Part 7

Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa, lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui; siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa -- ja olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.

TUHMA-JUSSI.

Maalla oli vanha kartano ja kartanossa vanha herrasmies, jolla oli kaksi poikaa. Ne olivat niin sukkelat suustaan, että puolessakin olisi ollut yllin kyllin; ne olivat päättäneet kosia kuninkaan tytärtä ja täydellä syyllä, sillä hän oli kuuluuttanut ottavansa miehekseen sen, joka parhaiten osaa pitää puoliaan.

Kahdeksan päivää tekivät molemmat pojat valmistuksia, enempää aikaa ei heillä ollut, mutta kyllä se riittikin, sillä heillä oli esitietoja ja ne ovat aina hyvät olemassa. Toinen osasi ulkoa koko latinalaisen sanakirjan ja kolme vuosikertaa kaupungin sanomalehteä sekä alusta että lopusta; toinen oli tutustunut kaikkiin ammattikuntasääntöihin ja yleensä kaikkeen mitä ammattivanhimman tulee tietää; hän arveli voivansa ottaa osaa valtiolliseen keskusteluun, sitäpaitsi hän osasi kirjaella housunkannattimia, sillä hän oli hieno ja näppärä mies.

"Minä saan kuninkaantyttären!" sanoivat veljekset ja isä antoi kummallekin kauniin hevosen; se joka osasi sanakirjan ja sanomalehdet, sai pikimustan ja se jolla oli ammattivanhimman viisaus ja joka kirjaeli housunkannattimia, sai maidonvalkoisen, ja sitte he voitelivat suupielensä maksarasvalla, jotta ne tulisivat oikein notkeiksi. Kaikki palvelijat olivat pihamaalla katsomassa kun he nousivat hevosen selkään, ja samassa tuli kolmas veli, sillä heitä oli kolme, vaikkei kukaan laskenut häntä veljeksi, sillä hänellä ei ollut samaa oppia kuin noilla kahdella ja he sanoivatkin häntä vain Tuhmaksi-Jussiksi.

"Minne te olette menossa, kun olette noin pyhävaatteissa?" kysyi hän.

"Hoviin kosimaan kuninkaantytärtä! Etkö sinä ole kuullut mitä rumpu pärryttää kautta koko maan?" ja sitte he kertoivat hänelle asian.

"Helkkarissa, minun pitää lähteä mukaan!" sanoi Tuhma-Jussi ja veljekset nauroivat häntä ja läksivät matkaan.

"Isä, antakaa minullekin hevonen!" huusi Tuhma-Jussi. "Minulle tulee sellainen naima-into. Jos hän ottaa minut, niin ottaa, ja jollei ota, niin otan minä hänet joka tapauksessa!"

"Turhia puheita!" sanoi isä, "en minä anna sinulle mitään hevosta. Ethän sinä osaa puhua; mutta veljet, ne ovat komeita poikia!"

"Jollen minä saa hevosta", sanoi Tuhma-Jussi, "niin otan oman kilipukkini ja se kyllä jaksaa kantaa minut!" ja hän asettui hajareisin kilipukin selkään, painoi kantapäänsä sen kylkiä vastaan ja läksi menemään pitkin maantietä. Hei vaan sitä menoa! "Täällä minä tulen!" sanoi Tuhma-Jussi ja lauloi jotta raikui.

Mutta veljekset ratsastivat hiljalleen edellä; he eivät puhuneet sanaakaan, heidän täytyi ajatella kaikkia hyviä käänteitä joita aikoivat esittää, sillä heidän sanojensa piti olla erinomaisen harkituita.

"Hohhoi!" huusi Tuhma-Jussi, "täällä minä tulen! katsokaa mitä minä löysin tieltä!" ja hän näytti heille kuolleen variksen, jonka oli löytänyt tieltä.

"Tyhmeliini!" sanoivat he, "mitä sinä aiot tehdä sillä?"

"Lahjoitan sen kuninkaantyttärelle!"

"Niin, tee se vaan!" sanoivat veljet, hymyilivät ja ratsastivat eteenpäin.

"Hohhoi! täällä minä tulen! katsokaappas mitä minä nyt olen löytänyt, ei sellaista joka päivä löydetäkkään maantieltä!"

