Part 1

SATUJA JA TARINOITA IV

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1906.

SISÄLLYS:

60 Se on totinen tosi. 61 Joutsenenpesä. 62 Hyvä tuuli. 63 Sydänsuru. 64 Kaikki paikoilleen. 65 Ruokakauppiaan tonttu. 66 Vuosituhansien kuluttua. 67 Piilipuun alla. 68 Viisi hernettä. 69 Lehti taivaasta. 70 Hän ei kelvannut mihinkään. 71 Viimeinen helmi. 72 Kaksi neitsyttä. 73 Valtameren äärellä. 74 Rahaporsas. 75 Ib ja pikku Kirsti. 76 Tuhma-Jussi. 77 Kunnian orjantappuratie. 78 Juutalaistyttö. 79 Pullonkaula. 80 Viisasten kivi.

SE ON TOTINEN TOSI.

"Se on kauhea juttu!" virkkoi kana siinä päässä kylää, jossa ei tapaus ollut tapahtunut. "Kauheita kuuluu kanakopista! Minä vaan en uskalla nukkua yksinäni tänä yönä. Onneksi meitä on useita samalla orrella!" -- ja sitte hän yltyi kertomaan niin että höyhenet nousivat pystyyn kanojen selässä ja kukolta meni harja vallan lysyyn. Se on totinen tosi.

Mutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä kanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. -- Yksi kanoista -- hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni säännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta -- kun hän pääsi orrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan pieni höyhen.

"Se meni menojaan!" sanoi hän, "jota enemmän minä itseäni kynin, sitä kauniimmaksi minä vaan tulen!" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli aina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa -- muuten hän, kuten sanottu, oli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.

Kanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se joka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli kuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen hänen kuitenkin täytyi puhua:

"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta täällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos minä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin."

Kanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen. Siinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka naapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli siipiään.

"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin. Minä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään unohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja antaa kukon katsella."

"_Prenez garde aux enfants_", sanoi pöllöisä. "Kaikki ei sovi lasten korville!"

"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin erittäin hieno ja miellyttävä!" ja emäpöllö lensi sen tiensä.

"Hu-hu! uhuh!" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa naapurin kyyhkyslakkaan. "Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi kana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo ole paleltunut kuoliaaksi -- uhuh!"

"Missä? missä?" kukersivat kyyhkyset.

"Naapuritalossa! Minä olen miltei omin silmin nähnyt sen! Se on miltei sellainen juttu, ettei sitä sovi kertoa. Mutta totinen tosi se on!"

"Uskon, uskon joka sanan!" kukersivat kyyhkyset ja veivät uutisen kanatarhaan: "muuan kana, toiset sanovat että niitä on kaksikin, on nyppinyt itsensä putipuhtaaksi, ollakseen toisellainen kuin muut ja herättääkseen sillä lailla kukon huomiota. Se on uhkapeliä, siinä saattaa kylmettyä ja kuolla kuumeeseen ja ne ovatkin molemmat kuolleet!"

"Herätkää! herätkää!" lauloi kukko ja lensi aidalle. Hän oli vielä ihan unen pöppörössä, mutta hän lauloi kuitenkin täyttä kurkkua: "Kolme kanaa on kuollut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. He nyppivät itsensä putipaljaiksi. Se on ruma juttu, en suinkaan tahdo pitää sitä omana tietonani -- antakaa mennä eteenpäin!"

"Antakaa mennä eteenpäin!" vikisivät yölepakot ja kanat kaakottivat ja kukot lauloivat: "antaa mennä eteenpäin!" ja juttu lensi kanatarhasta kanatarhaan ja palasi vihdoin viimein siihen paikkaan mistä se oli lähtenyt.

"Viisi kanaa", kertoi juttu, "on nyppinyt itsensä paljaaksi. He tahtoivat näyttää kuka pahinten oli laihtunut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. Vihdoin viimein he nokkivat itsensä verille ja kuolivat siihen paikkaan. Suureksi häpeäksi perheilleen ja vahingoksi omistajilleen."

