Part 4

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään -- ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, -- lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

-- Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. -- Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! -- niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.

-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.

-- Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit -- ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! -- ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan -- ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana --! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!

-- Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.

-- Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. -- Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!

-- Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.

Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.

-- Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. -- Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!

-- Kaikki!

Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.

Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.

-- Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. -- Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata -- ei mikään!

Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:

Sa veisaa, Herran kansa, nyt! Halleluja! Nyt täyttynyt on rauhan käsky päällä maan! Halleluja. Halleluja!

Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.

AAPISKIRJA.

Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan, nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta. Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne, jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät merkitse mitään, mutta asetettuina riviin -- niin, jos hyvä Jumala antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.

Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi, mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä olento.

Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli tuon torventoitahduksen -- ja sitten puhui kukko äänekkäästi vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.

-- Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. -- Kaiken pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat, joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne kelpaa!

A.

Nous' _Aurinko Aamun_ taivaalle vasta, mut ei noussut, se kukon kiekunasta.

-- Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. -- Mutta olenpahan hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!

B.

On _Brahma_ vanha jumala, mut Hänt' ei meillä palvella.

-- Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. -- Mutta luenpa eteenpäin!

C.

_Columbus_ takaa ulapan hän löysi uuden maailman.

D.

Nuor _David_ vaihtoi aikoinaan hän paimensauvan valtikkaan.

E.

Käy _Elefantti_ raskaast' aina, vaikkeivät huolet häntä paina.

F.

Jos tytön nimi _Fanny_ on, niin pojan taasen _Filemon_,

G.

Maan pyörivän ties _Galilei_, mut ennen uskottu sit' ei.

H.

Siks turhaan moni _Hurraa_ soi, kun kieltä hillitä ei voi.

-- Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. -- Tosin kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja, ja pienet eivät _voi_ sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!

I.

On _Ilves_ metsän elukka, mut hänt' ei usein tavata.

J.

Oli _Jaakop_ poika Iisakin ja _Joosef_ poika Jaakopin.

K.

Vaikk _Kello_ aina käy ja lyö, niin ympärill' on mykkä yö.

-- Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en pääse sen pohjaan.

L.

Ei _Lornettia_ oo _Leijonilla_, mutt' usein salongin keikarilla.

M.

_Maa_ yhteinen on äitimme ja häneen kerran palaamme.

-- Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.

N.

On _Neekeri_ musta ja mustaks' jää, vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.

O.

Voi ihmisen _Otsaan_ mahtua mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.

P.

Voi _Pesukarhu_ pestä ja pesiä, niin ettei siinä mikään kesiä.

Q.

On _Quantum_ sana latinaa. Se kuinka, paljon tarkoittaa.

R.

Voi paljon hyvää tehdä _Raha_, mut usein sitä seuraa paha.

S.

Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri, jos _Sikalaumas_ onkin suuri.

-- Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, -- kysyy voimia lukea niin paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella -- kukon mielestä. -- Eteenpäin!

T.

Satu _Tanskanmaasta_ kerrotaan: sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.

-- Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, -- mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista. Eteenpäin!

U.

Mies vanhaksi jos elää vaan, hänt' _Ukoks_ pian hoetaan.

V.

Työkaluks on luotu _Viikate_, ei lyömä-aseeks kelpaa se.

X.

-- Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!

On kullakin risti kannettavansa ja Sokrateell' oli _Xantippansa_.

-- Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta kaikkiaan on parempi.

Y.

Eli _Ygrasil-puun_ alla jumalat --, niin vanhat sadut kertovat.

-- Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, -- se on aina lohdutus. Eteenpäin!

Z.

Sana. _Zefyri_ tietää länsituulia, joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.

Ä.

Voi äännähdellä eläinkin, mut _ihmis-ääni_ ihanin!

Ö.

Mik' oksa paras? -- Et hoksaa. Muista kyyhkyn _Öljypuun_ oksaa!

-- Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta, oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo kirjakaappi? Minä olen puhunut -- nyt voivat toiset toimia!

Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä ympärilleen.

-- Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin --! Siinä ei uusi aapiskirja pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä ei ole kukkoa!

LIEJUKUNINKAAN TYTÄR.

Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.

Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.

Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.

Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että munat onnistuvat.

Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.

--- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän haikaraemolle.

-- Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, -- muista, että minä haudon, se voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.

-- Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. -- Meidän isäntämme tytär Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen tiensä hän on kadonnut!

-- Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.

-- Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!

-- Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. -- Munat voivat kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!

-- Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, -- ja tänä iltana kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin, joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!

-- Tietysti! sanoi emo, -- mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää kuulla joutsenhahmoista.

-- Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, -- sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.

-- Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, -- minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!

-- Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!

-- Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!

-- Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.

Kului pitkä aika.

Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.

-- Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. -- Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!

Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.

-- Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.

-- Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. -- Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!

Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.

-- Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, -- olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.