Ja veljet kääntyivät taas katsomaan mitä hänellä oli. "Tyhmeliini!" sanoivat he, "sehän on vanha puukenkä, jonka päällispuoli on poissa! Saako kuninkaantytär senkin?"

"Saa kun saakin!" sanoi Tuhma-Jussi; veljet hymähtivät, jatkoivat matkaansa ja pääsivät hyvän joukon edelle.

"Hohhoi! täällä minä tulen!" huusi Tuhma-Jussi; "asiat paranevat paranemistaan! Hohhoi! tämä on mainiota!"

"Mitä sinä olet löytänyt?" sanoivat veljet.

"Oi!" sanoi Tuhma-Jussi, "ei sitä saata sanoin lausua kuinka kuninkaantytär ilostuu!"

"Hyi!" sanoivat veljet, "sehän on lokaa, jota on nostettu maantienojasta."

"Niin onkin!" sanoi Tuhma-Jussi, "vieläpä hienointa lajia, se ei edes pysy käsissä!" ja hän mätti taskut täyteen.

Mutta veljet ratsastivat minkä pääsivät eteenpäin ja tulivat kokonaista tuntia aikaisemmin perille ja pysähtyivät kaupungin portille, ja siellä saivat kosijat numeron sen mukaan kuin he tulivat, ja heidät asetettiin riveihin, kuusi joka osastoon ja niin tiheään, etteivät he voineet liikuttaa käsivarsiaan, ja se oli kun olikin hyvä asia, sillä muuten he olisivat ratkoneet irti selkäkaistaleet toistensa takeista, vaan sentähden että toinen seisoi toisen edellä.

Kaikki maan muut asukkaat seisoivat linnan ympärillä, sullottuina ikkunoiden tasalle, sillä he tahtoivat nähdä kuninkaantyttären vastaanottavan kosijoita, ja samassa hetkessä kun he astuivat huoneeseen, meni puheenlahja heiltä tipotiehensä.

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"

Jo tuli sen veljeksen vuoro, joka osasi sanakirjan, mutta hän oli rivissä seisoessaan kokonaan unohtanut sen, ja lattia narisi ja laki oli peilinlasia niin että hän näki itsensä seisomassa päälaellaan ja joka ikkunan luona seisoi kolme kirjuria |a yksi ammatinvanhin, jotka kirjoittivat muistiin kaikki mitä sanottiin, jotta se paikalla pantaisiin lehteen ja myytäisiin kahdesta killingistä kadunkulmassa. Se oli kauheaa, ja sitte he vielä olivat lämmittäneet uunin niin kuumaksi, että se oli ihan punainen.

"Täällä huoneessa on kauhean kuuma!" sanoi kosija.

"Isäni paistaa tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

Häh! hän jäi suu auki töllistelemään, sillä tällaista puhetta ei hän ollut odottanut; ei hän saanut sanaakaan suustaan, sillä jotakin hauskaa hän olisi tahtonut sanoa. Häh!

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!" ja sen tiensä hänen täytyi mennä. Tuli toisen pojan vuoro.

"Täällä on kauhean kuuma!" sanoi hän.

"Niin, me paistamme tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

"Mi-mi-mitä?" sanoi kosija ja kaikki kirjurit kirjoittivat: "mi-mi-mitä!"

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"

Jo tuli Tuhma-Jussi kilipukkinsa selässä ja ratsasti suoraa päätä huoneeseen. "Onpa täällä hirvittävä kuumuus!" sanoi hän.

"Minä paistan kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.

"Sepä hyvä se!" sanoi Tuhma-Jussi, "kaippa minäkin sitte saan varikseni paistetuksi?"

"Saatte hyvinkin!" sanoi kuninkaantytär, "mutta onko teillä missä paistaa, sillä minulla ei ole pataa eikä pannua!"

"On minulla!" sanoi Tuhma-Jussi. "Tässä on paistinvehkeet tinasankoineen päivineen!" ja hän veti esiin vanhan puukengän ja pani variksen keskelle kenkää.

"Siitä riittää koko ateriaksi!" sanoi kuninkaantytär, "mutta mistä me saamme kastiketta?"

