Part 6

Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä, silmiin tuli suuret kyyneleet.

-- Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, -- hirveäksi se sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi huoneen kahtia.

Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä, hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä, kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon, puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan itseään.

Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:

-- Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana päivänä! -- Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin täynnä laupeuden tekoa!

Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.

Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli? Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren, ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä, pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan, lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.

-- Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, -- päästäppä minut vain likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä! Orja! Senkin parraton!

Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa, mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.

Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa, joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.

Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut, irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään. Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä, kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti asettuisikin siihen.

-- Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä -- ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!

Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:

-- Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.

Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.

Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi, tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana, täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui, hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.

Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä -- tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!

Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti tässäkin sana, jolla on luomisvoima.

He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.

-- Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä, pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi, jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen, yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän, syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.

Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja, käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi levittäytyi viuhkanmuotoiseksi -- silloin päästivät rosvot kauhuissaan hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina kiiruhtivat he pois.

* * * * *

Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä. Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen, sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla. Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin -- ja pieni Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.

Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot. Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on hiljaa ja kuollutta -- niinhän sanotaan! --, kuollutta, niin: siellä leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa -- muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.

Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa, käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät, hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun, ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.

Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi. Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille, se kehysti sitä niin kauniisti -- ja silloin, hänen molemmin käsin piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän lausui sen: Jeesus Kristus!

Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa -- hän nukkui.

Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin: hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää, silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen ilmestyi surmattu kristitty pappi -- "kauniimpana kuin Balder", olisi viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.

Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen liekistä, pyhän hengen tulen.

-- Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, -- liejusta, maasta olet sinä tullut -- maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta! Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. -- Minä tulen kuolleitten maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.

Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat, ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.

Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu, niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä, oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan puolison, prinsessan Niilin vesiltä.

Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.

Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi, jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.

-- Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.

-- Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.

-- Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!

Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja rakkauden kaste pienelle Helgalle.

-- Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti, -- vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta --- minusta oli kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin. Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju, liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! -- silloin ajattelin omaa isääni kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!

Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt, nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen, joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä vastaan.

Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.

-- Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, -- nyt me ymmärrämme toistemme kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan! Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös --! No niin, kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!

-- Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa, -- se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!

Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. -- Niin, kyllä meidän täytyy lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, -- siellähän odottavat äiti ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!

Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät viikinkilinnaan.

Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden, joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut? Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä, hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla, miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli, hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri, hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä, mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.

Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin, joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen, pelastuneena kuolleiden valtakunnasta -- hän tulee -- viikinkirouva näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa -- se on kristitty, vangittu pappi.