrä ja viulu tahtoisivat ylpeillä teostaan! Ja sitä me ihmiset niin usein teemme, runoilija, taiteilija, tieteellinen keksijä, sotapäällikkö. Me ylpeilemme -- ja kaikki olemme kuitenkin ainoastaan koneita, joita Jumala soittaa. Hänelle yksin olkoon kunnia! Meillä ei ole mitään ylpeilemistä.

Niin, sen pani runoilija paperille, hän kirjoitti sen vertauksen muotoon ja kutsui sitä nimellä "Mestari ja koneet".

-- Siinä saitte, rouva! sanoi kynä mustepullolle, kun he taasen olivat kahden. -- Kai te kuulitte hänen lukevan ääneen mitä minä olin pannut paperille?

-- Niin, minkä minä annoin teille kirjoitettavaksi, sanoi mustepullo. -- Olihan se teille letkaus teidän ylpeydestänne. Ettette edes ymmärrä, että teistä tehdään pilkkaa! Minä annoin teille letkauksen aina sisimmästäni asti. Kai minä toki tunnen oman ilkeyteni.

-- Mustepytty! sanoi kynä.

-- Kirjoitustikku! sanoi mustepullo.

Ja molemmat elivät siinä tietoisuudessa, että ne olivat vastanneet hyvin, ja se on miellyttävä tietoisuus, kun tuntee vastanneensa hyvin. Sen turvissa voi nukkua ja siinä he nukkuivat. Mutta runoilija ei nukkunut, ajatukset tulvivat esiin niinkuin sävelet viulusta, pyörien kuin helmet, pauhaten kuin myrsky läpi metsän, hän tunsi siinä oman sydämensä, hän tunsi tuikkeen ikuisesta mestarista.

Hänelle yksin kunnia!

LAPSI HAUDASSA.

Oli suru talossa, oli suru sydämissä, nuorin lapsi, nelivuotias poikanen, ainoa poika, vanhempiensa ilo ja tulevaisuuden toivo, oli kuollut. Kaksi vanhempaa tytärtä heillä tosin oli, vanhemman piti juuri tänä vuonna päästä ripille, suloisia, hyviä tyttöjä molemmat, mutta menetetty lapsi on aina rakkain ja tämä oli nuorin ja poika. Se oli raskas koettelemus. Sisaret surivat niinkuin nuoret sydämet surevat, varsinkin oli heihin koskenut vanhempien suru. Isä oli lamassa, mutta äiti kokonaan tuon suuren surun vallassa. Yöt päivät hän oli viettänyt sairaan lapsen luona, hoitanut sitä, nostellut ja kanniskellut sitä. Se oli osa häntä itseään, sen hän oli tuntenut ja käsittänyt. Hän ei saattanut ajatella, että se oli kuollut, että se pantaisiin arkkuun ja kätkettäisiin hautaan: Jumala ei saattanut ottaa tätä lasta häneltä, siltä hänestä tuntui, ja kun se kuitenkin tapahtui ja kävi täydeksi todeksi, sanoi hän sairaassa tuskassaan:

-- Jumala ei ole tietänyt tätä! Hänellä on sydämettömiä palvelijoita täällä maan päällä, ne menettelevät niinkuin haluavat, ne eivät kuuntele äidin rukouksia.

Tuskassaan päästi hän irti Jumalan, ja silloin tuli pimeitä ajatuksia, kuoleman ajatuksia, tuli se ikuinen kuolema, että ihminen tulee maaksi maassa ja että kaikki silloin on ohi. Näitä ajatellessaan ei hänellä ollut mitään mihin turvautua, vaan hän vaipui epätoivon pohjattomaan tyhjyyteen.

Raskaimpina hetkinään ei hän enään voinut itkeä. Hän ei ajatellut niitä nuoria tyttäriä, jotka hänelle olivat jääneet. Miehen kyyneleet putosivat hänen otsalleen, hän ei kohottanut silmiään hänen puoleensa. Hänen ajatuksensa olivat kuolleen lapsen luona, hän eli ja hengitti vain kutsuakseen mieleensä jokaisen muiston lapsesta, jokaisen sen viattomista lapsensanoista.

Hautajaispäivä tuli. Yökausiin sitäennen ei hän ollut nukkunut. Aamunkoitossa voitti hänet väsymys ja hän sai hiukan lepoa. Sillaikaa kannettiin kirstu etäiseen huoneeseen ja kansi lyötiin kiinni, jottei hän kuulisi vasaraniskuja.

Kun hän heräsi, pääsi ylös ja tahtoi nähdä lapsensa, sanoi mies hänelle, kyyneliä vuodattaen:

-- Me olemme sulkeneet kannen, sen täytyi tapahtua!

-- Kun Jumala on kova minua kohtaan, puhkesi äiti puhumaan, -- niin miksikä ihmiset olisivat paremmat!

Ja hän itkeä nyyhkytti.

Kirstu vietiin hautaan, lohduton äiti istui nuorten tyttäriensä luona, hän katsoi heihin näkemättä heitä, hänen ajatuksillaan ei enään ollut mitään tekemistä kodin kanssa, hän antautui surun valtaan ja se viskeli häntä niinkuin meri viskelee laivaa, joka on menettänyt peräsimen ja perämiehen. Niin kului hautajaispäivä ja seurasi monta päivää saman yksitoikkoisen raskaan tuskan vallassa. Kostein silmin ja suruisin katsein silmäilivät häneen surevat kotona, hän ei kuullut heidän lohdutustaan. Mitäpä he sitte saattoivatkaan sanoa, he olivat liian surulliset.