Se kana, jolta se pieni, irtonainen höyhen alkuaan oli pudonnut, ei tuntenut omaa tarinaansa, vaan virkkoi arvokkaana kanana: "minä halveksin sitä kanaa! Niitä on sellaisia! Sellaista ei pidä salata ja kyllä minä puolestani teen mitä voin saadakseni kertomuksen sanomiin, että se leviää ympäri maata. Se kana ja koko sen suku ansaitsee sen!"

Ja juttu tuli sanomiin ja painettiin ja se on totinen tosi, että _yhdestä pienestä höyhenestä lopulta voi tulla viisi kanaa_.

JOUTSENENPESÄ.

Itämeren ja Pohjanmeren välillä on vanha joutsenenpesä, jota sanotaan _Tanskanmaaksi_; siellä on syntynyt ja syntyy yhä joutsenia, joitten nimi ei koskaan kuole.

Vanhaan aikaan lensi sieltä joutsenparvi Alppien yli Milanon vihreille kentille, joilla on ihana asua; joutsenparvea sanottiin _Longobardeiksi_.

Toinen joukko, selässä kiiltävät höyhenet, päässä uskolliset silmät, kiiti alas Bysanttiin, asettui keisarin valtaistuimen ympärille ja levitti suuret, valkoiset siipensä kilveksi suojaamaan häntä. Sille annettiin _Väringien_ nimi.

Silloin kajahti Ranskan rannoilta hätähuuto, sillä pohjoisesta oli tullut verisiä joutsenia, tulta siipien alla, ja kansa rukoili: "vapahda meitä villeistä _Normanneista_!"

Englannin tuoreilla, vihreillä niityillä, aavan veden varrella, seisoi tanskalainen joutsen, päässä kolminkertainen kuninkaankruunu, kultainen valtikka ojennettuna maata kohti.

Pakanat laskeutuivat polvilleen Pommerin rantamaille ja tanskalaiset joutsenet saapuivat, matkassa ristin lippu ja paljastettu miekka.

Sanot sen tapahtuneen vanhaan aikaan.

Myöhemminkin on nähty mahtavien joutsenten lentävän pesästä.

Ilma välähti, loisto välähti kautta maailman maiden, joutsen hajoitti väkevin siivin pimentävän sumun ja tähtitaivas kävi näkyvämmäksi, se ikäänkuin tuli likemmä maata; se joutsen oli _Tycho Brahe_.

"Niin, silloin!" sanot, "mutta nyt, meidän päivinämme!" Silloin näimme joutsenten kylki kyljessä rientävän ihanassa lennossa. Yksi antoi siipensä liitää kultaharpun kielten päällitse ja soitto helähti kautta koko pohjolan, Norjan tunturit kohosivat korkeammalle muinaisuuden aurinkoisessa valossa; kohina kävi kuusessa ja koivussa; pohjolan jumalat, sankarit ja jalot naiset häämöittivät metsän mustalta taustalta.

Me näimme joutsenen räpyttelevän siipiään marmorilouhosta vastaan niin että se särkyi ja kiveen kiinnitetyt kauneusmuodot astuivat esiin kirkkaan päivän valossa ja kautta maailman nostivat ihmiset päitään katsellakseen mahtavia luomia.

Me näimme kolmannen joutsenen kehräävän ajatuksen lankaa, joka yhdistetään maasta maahan ympäri koko maailman, niin että sana salaman nopeudella lentää kautta maiden.

Hyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren välillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä repimään: "Se ei saa tapahtua!" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat piiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret rintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.

Vuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä, joita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin hengessä ja totuudessa voidaan sanoa: "jo meni viimeinen joutsen, jo kuului joutsenenpesästä joutsenlaulu."

HYVÄ TUULI.

