Part 7

-- Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin muuttolintujen parvi lentäessään pois.

Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas siipien havina -- hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella, missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä, aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon iloiselta.

Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili itkun ja monien ajatusten vallassa.

Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.

-- Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, -- jos tahtovat mukaan, niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se oikeastaan ei ole säädyllistä! -- ja mitä lentämistapaa joutsenet käyttävätkään?

-- Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, -- joutsenet lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.

-- Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi haikaraemo, -- se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida tyydyttää.

* * * * *

-- Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.

-- Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.

-- Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi Helga.

-- Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.

* * * * *

-- Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär, kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna kotiseutunsa.

Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.

-- Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi haikaraemo. -- Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!

-- Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä, leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.

Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön jälkeen.

* * * * *

Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.

-- Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, -- muu ei ole mahdollista!

-- Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. -- Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään!

-- Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan egyptiläisen tohtorin näköinen, -- minun silmissäni!

Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän kohdatessaan puhkesi esiin kukka".

-- En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. -- Se oli niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin -- se kyllä oli liemen ansio!

-- Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, -- eihän heidän nyt pitäisi unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!

Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon, valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi, kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä, korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.

Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! -- Pieni Helga punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan, jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.

Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi: "Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet, se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"

Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea, näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi onnellinen, oli saatu, voitettu -- mitä tapahtuisi, mitä seuraisi? Paras: "jos Jumala tahtoo!"

* * * * *

Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli, oli onnellinen ja muisti häntä.

-- Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa, -- mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!

-- Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, -- mutta sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta ei kumpikaan meistä saa -- se loukkaa!

-- Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.

-- Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, -- se ei anna myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!

Ja sitten he lensivät.

Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa, satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.

Ja satakieli lensi -- ja aika lensi myöskin.

* * * * *

Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat, kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii, saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian, puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.

Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa, sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.

Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat. Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet, että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen tarinaansa.

-- Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.

-- Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. -- Vähempää ei voisi olla.

Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli heidän osakseen.

Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan valtakunnasta.

-- Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi hän.

Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut, että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.

Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.

-- Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.

-- Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, -- vain ainoa lyhyt minuutti!

-- Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!

-- Vain yksi silmäys, viimeinen!

Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella -- mutta kaikki soihdut ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa, haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.

Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa siellä, hän seisoikin puutarhassa -- sellaista ei täällä ollut ennen. Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.

Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.

Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.

-- Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, -- mitä sinä tahdot? Miksi tulet tänne, sinä vieras nainen?

-- Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.

-- Se on erehdys, sanoi haikara, -- sen sinä olet nähnyt unessa kaikki tyynni!

-- Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja Villisuota, matkaa tänne --!

Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.

-- Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.

Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.

Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma, valonsäde -- Isän luo.

Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän oli seisonut.

* * * * *

-- Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, -- sellaista en ensinkään ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!

--- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.

-- Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.

PIKAJUOKSIJAT.

Oli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri, suurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko vuoden.

-- Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, -- pitäähän toki olla oikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina. Mutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai toisen palkinnon!

-- Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana palkinnonjaossa, -- ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat huomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen minäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen kynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se kuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan juoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on kunnioitettavaa -- ja niin sai hän toisen palkinnon!

-- Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. -- Nopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole osoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana, kaukana!

-- Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. -- Te kuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta pois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään isänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!

-- Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, -- hukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?

-- Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.

-- Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain toista! sanoi etana. -- Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä -- minä sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin minun! -- mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!

Ja sitten se sylkäisi.

-- Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot, ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli jäsenenä palkintolautakunnassa. -- Minä ajan aina asiaani järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on kahdeksas kirjain A:sta _H_ -- niin olemme saaneet _Haren_, Jänis, ja niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas kirjain loppupäästä laskien -- Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli -- taas on _S_. Sentähden äänestin _Snegeln'ille_, Etanalle toista palkintoa. Seuraavalla kerralla tulee _I_ ensimäiseksi ja _R_ toiseksi. [Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta tehdä oikeutta tälle kohdalle. _Suoment. muist_.] Joka asiassa pitää aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.

-- Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. -- Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei, on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan _kauneudeksi_. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja niin minä äänestin häntä!

-- Hiljaa! sanoi kärpänen. --- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana. Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi veturi takajalat, sillä _minä_ istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen, minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en välitä palkinnosta.

-- Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen -- minä nyt olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille jokikiselle auringonpistoksen -- mutta se tekisi heidät vain hulluiksi, siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli orjantappura. -- Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa, elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin yksikään meistä!

-- Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.

-- Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. -- Minä ehdotin tämän palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon _sen_ hyödyn, jonka piti se saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa. Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset, sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta, meillä on jo päästy hyvään alkuun!

KELLOSYVANNE.