Part 9
Ja hän likisti orjantappurapensaan rintaansa vastaan, likisti niin lujasti, jotta se oikein lämpiäisi. Ja piikit syöpyivät hänen lihaansa asti ja hänen verensä vuosi suurina pisaroina, mutta orjantappurapensas sysäsi tuoreita, vihreitä lehtiä ja rupesi kukkimaan keskellä kylmää talviyötä. Niin saattaa murheellisen äidin sydän lämmittää. Ja orjantappurapensas neuvoi hänelle tien, jota hänen piti kulkea.
Hän tuli suuren järven rannalle. Ei siellä ollut ruuhta eikä venettä. Jää ei vielä kestänyt, mutta ei enään ollut avovettäkään eikä järvi ollut niin matala, että hän olisi voinut kahlata sen poikki. Ja yli hänen täytyi päästä, jos mieli lapsensa löytää. Silloin hän laskeutui maahan ja päätti juoda järven kuiviin ja sehän on ihmiselle mahdotonta, mutta murheellinen äiti arveli, että ehkä voisi tapahtua ihme.
"Ei se käy!" sanoi järvi. "Paras on että koetamme toimia yhdessä. Minä kerään mielelläni helmiä ja niin kirkkaita helmiä kuin sinun silmäsi en vielä ole nähnyt; jos sinä itket ne minulle, niin lupaan kantaa sinut sille suurelle ansarille missä Kuolema asuu ja hoitaa puita ja kukkia; jokainen niistä on ihmiselämä!"
"Minä annan mitä hyvänsä, kunhan pääsen lapseni luo!" sanoi itkettynyt äiti ja itki itkemistään, ja hänen silmänsä painuivat meren pohjalle ja muuttuivat kalliiksi helmiksi, mutta aalto nosteli häntä ikäänkuin hän olisi istunut kehdossa ja tuossa tuokiossa joutui hän toiselle rannalle, missä seisoi penikulman levyinen, kummallinen talo. Ei saattanut tietää oliko se vuori metsineen, rotkoineen, vai oliko se rakennus, mutta äiti raukka ei nähnyt mitään, olihan hän itkenyt silmänsä järven pohjaan.
"Mistä minä löydän Kuoleman, joka vei pienen lapseni?" sanoi hän.
"Hän ei vielä ole tullut!" vastasi vanha hautaeukko, joka vartioi Kuoleman suurta ansaria. "Kuinka sinä olet löytänyt tänne ja kuka on auttanut sinua?"
"Jumala on auttanut minua!" vastasi äiti. "Hän on laupias ja olethan sinäkin! Mistä minä löydän pienen lapseni?"
"En tunne lastasi", vastasi vaimo, "ja sinä et näe! Tänäkin yönä on moni puu ja kukkanen lakastunut. Pian tulee Kuolema istuttamaan niitä uudestaan. Tiedäthän, että kullakin ihmisellä on elämän puu tai kukkanen, aina kunkin luonteen mukaan. Ne ovat ihan tavallisten kasvien kaltaiset, mutta niissä sykkii sydän. Lapsen sydän sykkii sekin. Koeta seurata sykintää, ehkäpä tunnet lapsesi. Mutta mitä sinä minulle annat, jos neuvon mitä sinun vielä on tekeminen?"
"Minulla ei ole mitään antamista", sanoi murheellinen äiti, "mutta minä menen maailman ääriin, jos tahdot".
"Sinne ei minulla ole asiaa", sanoi vaimo, "mutta anna minulle pitkät, mustat hiuksesi; tiedät kyllä itsekin kuinka kauniit ne ovat, niistä minä pidän. Sinä saat sijaan minun valkoiset hapseni, ovathan nekin sentään jonkin arvoiset!"
"Etkö vaadi enempää!" sanoi äiti, "ne minä annan mielelläni!" ja hän antoi vaimolle kauniit mustat hiuksensa ja sai vaimolta lumivalkoiset sijaan.