Olen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen. Entä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä hyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen asemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja hänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja painatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat, milteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja sanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta huoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna; päinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin kunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan, oli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä piispaa, edellä täysiveristä prinssiä -- ja hän oli ensimäisenä -- -- hän oli ruumisvaunujen kuski!

Nyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni kukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä, kaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu; ja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja pyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne kasvot sanoivat: "ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin luullaankaan!"

Kas, _häneltä_ olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä kävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan lähtee hyvällä tuulella, -- sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä, kuten isänikin.

En ole enään aivan nuori -- minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä kirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää minulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä on paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää: kuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä saa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti ja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin paljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät vahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne tai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki tapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa todella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää ilmoituslehteä -- ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin tavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään pehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.

Ilmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien kävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos hyvälle tuulelleni.

Ilmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta lähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja puut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on kuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka ilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä tunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että isäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt _hautakirjaani_ ja sen kirjan olen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat kaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme hautausmaalla.

Täällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran kasvoi ruusupensas, -- se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin haudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan somempaa -- siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään oli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi säästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen nähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan nauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä on pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on ilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua takana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai korkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein yhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä pitäisi katsella huvikseen. -- Sitte olivat yleisön suosionosoitukset liian runsaat tai liian niukat. "Märkiä puita", sanoi hän, "eivät tahdo tänä iltana syttyä!" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan oli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi pitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän oli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.

Tässä lepää hyvin onnellinen mies, nimittäin hän oli hyvin suurta sukua ja se oli hänen onnensa, sillä muuten ei hänestä ikinä olisi tullut mitään, mutta luonnossa on kaikki niin viisaasti järjestetty, että sitä ilokseen ajattelee. Hän oli kirjailtu koruompeleilla sekä edestä että takaa ja hän oli asetettu vieraskamariin kuten kallisarvoinen, helmiompeleilla koristettu kellonjämsä -- sen takana oli aina hyvä, paksu nuora eli viransijainen, joka toimitti kaiken työn ja tekee sen tänäkin päivänä monen koruompelulla kirjaillun kellonjämsän takana. Kaikki on kun onkin niin viisaasti järjestetty, että todella voi tulla hyvälle tuulelle.

Tässä lepää -- niin, se on hyvin surullista! -- tässä lepää mies, joka kuusikymmentä seitsemän vuotta mietti hyvää sukkeluutta; hän eli yksinäistä elämää keksiäkseen sen sukkeluuden; ja vihdoin viimein hän löysikin jotakin, joka hänen oman vakaumuksensa mukaan oli sukkeluus ja hän tuli niin iloiseksi, että hän kuoli siitä, kuoli ilosta että oli sen sukkeluuden keksinyt, eikä siitä sitte ollut hyötyä kenellekään, ei kukaan kuullut sitä. Minä arvelen ettei se hyvä sukkeluus anna hänelle rauhaa haudassakaan, sillä edellytetäänpäs nyt että se, tehdäkseen vaikutuksen, on sanottava aamiaisen aikana eikä hän vainajana yleisen käsityksen mukaan voi tulla ihmisten ilmoille kuin sydänyön aikaan; silloin ei sukkeluus sovi siihen aikaan, ei kukaan naura, ja hän saa pötkiä takaisin hautaan sukkeluuksineen päivineen. Se on surullinen hauta.

Tässä lepää hyvin saita rouva, eläissään nousi hän yöllä ylös naukumaan, jotta naapurit luulisivat että hänellä on kissa; niin saita hän oli.

Tässä lepää neiti, joka oli hyvin hyvää sukua; aina kun oltiin seurassa, piti hänen laulaa ja hän lauloi muun muassa: "mi manca la voca!" (minulta puuttuu ääntä). Se oli ainoa totuus hänen elämässään.

Tässä lepää neitsykäinen ihan toista maata! Kun sydämen kanarilintu alkaa kirkua, pistää järki sormet korviin. Ihana immyt seisoi avioliiton sädekehän ympäröimänä --! Se on arkipäiväinen juttu -- mutta se on joka tapauksessa kauniisti lausuttu. Levätkööt kuolleet rauhassa!

