Part 1

SATUJA JA TARINOITA V

Kirj.

H. C. ANDERSEN

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1917.

SISÄLLYS.

Lientä makkaratikusta. "Pebersvendin" yömyssy. Jotakin. Vanhan tammen viimeinen uni. Aapiskirja. Liejukuninkaan tytär. Pikajuoksijat. Kellosyvänne. Paha ruhtinas. Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Tyttö, joka astui leivän päälle. Torninvartia Olli.

LIENTÄ MAKKARATIKUSTA.

I.

Lientä makkaratikusta.

-- Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta toiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. -- Minä istuin numerona kaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän! Luettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut: homehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, -- ja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian veroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin perheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut; niistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen; jokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut tuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän malja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon johtajaksi! -- eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja lupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen maukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä annettiin ajatusaikaa.

-- Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; -- mutta miten tuo liemi valmistetaan?

-- Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki naarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat päästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua maailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin välttämätöntä!

Mutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja piilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta juustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään nälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.

Nämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle; matkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää, mutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää kulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti mukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli olla heidän matkasauvansa.

Toukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he palasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli ratkaisun päivä.

-- Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista! sanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille monen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme matkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka puuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei saanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja rottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.

Nyt saadaan kuulla!

II.

Mitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.

-- Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, -- niin minä uskoin, niinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken maailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua vuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin laivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että merellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä tarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin ja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei opita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me purjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua. Kun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana pohjoisessa.

Tuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea laivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen penikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen ja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit yrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin makkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi kirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui valkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat, mutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin minä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä, kukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin metsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän, varsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin ulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä makkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta koko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he pitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä, ja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille. Oli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he, sentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin tummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon väliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja nauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja lauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin sekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa, mitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä istuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi varsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno sammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta se oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä marssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin että ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta sopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli hienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä koristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he olisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari heistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: "Juuri tuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!" ja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.

-- Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.

-- Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka minä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle hienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa. Heillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat, olikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt oli komea!

Pienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat siihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa, niin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He ottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle kankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut makkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli tullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta saapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita, hienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan komeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian suuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot olisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin joutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja laulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon, kuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä kauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten suvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun makkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon, mutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu. Tulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi itkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen pitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi tuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat harsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat, riippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat rakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista tuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta, jonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan, miten valmistetaan lientä makkaratikusta.

-- Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, -- sen sinä juuri olet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!

-- Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä vuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. -- Mitä hyötyä, kysyin, -- on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla valtakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän minä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku, nyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji kylläisille vatsoille!

Silloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja sanoi minulle:

-- Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin rottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä rintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin talvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä hiukkasen lisääkin!

Mutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi hän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä suloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että rottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia, _heti_ pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen palaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä lajista ei täällä pidetty.

-- Mutta mistä "lisästä" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.

-- Niin, sanoi pieni rotta, -- se oli se, mitä sanotaan "efektiksi!" ja sitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän piteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.

-- Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle keijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!

Ja sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista, jommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista, jommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin tuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat kiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja sitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se soi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja pieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt toisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja pieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, -- pannut vaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi, uuninpiipussa vinkui -- huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta itsekin pudotti tahtipuikon.

-- Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. -- Milloin tulee itse ruoka?

-- Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.

-- Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on kerrottavana! sanoi rottakuningas.

III.

Mitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.

-- Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta, -- minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä ruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle ja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää kirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu kuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi liemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään käsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä luettavan, siinä seisoi: "Jos on runoilija, niin voi keittää liemen makkaratikusta." Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten ollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi. Mutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä mahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli kuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan kolme pääosaa: "järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit hankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt makkaratikkuasiasta."

Ja niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.

Järki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset osat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan järkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on suuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä minä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä asetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.

Muurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat pelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä, jossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he, eletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he tekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen määrää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen mielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden, ja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin viisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän kekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä seisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut kieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku muurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti, mutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli päässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa, että ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien muurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja niin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään ainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen muurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi siitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se lisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen uskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi munankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni rotta, -- että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan selässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän saada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi muuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat pudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne lakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar sanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. "Nämä molemmat asettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja täytyy olla voitolla, ja minun on suurin!" Ja sitten hän nousi takimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut erehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi -- nyt minä olin saanut kuningattaren!

Nyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli korkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että siinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy puun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa. Nyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi kauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin kaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä kuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän hänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja lämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja kun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi hän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä molemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että Fantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin lemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien oksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin, tuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi dryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava, kaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat syvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle kirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen auringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi: "Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja ainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa erinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta. Kaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy itseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu niin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti, jolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne tuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun Fantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti pienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut -- siinä on sinulle kylläksi!"

-- Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi pieni rotta. -- Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni -- se oli sittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen nakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua runoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla siis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla tiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri mies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa vain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat eräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä kirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli luettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä itseensä äärettömän tulvan.

Läksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin, nimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun olin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni alkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen sanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua sisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt ajattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun yhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella on ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin ihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni askartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on runoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka viikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan -- niin, siinä minun liemeni!

-- Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.

-- Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se jota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon makkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt päivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa -- tähän oli sattunut tilaisuus -- ja kuitenkin se oli ollut miltei myöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli menettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti, ikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki muu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa puhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa mitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui. Kuunnelkaammepa nyt!

IV.

Mitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi kertoa.

-- Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, -- nimeä en muista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun tavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo. Hän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut ajattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu, luettu ja kirjoitettu. "Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!" sanoi hän, "mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!" Vangittu rupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, -- ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana on aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta ja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet siihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että runoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen oli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua leivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi minusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän jakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin herkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli minua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan, hihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua pieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen kyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla, unohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin. Halusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän vankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä jäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen kerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti minulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen tarinaansa. "Lientä makkaratikusta!" sanoi vanginvartia, ja hänen luoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa. Hän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin, polkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle pääset ja joudut vain naurunalaiseksi!