Part 5

Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.

Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.

Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.

-- Joka mies valmiina! kuului komento. -- Vaimo ja lapset myöskin!

-- Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, -- minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!

-- Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, -- älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!

Ja he lensivät.

Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:

Pelasta meitä villeistä normanneista!

Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet. Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja -- se oli eräänlainen soittaja, joka samalla oli soturi -- oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto: "omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.

Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin, puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito, joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.

Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta, mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli hauskaa aikaa!

Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.

Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan. Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine poikineen, niin, missä ne nyt olivat?

* * * * *

Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona. Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.

-- Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.

-- Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. -- Vieläkö mennään paljon, paljon kauemma sisämaahan?

-- Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, -- hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien. Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät. Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne, koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen! Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä jään ja te myöskin.

Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla, lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan, tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa, löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin, koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. -- Mutta rikkaassa linnassa, egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori, kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he kertoivat: -- Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme, ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!

Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli nokkaansa niin että kumisi:

-- Valheita ja juonia! sanoi hän. -- Tekisipä mieli työntää nokkani suoraan heidän rintaansa.

-- Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. -- Silloin olisit hauskan näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on sivuasia!

-- Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna, kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!

Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää -- eikä siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella niin paljon tässä maailmassa.

Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin, niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin haikaraisä.

-- Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua! niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu, vakuuttivat oppineet.

-- Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.

-- Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, -- eikä se ole minun syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta ajattelemista!

Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä, erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja -- tämä kaikki esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.

Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi -- hän oli kuullut sekä pikkueläjien että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan --, että oli suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi, jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet, niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin, niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä, että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän, joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja pelastus.

Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen syvästä suosta Tanskanmaalla -- paikka oli selitetty hyvin tarkkaan -- piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.

Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle. Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.

-- Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta prinsessoilta! sanoi haikaraisä, -- niin eivät pääse Villisuolle tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä tarvitaan!

-- Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.

-- Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. -- Minä ja nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja, johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon matkavaatteita pohjoiseen maahan!

-- Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. -- Mutta olethan sinä herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.

* * * * *

Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle, joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.

Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen hän sanoi tosissaan:

-- Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit -- sinä! Kyllä minä muistan sen!

Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:

-- Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.

Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä, pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota kauhistuttavaa lasta.

Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi, ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen, suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet vesivirrassa kääntyivät.

Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui, kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut, ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan. Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:

-- Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.

Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.

-- Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut lumpeessa! sanoi haikaraisä. -- Nyt hän on kokonainen ihminen ja egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin, minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!

-- Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, -- sitä sinä ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen, niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella, minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä -- senkin vekara! -- ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!

-- Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi haikaraisä, -- minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!

Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.

-- Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, -- mutta minä en sano sitä hänelle!

* * * * *

Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen. Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin, kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan. Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.

Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä, ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita, joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat _hänen_ verekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien hyväksi.

Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli, "kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.

-- Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata häntä matkalle!

Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.

Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon suuria ahneita koiria -- niitä oli siellä yllinkyllin -- juoksi hänen jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. -- Koetan vain veistä! sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön, ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen sielunsa pohjasta.

Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän ihmisymmärryksellä.

-- En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, -- sydämessäni on sinua kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus, mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?