Ja sitte he astuivat Kuoleman suureen ansariin, missä puita ja kukkasia kasvoi kummallisesti sekaisin. Siellä seisoi hienoisia hyasintteja lasikupujen alla ja siellä seisoi suuria, vankkoja pioneja; siellä versoi vesikasveja, toiset olivat terveet ja tuoreet, toiset sairaalloiset. Vesikäärmeet laskeutuivat niiden lehdille ja mustat kravut pureutuivat niiden varsiin. Siellä seisoi sorjia palmupuita, tammia ja plataneja, siellä oli persiljaa ja kukkivaa tymiania. Jokaisella puulla ja kukkasella oli oma nimensä ja jokaisessa oli ihmiselämä, ihminen eli vielä, mikä Kiinassa, mikä Grönlannissa, mikä missäkin maailmalla. Välistä seisoi suuria puita niin pienissä ruukuissa, että ne olivat tukehtumaisillaan ja särkemäisillään ruukkunsa; usein oli myöskin pieni, mitätön kukkanen lihavassa maassa, ympärillä sammalinen suojus ja sitä hoidettiin ja hemmoteltiin. Mutta murheellinen äiti kallisti korvansa kaikille pienimmille ruukuille kuunnellakseen ihmissydäntä, joka niissä sykki ja miljoonien joukosta tunsi hän oman lapsensa.
"Tässä se on!" huusi hän ja levitti kätensä pienen sinisen krokuksen päälle, joka kipeänä riippui toisella laidalla.
"Älä koske kukkaan!" sanoi vanha vaimo, "mutta asetu tähän, ja kun Kuolema tulee -- minä odotan häntä joka hetki -- niin älä anna hänen repiä ylös kukkaa, vaan uhkaa sinä repiä ylös muut kukkaset, siitä hän pelästyy. Hänen täytyy tehdä Jumalalle tili joka kasvista eikä ainoaakaan saa repiä ylös ennenkuin Jumala on antanut luvan."
Äkkiä kävi jääkylmä henkäys läpi huoneen ja sokea äiti ymmärsi että Kuolema tuli.
"Kuinka sinä olet löytänyt tänne?" kysyi hän. "Kuinka sinä olet päässyt perille pikemmin kuin minä?"
"Minä olen äiti", tuli vastaukseksi.
Ja Kuolema ojensi pitkän kätensä pientä hentoa kukkaa kohti, mutta äiti heitti kätensä sen päälle ja piteli kiinni, lujasti ja samalla niin varovaisesti ettei kajonnut ainoaankaan lehteen. Silloin puhalsi Kuolema hänen käsilleen ja hän tunsi, että se henkäys oli kylmempi kylmää viimaa, ja hänen kätensä kävivät aivan raukeiksi.
"Et sinä sentään voi tehdä minun tahtoani vastaan!" sanoi Kuolema.
"Mutta Jumala voi!" vastasi äiti.
"Minä teen ainoastaan mitä hän tahtoo!" sanoi Kuolema. "Minä olen hänen yrttitarhanhoitajansa. Minä korjaan kaikki hänen kukkasensa ja puunsa ja istutan ne paratiisin suureen yrttitarhaan, tuntemattomalle maalle, mutta miten ne kasvavat ja kummoista siellä on, sitä en uskalla sinulle kertoa!"
"Anna minulle lapseni!" sanoi äiti, itki ja rukoili. Ja samassa hän molemmin käsin kävi kiinni kahteen kauniiseen kukkaan, jotka kasvoivat ihan likellä. "Minä revin ylös kaikki sinun kukkasesi", huusi hän Kuolemalle, "sillä minä olen epätoivoissani!"
"Älä niihin koske!" sanoi Kuolema, "sinä sanoit olevasi onneton ja nyt sinä tahtoisit tehdä toisen äidin yhtä onnettomaksi!"
"Toisen äidin!" sanoi vaimo raukka ja päästi kukkaset käsistään.
"Tuossa saat silmäsi", sanoi Kuolema. "Minä ongin ne järven pohjasta, ne loistivat niin kirkkaasti; en minä tietänyt että ne sinun olivat; ota ne, ne ovat nyt entistä kirkkaammat, ja katsele tuohon syvään kaivoon tuossa vieressä; minä sanon sinulle niiden molempien kukkien nimet, jotka sinä olit repimäisilläsi maasta, sinä saat nähdä niiden koko tulevaisuuden, niiden koko ihmisiän, saat nähdä, mitä olit tuhoamaisillasi ja hävittämäisilläsi."
Ja äiti katsahti kaivoon; siellä saattoi nähdä onnea ja autuutta, kun se toinen oli tuottanut siunausta maailmalle, nähdä kuinka hän oli levittänyt iloa ja onnea ympärilleen. Ja äiti näki toisen elämän ja se oli surua ja hätää ja ahdistusta ja kurjuutta.
"Molemmat ovat Jumalan tahto!" sanoi Kuolema.
"Kumpiko kukkasista on onnettomuuden ja kumpiko siunauksen?" kysyi äiti.
"En sano", vastasi Kuolema, "mutta sen saat tietää, että toinen kukkanen oli oma lapsesi, sinä näit oman lapsesi elämän, oman lapsesi tulevaisuuden."
