Part 2

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui? Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme, mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä, kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat -- talossa oli nimittäin lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!" sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä, pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

* * * * *

Ja nyt oli sata vuotta kulunut.

Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat riippuivat maahan saakka -- se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat, muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. -- Pieni polku joka johti kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.

Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja, täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut kultauksella... niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui paroni itse.

Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar, joista koko suku polveutui.

"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne olleet niinkuin pappa ja mamma!"

Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.

Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia; "kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.

He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.

"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty. "Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo vanhasta puusta...!"

Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta, hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren esivanhemmat.

"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan. Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana. Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja vanha herra luki ääneen raamattua."

"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän aateliudesta.

"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi! silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen, aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan hengen mukaan -- ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen -- on kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo, kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä. 'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' -- ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten 'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku porvarillinen on käynyt siellä -- silloin on aateli mädäntynyt ja muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti. Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja jättää hänet ivan esineeksi."

Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli valmistuikin sen aikana.

Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä ollut päässyt alkuun.

Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.

Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.

"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani, täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin, joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille pillisoolon.

Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.

Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista, mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" -- ja samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi -- ei sentään saliin, sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni asettua pöytään heidän joukkoonsa.

Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.

Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia. Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta, puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan; kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli! onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"

Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, _kaupustelija_ ja _hanhipaimen_ nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi kuin tämä tarina.

RUOKAKAUPPIAAN TONTTU.

Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään; oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä; ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja siellä oppii paljon.

Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli puhujan lahjat! -- ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.

"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."

"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja! minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."

Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.

Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat, meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat toistensa suusta.

Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä säilytettiin.

"Onko totta", kysyi hän, "että te ette tiedä mitä runous on?"

"Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."

Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle -- kaikki olivat samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina kunnioittaa.

"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa varjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.

Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin; ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.

"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa! -- luulenpa että jään ylioppilaan luo --!" -- ja hän punnitsi asiaa -- ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole puuroa!" -- ja sitte hän läksi -- niin, sitte hän läksi takaisin kauppiaan luo; -- ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja pelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia "Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten olevan kotoisin pytystä.

Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. -- Kuinka ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta eihän se käy päinsä -- hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä oli hyvä olla! -- Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä -- silloin oli kauppias oikea mestari.

Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä? Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi; jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa naapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä, pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon parhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan, jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli tajuihinsa, -- niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän, "minä en voi kokonaan erota kauppiaasta -- puuron tähden!"

Ja se oli varsin inhimillistä! -- Me menemme me muutkin kauppiaan luo -- puuron tähden.

VUOSITUHANSIEN KULUTTUA.

Niin, vuosituhansien perästä tullaan höyryn siivillä halki ilmojen, valtameren poikki! Amerikan nuoret asukkaat tulevat vierailemaan vanhaan Europpaan. He tulevat katsomaan muistomerkkejä ja häviäviä kaupunkeja, aivan kuten me meidän aikanamme vaellamme Etelä-Aasian lahoavien ihanuuksien luo.

Vuosituhansien perästä he tulevat.

Thames joki, Tonava ja Rein virtaavat vielä; Montblanc kohottaa yhä lumista huippuaan, revontulet valaisevat pohjolan maita, mutta sukupolvi sukupolven perästä on maatunut maaksi, joukottain hetken mahtavia on vaipunut unhoon, kaikki he nukkuvat kummussa, joka sijaitsee varakkaan jauhokauppiaan maalla ja jolle hän veistää penkkinsä istuutuakseen siitä katselemaan aavaa, aaltoilevaa viljavainioaan.

"Europpaan!" lausuu Amerikan nuori suku -- "isien maahan, muistojen ja fantasian ihanaan maahan, Europpaan!"

Ilmalaiva tulee; se on täpösen täynnä matkustajia, sillä kulku on nopeampi kuin meritse; sähkömagneetinen lanka valtameren pohjalla on jo sähköittänyt miten suuri ilmakaravaani on. Jo näkyy Europpa, Irlannin rannat näkyvät, mutta matkustajat nukkuvat vielä; he ovat herätettävät vasta kuin Englanti tulee; _siellä_ he haluavat astua maihin, Shakespearen maahan, kuten hengen lasten on tapana sanoa; sillä muut sanovat sitä politikan maaksi, koneitten maaksi.

Täällä viivytään kokonainen päivä, niin paljon aikaa uhraa kiireen sukukunta suurelle Englannille ja Skotlannille.

Kanalin tunnelin alatse käy matka Ranskaan, Kaarle Suuren ja Napoleonin maahan. Molièreä mainitaan, oppineet puhuvat klassillisesta ja romantisesta koulusta kaukaisessa menneisyydessä, ja juhlitaan sankarien, runoilijain ja tiedemiesten kunniaksi, joitten nimiä ei meidän aika tunne, mutta jotka ovat syntyneet Parisissa, Europan kraaterin partaalla.

Ilmalaiva lentää yli maan, josta Kolumbus läksi, jossa Cortez syntyi ja missä Calderón lauloi draamoja aaltoilevalla runomitalla; kauniit, mustasilmäiset naiset elävät yhä kukoistavissa laaksoissa ja vanhoissa lauluissa mainitaan Cid ja Alhambra.

Halki ilman, poikki meren Italiaan, sinne missä ikuinen Rooma oli; kaupunki on hajoitettu maan tasalle, kampanja on erämaana; Pietarinkirkosta näytetään yksinäistä muurinjäännöstä, mutta senkin todenperäisyyttä epäillään.

Kreikkaan mennään, yksi yö nukutaan rikkaassa hotellissa korkealla Olympon harjalla; onhan sitte oltu sielläkin! Tie käy Bosporin kautta, muutama tunti lepäillään siellä missä Bysantti oli; köyhät kalastajat ripustavat verkkojaan sinne missä tarina tietää haaremin puutarhojen olleen turkkilaisten aikoina.

Raunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella, kaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut -- kaikkien yli kiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille joita aika synnyttää -- pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas korkeuteen.

Tuossa Saksa -- jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja kanavien verkko -- maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart aikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä ja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja päivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa, vanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin poiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta Sadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.

"Europassa on paljon nähtävää!" sanovat nuoret amerikkalaiset; "ja me olemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri löytöretkeilijä -- mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa -- teoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa."

PIILIPUUN ALLA.