"Minulla on taskussa!" sanoi Tuhma-Jussi. "Minulla on niin paljon että riittää maahankin kaataa!" ja hän kaasi hiukan lokaa taskustaan.

"Tästä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär, "sinä osaat vastata ja sinä osaat puhua ja sinut minä tahdon miehekseni! mutta tiedätkö että joka sanamme kirjoitetaan muistiin ja pannaan huomenna lehteen? joka ikkunassa näet kolme kirjuria ja vanhan ammatinvanhimman ja ammatinvanhin on pahin, sillä hän ei ymmärrä mitään!" ja sen hän sanoi peloittaakseen Jussia. Ja kaikki kirjurit virnistelivät ja pudottivat mustepilkun permannolle.

"Kyllä minä ne herrasväet tunnen!" sanoi Tuhma-Jussi, "ja ammatinvanhin saakin parhaimman osan!" ja sitte hän käänsi nurin taskunsa ja viskasi loan suoraan hänen kasvoilleen.

"Se oli hienosti tehty!" sanoi kuninkaantytär, "sitä minä en olisi osannut tehdä! Mutta kyllä minä opin!"

Ja Tuhmasta-Jussista tuli kuningas, hän sai vaimon ja kruunun ja pääsi valtaistuimelle, ja sen tiedon me olemme saaneet suoraan ammatinvanhimman lehdestä -- ja siihen ei ole luottamista.

KUNNIAN ORJRNTAPPURATIE.

Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia "vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.

Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat kunnian orjantappuratietä.

Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin häviää.

Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana kuin he kaikki.

Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä öljypuu!

Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka. Hänen kuoltuaan nimittäin! -- katso häntä elinaikana! -- hän vaeltaa näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä harmaantaa hänen hiuksensa; -- hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun repaleiksi. --

Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan jumalat ja sankarit.

Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta, kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta koristamaan hautaa.

Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti maanpakoon, hän on löydetty -- karavaani likenee pientä kaupunkia, joka on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista, karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät: Firdusi -- päättyi kunnian orjantappuratie!

Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä -- hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.

Nyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.

Uusi kuva!

Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä, vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty täällä vankeudessa!" -- "Kuka hän on?" -- "Mielipuoli!" sanoo houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin! hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus, höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.

Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman -- hän löysi sen: riemun kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.

Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.

Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu: Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"

Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa -- hän kantaa lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu -- ja raivo syttyy: Johanna d'Arc, noita, poltetaan. -- Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan: Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".

Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait -- ne loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena, uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja talonpojan ystävä: _Kristian toinen_. Kova oli hänellä luonto ja kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. -- Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme hänen verivelkaansa.

Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo viimeisen katseensa Hveeniin. Se on _Tycho Brahe_, joka nosti Tanskan nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia -- hän muuttaa vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!" kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.

"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? -- _Griffenfeld_, tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.

Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan luonnonvoimien kanssa; _Robert Fulton_ on mies, joka luulee siihen pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy -- joukko nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä: "pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden vastustuksen, laiva purjehtii -- --! Höyryn sukkula muuttaa tunnit minuuteiksi maailman maiden välillä.

Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä, hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin kaikki orjantappuratien repiminen -- sekin johon itse on syypää -- sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille kaikille.

Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja Jumalan välille.

Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää -- rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen -- kiiltävinä kuvina yömustalla pohjalla _Kunnian orjantappuratien_. Se ei pääty, kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.

JUUTALAISTYTTÖ.

Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.

Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu; hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.

Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa; hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille, mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.

Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.

Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär; hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme; minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan välillä."

Ja pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

-- -- -- Vuosia oli kulunut.

Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein kuunteli opetusta.

Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä; kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin, missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista, jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin, pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.

Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa, hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen, voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha, joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi vangiltaan:

"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"

"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"

"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä lempeydellä ja hyvyydellä!"

Silloin purskahti vanki itkuun.

"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.

Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat, kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen poskiaan.

"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina: "kunnioita isääsi ja äitiäsi!"

"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme Jumalan puoleen!"

-- -- Ja vuodet kuluivat.

Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän kodin siunaus.

"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."

Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri, avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä, mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on -- on sovinto Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' -- 'hän tulee maan päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en tiedä miten se on tapahtunut --! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin Kristuksen!"