Silloin pääsi äidiltä pelvon parahdus: "Kumpiko oli minun lapseni! sano minulle! armahda viatonta! vapahda lapseni kaikesta siitä kurjuudesta! vie se pois! vie se Jumalan valtakuntaan! unohda kyyneleeni, unohda rukoukseni ja kaikki mitä olen sanonut ja tehnyt!"
"En ymmärrä sinua!" sanoi Kuolema. "Tahdotko takaisin lapsesi, tai vienkö minä sen seudulle, jota et tunne?"
Silloin väänteli äiti käsiään, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa: "Älä kuule rukoustani, jos minä rukoilen sinun tahtoasi vastaan, joka on paras! älä kuule minua! älä kuule minua!"
Ja hän painoi pään helmaansa.
Ja Kuolema läksi hänen lapsensa kanssa tuntemattomaan maahan.
KAULUS.
Oli kerran hieno herra, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin saapaspihti ja kampa, mutta hänellä oli mitä kaunein kaulus ja tästä kauluksesta me nyt kerromme. -- Kaulus oli päässyt naimaikään ja sattui sitte kerran joutumaan yhteen pyykkiin sukkanauhan kanssa.
"Totta totisesti!" sanoi kaulus, "en ikinä ole nähnyt mitään niin hoikkaa ja hienoa ja hentoa ja herttaista. Saisinko kysyä nimeänne!"
"En sano!" vastasi sukkanauha.
"Mistä te olette kotoisin?" kysyi kaulus.
Mutta sukkanauha ujosteli. Kuka sellaiseen kummalliseen kysymykseen meni vastaamaan!
"Te olette varmaan vyötärenauha", sanoi kaulus, "tarkoitan tuollainen sisällinen vyötärenauha! Kyllä minä näen, että te tuotatte sekä huvia että hyötyä, pieni neitiseni!"
"Te ette saa puhutella minua!" sanoi sukkanauha, "en tiedä antaneeni vähintäkään aihetta!"
"Mutta kun on niin kaunis kuin te!" sanoi kaulus, "siinä on toki yllin kyllin aihetta!"
"Älkää tulkokaan liian likelle!" sanoi sukkanauha, "te näytätte olevan mieshenkilö!"
"Minä olenkin hieno herra!" sanoi kaulus, "minulla on saapaspihti ja kampa!" mutta se ei ollut ensinkään totta, sillä hänen herransahan ne omisti, mutta hän tahtoi kehua!
"Älkää tulko likelle!" sanoi sukkanauha, "en ole tottunut sellaiseen!"
"Senkin teeskentelijä!" sanoi kaulus ja samassa se nostettiin pyykki vasusta; se tärkättiin, sai riippua päiväpaisteessa tuolin selustalla ja joutui sitte silityslaudalle. Jo tuli kuuma rauta.
"Rouva!" sanoi kaulus, "pieni leskirouva! minä aivan lämpenen, minä muutun aivan toiseksi, minä menetän koko muotoni, te poltatte minut piloille! oih! -- minä kosin teitä!"
"Hsss!" sanoi silitysrauta ja kiiti ylpeänä kauluksen yli; se kuvitteli nimittäin olevansa höyrypannu, joka on matkalla kuljettamaan rautatievaunuja.
"Hsss!" sanoi silitysrauta.
Kauluksen laidat menivät hiukan rikki ja paperisakset tulivat leikkaamaan pois ripsejä.
"Oi!" sanoi kaulus, "varmaan te olette suuri tanssijatar! kuinka te osaatte heiluttaa jalkojanne! en ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista! Sitä ei kukaan ihminen osaa tehdä niinkuin te!"
"Sen kyllä tiedän!" sanoivat sakset.
"Kreivitär teistä pitäisi tulla!" sanoi kaulus, "minulla ei ole muuta omaisuutta kuin hieno herra, saapaspihti ja kampa --! olisinpa kreivi!"
"Kosimistako se on olevinaan!" sanoivat sakset, sillä ne suuttuivat ja samassa ne leikkasivat oikein syvään ja kaulus joutui virkaheitoksi.
"Minun täytyy kosia kampaa!" sanoi kaulus. "Kummallista kuinka hyvin teidän hampaanne säilyvät, pikku neiti! Ettekö te koskaan ole ajatellut kihlausta?"
"Olen tietenkin!" sanoi kampa. "Olenhan minä kihloissa saapaspihdin kanssa!"
"Kihloissa!" sanoi kaulus; nyt ei enään ollut ketään kosittavaa ja kaulus rupesi halveksimaan avioliittoa.
