Part 5

"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus, auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.

Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä. Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi, mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.

Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli ikkunoihin katsomaan.

"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa; ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"

Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan, mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.

Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.

Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän, joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.

Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.

"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! -- Minä palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi pyykkimuija, -- "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä! joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. -- Ylioppilas matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt, kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän, 'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies, hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!' Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! -- minä suutelin hänen kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin, hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? -- 'Aina ja ikuisesti!' sanoi hän. -- Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa, mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! -- 'Se tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni sulki minut syliinsä ja suuteli minua -- hän ei sanonut _etten minä kelvannut_ mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."

"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten ystävälliset te ja miehenne olitte!"

"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! -- lapsia meillä ei ollut. -- Ylioppilasta en koskaan nähnyt! -- Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! -- minua ei hän muistanut ja jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"

Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen. Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.

"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. -- Isä sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja isä kuoli meiltä. -- Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."

Ja sitte hän nukkui.

Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä. Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui. Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä -- kummassakin oli ollut olkitukko -- ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari, joka tuli tuomaan kahvia.

Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta. Pyykkimuija oli kuollut.

"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!" sanoi pormestari.

Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan. Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat hänelle ja hänen lapselleen.

"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä käsityöläinen!" -- Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.

Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!

Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.

"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta ettei hän kelvannut mihinkään?"

"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan: _ettei hän kelvannut mihinkään_!"

VIIMEINEN HELMI.

Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat hyvissä voimissa.

Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan, nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat toivoa.

"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!" sanoi hyvä haltia.

"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo, kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi puuttuu!"

"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"

"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"

"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen helmeä noutamaan!"

"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman, toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on, lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä rikkaudesta."

Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä asui.

Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.

Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat, niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.

Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina, suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma. Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.

Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää, punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka vuosivat verta.

"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"

"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville, mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.

"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston, taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti täydellisyyttä; katsele _surun tähteä_ -- siinä on enkelin siivet, ne kantavat meitä pois täältä."

KAKSI NEITSYTTÄ.

Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä, puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.

Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä neitsytnimitystä.

Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme "emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin" kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".

"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."

"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut ristitään uudelleen."

"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!" sanoi vanhempi.

Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.

"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin neitsyestä."

"En ikinä! siihen olen liian vanha!" sanoi vanhempi.

"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä _täytyy_ sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"

"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään neitsyttä."

"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi", sanoi vanha neitsyt.

Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä he saivat kantaa.

"Neit --!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit --!" ja he olivat jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi; ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla missään tekemisissä käsijuntan kanssa.

VALTAMEREM ÄÄRELLÄ.

Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan. Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta, jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut, revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää; kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" -- ja totuuden sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen, tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa. Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso; kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje; tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta asti, jossa pojanpoika oli -- Jumalan turvissa. -- Ja he itkivät ja nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen sanat: -- "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen ympärilleen. -- Uni oli lopussa -- pimeää lumimajassa, mutta raamattu oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan "_valtameren äärelläkin_!"

RAHAPORSAS.

Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni -- sellainen tietoisuus hänellä oli.

Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke, hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna vastaan.

Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!" sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy tehdä hyödyllistäkin työtä!"

Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.

Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti; kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta, lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta -- kuuluivathan ne asiat heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello puhui politiikkaa -- tiki -- taki: se tiesi asiain kulun mutta se väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät -- ja sitte saattoikin teatteri alkaa.