Tässä lepää leskirouva, jolla oli suussa joutsenen joikua, mutta sydämessä pöllön sappea. Hän kierteli perheestä toiseen vaanimassa lähimmäisen virheitä, kuten ennen muinoin "Poliisin ystävä" kulki etsimässä katusiltaa, jota ei ollut olemassa.

Tämä on perhehauta; joka polvi siitä suvusta riippui niin lujasti kiinni samassa uskossa, että jos koko maailma ja sanomalehti sanoi, että "niin se on" ja pieni poika tuli koulusta ja sanoi: "minä olen kuullut sen sillä tavalla!" silloin oli pojan tapa ainoa oikea, sillä hän kuului sukuun. Ja oli se niinkin, että jos perheen kukko lauloi puoliyön aikana, niin oli aamu, vaikka yövartia ja kaikki kaupungin kellot olisivat sanoneet että on puoliyö.

Suuri _Goethe_ lopettaa "Faustinsa" sillä, että sitä sopii jatkaa, ja jatkaa saattaisi myöskin kävelyämme täällä hautausmaalla; minä tulen tänne usein! Jos joku ystävistäni tai vihamiehistäni tekee minulle kiusaa, niin lähden tänne, etsin ensimäisen nurmikon ja vihin sen asianomaiselle miehelle tai naiselle, jonka tahdon saada haudatuksi, ja sentiensä minä heidät hautaan, siinä he sitte makaavat vainajina ja voimattomina kunnes palaavat uusina, parempina ihmisinä. Heidän elämänsä ja vaelluksensa kirjoitan sitte, omalta kannaltani katsoen, kantakirjaani ja niin pitäisi kaikkien ihmisten tehdä. Heidän ei pitäisi suuttua, vaan heti paikalla kuopata ihmiset jotka ovat olleet heille liian häijyt, ja pitää kiinni hyvästä tuulestaan ja ilmoituslehdestä. Tähän lehteen kirjoittaa kansa itse, usein kädellä jota kirjoitustaitoisen täytyy kuljettaa.

Ja kun tulee aika jolloin minä itse ja minun elämäni tarina sidotaan hautaan, niin pankaa hautakirjoitukseksi: "_Hyvä tuuli_!"

Sen pituinen minun tarinani.

SYDÄNSURU.

Tässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi mielellään jäädä pois -- mutta se antaa esitietoja ja ne ovat hyödylliset.

Me oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että herrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista tulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin hänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me kehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle kartanonomistajan osotteen: "Kenraalisotakomisario, Ritari y.m."

Matami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi meitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin hän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa "kenraalisota-" hän pysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: "minä olen vain nainen!" Moppensa oli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi; se oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen ei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se pystykuono, silavaselkä.

"Ei se pure!" sanoi matami, "sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen jäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat ärsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä ja se rasittaa vanhaa raukkaa!"

Ja matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän loppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä poiskin.

"_Moppe kuoli_!" se on toinen osa.

Viikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin asumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen osaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että valmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen kuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. -- Tänä aamuna oli Moppe kuollut ja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset -- karvarinlesken nimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen haudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.

Hauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä komeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.

Lapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin seitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa näytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi housunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä tytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa. Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.

Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt, mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä jonkun täysikasvuisen.

Me katselemme sitä ylhäältä päin ja -- ylhäältä päin katsoen -- voimme sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.

Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita lesken karvariliikkeessä.

"KAIKKI PAIKOILLEEN!"

Siitä on yli sata vuotta!

Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.

Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa, piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.

"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:

"Rikas lintu touhuten tulee!" -- Jumala ties kuinka rikas hän itse asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja riensi tytön avuksi.

"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin -- hän oli sinne liian halpa! -- vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua; ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat, suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin. Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä, sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"