Kului pitkä aika ja kaulus joutui paperitehtaaseen. Siellä oli suuri lumppuseurue, hienot erikseen, karkeat erikseen, aivan kuten olla piti. Niillä oli kaikilla paljon puhumista, mutta kaulus soitti suutaan kaikista eninten, se se oikein osasi kehua.
"Minulla on ollut niin kauhean monta morsianta!" sanoi kaulus, "minä en koskaan ole saanut kulkea rauhassa! mutta minä olinkin hieno, tärkätty ja silitetty herra! minulla oli sekä saapaspihti että kampa, joita en koskaan tarvinnut! -- olisitte vaan nähneet minut kun minä kyljelläni lekotin! En ikinä unohda ensimäistä rakastettuani. Se oli hieno, herttainen, suloinen vyötärenauha. Hän heittäytyi sitte vesivasuun minun tähteni! -- Erään leskirouvan sydän myöskin syttyi tuleen, mutta minä jätin sen jähtymään. Tämän haavan, jota minä vieläkin kannan, sain eräältä tanssijattarelta, niin nälkäinen hän oli! Oma kampani rakastui minuun, lemmensurusta putosivat kaikki hampaat hänen suustaan. Paljon minä siinä suhteessa olen kokenut! mutta eninten minuun koskee, kun ajattelen sukkanauhaa -- tarkoitan vyötärenauhaa -- joka hyppäsi vesivasuun. Omatuntoni soimaa minua paljosta, minä halajan päästä valkoiseksi paperiksi!"
Kauluksesta tehtiin valkoista paperia, kaikista lumpuista tehtiin valkoista paperia mutta se paperi jolle tämä kertomus on painettu, syntyi juuri kauluksesta rangaistukseksi siitä että se niin kauheasti kehui ja kertoi olemattomia asioita; ja muistakaamme me, ettemme käyttäydy sillä tavalla, sillä eihän sitä voi tietää, vaikka mekin kerran joutuisimme lumppuläjään ja meistä tehtäisiin valkoista paperia ja meidän tarinamme, kaikista salaisimmatkin, painettaisiin sille paperille ja meidän täytyisi itse kulkea kertomassa niitä maailmalle, niinkuin kauluksen täytyy.
PELLAVA.
Pellava oli täydessä kukassa. Sillä on niin kauniit siniset kukkaset, laheat kuin koin siivet mutta vielä paljon hentoisemmat. -- Päivä paistoi pellavaan ja sadepilvet kylvettivät sitä, ja se teki sille yhtä hyvää kuin pikkulapsille peseminen ja äidin suudelma; lapset käyvät siitä paljon kauniimmiksi. Ja niin kävi pellavakin.
"Ihmiset kehuvat minua erinomaisen kauniiksi", sanoi pellava, "sanovat että minä kasvan pitkäksi ja että minusta tulee kaunis kaistale palttinaa. Kuinka onnellinen minä sentään olen. Varmaan minä olen onnellisista onnellisin! Minä voin niin hyvin ja minusta tulee jotakin. Kuinka tuo päiväpaiste tekee mielen iloiseksi ja kuinka tuo sade on suloista ja virkistävää! Minä olen suunnattoman onnellinen, minä olen onnellisista onnellisin!"
"Niin, niin, niin!" sanoivat aidanseipäät, "et sinä tunne maailmaa, mutta me tunnemme, meissä on monta mutkaa!" ja sitte ne surullisesti narisivat:
"Hip, hap, hurre, Tusselurre! Loru loppui!"
"Ei, ei se loppunut!" sanoi pellava; "aurinko paistaa huomennakin, sade virkistää, ihan minä kuulen kuinka kasvan, ihan minä tunnen kukkivani; minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta eräänä päivänä tulivat ihmiset ja kävivät kiinni pellavan latvaan ja riistivät sen ylös juurineen päivineen; teki kipeää; sitte se pantiin veteen ikäänkuin olisi ollut tarkoitus hukuttaa se, ja sitte se pantiin tulelle ikäänkuin olisi ollut tarkoitus paistaa se. Kauheaa se oli.
"Mutta eihän sitä aina saa olla hyvillä päivillä!" sanoi pellava, "täytyy kokea ja oppia!"
Sen tila paheni pahenemistaan. Pellavaa nuijittiin ja nujerrettiin, loukutettiin ja harjattiin, niin, ei se edes tietänyt miksi kaikkia niitä temppuja kutsuttiin mitä sille tehtiin, se joutui kuontaloon, hyrr-ryrr...! mahdoton oli saada ajatuksia pysymään koossa.
