Part 8

-- Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. -- Mikä joki se on? -- Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia, samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet, kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin, kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello. Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän Albanuksen kirkoksi.

-- Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan, repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi hehkuvana punaisissa säteissä.

-- Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee, mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt ei enää ole yksin.

Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha, hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.

Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti, milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista ajoista, kovista, pimeistä ajoista.

-- Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin, "Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta. Hän oli tuntenut hänet hyvin -- ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä sykki kovasti -- piu-pau! piu-pau!

Niin, sillä lailla kertoo kello.

-- Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin, niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää! Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"

-- Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin. Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.

Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili, hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!

-- Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen --! Ilma tietää sen, tuuli kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko maailmalle, piu-pau! piu-pau!

-- Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!

Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.

Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! -- ei ole mitään jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen -- sen sanoi isoäitikin kellon sanoneen -- siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he molemmat.

Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme, se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot soivat: piu-pau! piu-pau!

PAHA RUHTINAS.

Taru.

Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla, hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen, niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti. Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä, ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.

Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän! paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi, saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.

Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri, mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."

-- Hyvä, sanoi paha ruhtinas, -- niin voitan minä Jumalankin! Ja sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä, mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa, hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja pilvet --- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista -- muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien väliin.

-- Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, -- olen vannonut sen, minun tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten. Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse lähestyi omaa laivaansa -- silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen, niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli voittanut.

TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.

Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä, ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.

Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- se on laulun kertosäe.

* * * * *

Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset muurit! sanoo tuuli. -- Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon, toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.

Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.

Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan -- se kyllä nähdään, sanoi hän itse.

Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa, kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa. Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.

Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna Dorotea -- muistan vielä nimet.

Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja sitten se taasen kertoi.

-- Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa, jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli! sanoi tuuli. -- Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen, herrasväki, mutta ei Herra! -- Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli, -- tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin yli.

Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa, missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.

Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään, panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat ja lauloivat ympärillä.

-- Olin alallani, sanoi tuuli, -- mutta hiljaa kosketin sitä oksaa, jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen, hänestä tuli _Gadebasse_, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen _Gadelam'insa_. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (_gadelamsgille_), ostamaan ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan etunenässä kylän kulkueissa j.n.e. _Gadelam'iksi_ sanottiin sitä nuorta tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin _gadebasse'nkin_ erotti muista hänen komeampi pukunsa. _Suom. muist._] Siinä oli iloa ja riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.

-- Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla rouvan olevan hauraan varreltaan.

Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä "gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän "gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!

-- Huu-uu-uu -- mennä täytyy, mennä täytyy!

-- Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. _Suom. muist._], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.

-- Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, -- laskeutui ylhäinen rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua, muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan -- ja minä menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.

* * * * *

-- Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"

Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän oli vain pieni asia.

Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta. Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään; silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin, viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen. Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! -- minä lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!

* * * * *

-- Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, -- seurasin herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla, katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.

Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, -- tuli korppeja ja variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista, kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille purjehtimaan.

Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani, jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!

Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät, niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy! Ihmisten myöskin.

Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden välissä.

Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan. Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat. Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.

Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.

Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea, mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä; luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii parhaimman -- punaisen kullan.

Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin, minä olin mukana! kertoi tuuli. -- Antaa mennä! antaa mennä! lauloin minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei antanut mennä.

Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule kultaa.

Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä, enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. -- Missä piippu savuaa, siellä porisee ateria -- piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat, punaisen kullan vuoksi.