Part 9

Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, -- minä kiersin viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, -- sentähden tunnen asiat tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.

Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi tuuli. -- Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu! antaa mennä! -- Mutta sitä ei herra Daa voinut.

"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat -- mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset ajat ovat käsissä -- ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"

Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki -- ja väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta -- alusta! Niin pitää! Ja se palkitaan."

Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut. Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut, hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät painuivat syviin silmäkuoppiin -- mutta äkkiä ne suurenivat suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.

Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa, puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, -- mutta minä puhalsin vain hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi, nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu! -- Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- Ja minä menin kullantekijän talosta.

Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin, puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta, toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja, läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä lakaistiinkin. Niinpä niin.

Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska jäykkä.

He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään: alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen, minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.

Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:

Kävi vanhin käteen nuorimman ja he lähtivät suureen maailmahan!

Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme -- isä oli mukana! He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut kaadettiin.

Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.

Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla -- ja minä lensin yli soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien avovesille, muille maille. -- Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Vuodet umpeensa.

* * * * *

Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:

-- Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna Dorotea, kalpea hyasintti -- nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.

Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle -- mitä he katselivat? He katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara piti sen kunnossa.

Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti, sanoi tuuli. -- Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua -- tai oliko se kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi, hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen kaiken: Anna Dorotea.

"Oh! oh!" -- niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja ruokojen joukossa. "Oh! -- kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra laskettiin maahan! -- Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! -- Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus! Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. -- Nyt hän kai makaa maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! -- Oi niin! oi niin! Loppu ei kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"

Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla pystyssä haikaran tähden.

-- Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, -- hänen pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi. Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta; harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta. Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut -- niin minä puhalsin hänet kannen yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.

-- Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta, hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen virren.

Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.

Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen hautansa ääressä, sanoi tuuli, -- minä lauloin hänen isänsä haudan ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei kukaan muu tiedä.

Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja, rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie -- ja pian tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen, jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!

Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.

Sen tiensä se meni.

TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.

Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle, jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä kirjoitettu että painettu.

Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti neulasta.

-- Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, -- kas kuinka se kääntelee lehteä!

Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.

-- Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. -- Sinä olet lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet astumaan sydämeni päälle.

Ja sen hän todella tekikin.

Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.

Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi, pieni Inkeri!

Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin, häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.

Nyt kului taasen puoli vuotta.

-- Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. -- Tuossa saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.

Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana, syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt kuin musta, kupliva suo.

Sellainen on tarina.

Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa. Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla! Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään. Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää korrenkappaletta.

Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota. Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!

Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."

Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.

Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän. Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.

-- Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän itsekseen. -- Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.

-- Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, -- minulla on kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira. Se oli hyvin ilkeää. -- Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset! lohdutteli hän itseään.

Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi; eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas, ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri, niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse, edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.

-- Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.

Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti? Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä, hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi!"

Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen mäentöyräältä.

-- Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti. -- Niin, kyllä minä sen arvasin!

-- Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, -- se olisi ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.

Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."

-- Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, -- ottaneet minusta oikut, jos niitä oli minussa.

Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö, joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja sitä laulettiin kautta maan.

-- Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon! ajatteli Inkeri. -- Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin, silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!

Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.

-- Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!

Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

-- Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! --- hui, kuinka minä kidun!

Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"

Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.

Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta Inkeristä.

-- Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.

Ja hänelle vastattiin:

-- Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!

-- Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?

-- Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.

-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni tyttö ja oli aivan lohduton. -- Minä annan nukkekaappini, jos hän saa tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!

Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.

Sitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät -- alhaalla ei tapahtunut mitään muutosta --, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin, hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.

Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua, Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"

Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan voinut joutua sinne, missä hän oli.

Niin kului taasen pitkä, katkera aika.

Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki "Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti: "Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä hetkelläni!"