Part 4

Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa; kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen arvoinen. -- Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja täällä -- niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.

Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä, koko hänen nimensä.

Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.

Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan; ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi hänelle käsivartensa -- sanottiin että he olivat kihloissa.

Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin, hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo -- oi, piilipuun alle!

He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa -- täytyihän sille raivata tietä -- saattoi hän sentään astella eteenpäin, reppu selässä, sauvansa varassa.

Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa; tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne. Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.

Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut enään voinut kärsiä sitä -- hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet, kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki siellä kuolivat sukupuuttoon; -- mutta ei hän kenellekään ilmaissut kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru, syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet, sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla -- niin, tunsivathan he hänet!

Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha, mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan, päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja huusi: "tervetuloa!"

Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.

"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on asiasta tullut tosi -- me olemme kihloissa!"

Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää, ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne, "piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen polttaville poskilleen ja -- siihen hän heräsi. Hän istui vanhan piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.

"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. -- Jumala, anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui, hän näki unta.

Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui. Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli kuolleena, paleltuneena -- piilipuun alla.

VIISI HERNETTÄ.

Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. -- Aurinko paistoi ulkopuolella ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla, päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin tehdä siellä palossa istuessaan.

"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen aavistus!"

Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan niillä lupa sanoa niin.

Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten hernepalkojen kanssa. -- "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja jäivät odottamaan avaamista.

"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.

"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin menemään.

"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se meni.

"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja sopii minulle erinomaisesti!"

Poissa oli sekin.

"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä, "mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista kauvimmaksi!"

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon, jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen muisti.

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.

Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää enempää kuin kuollakaan.

"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen, joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"

Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.

Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan ikkunaruutuun.

"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"

Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"

Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.

"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos auringonpaisteeseen."

"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan, että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin puhjennut, punertava herneenkukka.

Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se päivä oli kuin juhlapäivä.

"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä, rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.

Mutta entä toiset herneet? -- niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi: "ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös aurinkoon -- se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.

"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"

Ja katuoja oli samaa mieltä.

Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin, poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.

"Minä olen oman herneeni puolella!" sanoi katuoja.

LEHTI TAIVAASTA.

Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta, irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien joukossa.

"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.

"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan pitkinä köynnöksinä joka haaralle.

"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me rupea sinua tukemaan!"

Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde, ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.

Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan se kuului.

"Se on muunnos!" sanoi hän. "En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään."

"Se ei kuulu järjestelmään", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.

Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.

Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas, hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua parjataan, niin muista _häntä_, puhtainta, parhainta, häntä, jota syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"

Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.

Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi Jumalansa edessä.

Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin pääskynen ja haikara.

"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"

Ja mustat etanat syljeskelivät puuta.

Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja. Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi hän ja samassa se oli tehty.

Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä -- ei auttanut; hänelle luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä vaan käsiin saatiin -- ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen, mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen tunsi! -- "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"

Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät metsään. -- Mutta missä kasvi oli?

"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"

"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys; miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään, sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.

Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa, mutta sitä ei kukaan tietänyt.

Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle, missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä paikka!"

Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti sekä yötä että päivää.

Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi alakuloisena ja surullisena -- "mutta sellainen hän ennenkin oli!" sanoi kunniavahti.

HÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.

Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin ajettu -- omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.

"Kuuleppas, pieni poika!" huusi hän.

Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.

"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika! Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla! paljonko sinulla siellä on?"

"Puoli korttelia!" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.

"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?" jatkoi herra.

"Ei, eilen se oli!" vastasi poika.

"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! -- Ei hän kelpaa mihinkään. Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi tulet! lapsi raukka! -- mene nyt!"

Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa. Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi pitää vastaan.

"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin minulle?"

Poika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.

"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään! annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"

Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen hameestaan.

"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa, sinä rakas lapseni!"

Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen "Kiharatukka Ontuva-Mari."

"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!" -- ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta, jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et kelpaa!"

"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään! ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa! mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"

"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty, on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."

"Kuollut!" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.

"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."

"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" -- ja hän nojausi kaidepuihin.

"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo, "mutta ehkä se menee ohi! -- ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla paras että vien teidät kotiin!"

"Mutta vaatteet!"

"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"

Jalat pyykkimuijan alla horjuivat.