Part 10

Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella ajatteli hän veljiä -- missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne, kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään, otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon, muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille, vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli ennen kaikkia muita _sydämen hartauden_ lahja ja siitä johtui, että hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.

Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa, mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:

"Vain räntäsää ja rapakko, yö itkun meill' on elo!"

Mutta samalla laulettiin:

"On elo ruusupensasta, on riemu, päivän helo."

Katkerana kaikui:

"Kaikk' aattelee vain itseään, me siihen voimme luottaa."

Sitte kuului vastaan:

"Vie rakkauden virta jään, elämän juurta juottaa!"

Hän kyllä kuuli sanat:

"Kaikk' on niin pientä, kaikessa on nurja puoli myötä!"

Mutta hän kuuli myöskin:

"Niin paljon salaan kauneinta ja suurinta jää työtä."

Ja kohisten kuului kaikkialta;

"Iloitse koira-kuorossas, pilaksi lyö, mi kohtaa!"

Sokean tytön sydämessä soitti:

"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"

Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan _totuuden, hyvyyden ja kauneuden_ tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan, komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.

Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat häntä "_sydämen hyvyyden_ suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!

"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"

lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän kotiin.

"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen, hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi, maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin; eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa näkymätöntä lankaa.

Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse, syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.

"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli avannut.

"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois, minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"

Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus, ainoa sana vain, sana:

USKO.

Ja veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli vallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi heidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi ja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä nekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi, kun vaan voivat?

Olemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta tomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta ei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas ja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui -- sellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavasta _Usko_ sanasta jokainen _totuuden_ jyvä. Ne hehkuivat _kauneuden_ hohteessa, niistä helisi _hyvyyden_ sointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä, kun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle; _Usko_-sanasta kulki toivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.

End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita IV, by H. C. Andersen