"Minä olen ollut sanomattoman onnellinen!" ajatteli pellava keskellä tuskaansa. "Pitää iloita siitä mitä on saanut nauttia! Iloita, iloita, oi, voi!" -- ja pellava vaikeroi vielä kun kangaspuihin pantiin, -- ja sitte siitä tuli suuri, kaunis kappale palttinaa. Koko pellavasta, jokikisestä yrtistä tuli yksi ainoa, ehyt kappale.
"Mutta tämähän on erinomaista! sitä minä en ikinä olisi uskonut! Onpa onni oikein potkaissut minua! Aidanseipäät ne ne olivat olevinaan viisaat laulaessaan:
"Hip, hap, hurre, tusselurre!"
"Loru ei laisinkaan ole lopussa! Nyt se vasta alkaa! Tämä on erinomaista! Niin, kyllä minä olen kärsinyt, mutta onhan minusta sitte tullutkin jotakin; minä olen onnellisista onnellisin! -- Minä olen niin pehmyt ja vahva, niin valkoinen ja pitkä! on tämä sentään toista kuin kasvaa yrttinä maassa, vaikka kukkiakin olisi. Ei kukaan hoida, vettäkin saa vaan kun sataa. Nyt minua palvellaan hyvin. Palvelustyttö kääntää minut joka aamu, ja joka ilta saan ruiskukannusta kylvyn. Papinrouva itse on pitänyt puheita minusta ja sanonut minua pitäjän parhaimmaksi palttinakappaleeksi. Onnellisemmaksi minä en enään voi tulla!"
Palttina joutui sitte katon alle ja saksien hampaisiin. Voi sitä viiltelemistä ja leikkelemistä ja neulomista ja pistelemistä! Se totta totisesti ei ollut hauskaa. Mutta palttinasta tuli kaksitoista vaatekappaletta, sellaisia joista ei mielellään puhuta, mutta joita kaikki ihmiset tarvitsevat; kaksitoista kappaletta niitä oli.
"Kas nyt minusta vasta jotakin on tullut! Tämä siis oli tarkoitusperäni. Olipa se ihanaa! nyt minusta on hyötyä, ja hyötyä pitää aina tuottaa tässä maailmassa, vasta sitte voi tuntea todellista iloa. Meistä on tullut kaksitoista kappaletta, mutta me muodostamme kuitenkin yhteensä kokonaisuuden, tusinan! On se erinomainen onni!"
Ja vuodet kuluivat -- ja vihdoin viimein eivät ne enään voineet kestää.
"Kerran se loppu kuitenkin tulee!" sanoivat eri kappaleet, "olisihan hauskaa jonkun verran vielä kestää, mutta ei saa vaatia mahdottomia!" Sitte revittiin kappaleet palasiksi ja rääsyiksi; ja luulivat nyt että loppu oli käsissä, sillä ne murskattiin mäsäksi ja jauhettiin ja keitettiin ja ties mitä kaikkia niille tehtiin -- ja sitte niistä tuli kaunista, valkoista paperia.
"Olipa tämä odottamatonta! kaunista ja odottamatonta!" sanoi paperi. "Nyt minä olen entistä hienompi ja nyt minun päälleni kirjoitetaan! Mitä kaikkia voidaankaan kirjoittaa! Onpa se ihana onni!" Ja paperille kirjoitettiin mitä kauniimpia kertomuksia ja ihmiset kuulivat mitä siinä oli ja se kirjoitus oli hyvä ja oikea, se teki ihmiset paljon viisaammiksi ja paremmiksi; suuri siunaus oli sanoissa tullut sen paperin osaksi.
"Näin suurta onnea en uneksinutkaan, kun pienenä kukkana kasvoin kedolla; kuinka olisin saattanut ajatellakaan, että minä saisin kantaa iloa ja tietoja ihmisille. En itsekään vielä ymmärrä sitä! Mutta se on kun onkin totta! Jumala tietää etten itse puolestani ole tehnyt mitään muuta kuin sen mitä heikot voimani ovat vaatineet syntyäkseni maailmaan. Ja sitte hän kantaa minua ilosta iloon ja kunniasta kunniaan. Joka kerta kun ajattelen: 'loru loppuu!' tapahtuu muutos johonkin paljon parempaan ja korkeampaan päin; nyt minun varmaan täytyy lähteä matkaan, varmaan minut lähetetään kiertämään maailmaa kaikkien ihmisten luettavaksi! Kyllä kai se niin on! Ennen minulla oli sinisiä kukkasia, nyt minulla kukkien asemasta on mitä kauneimpia ajatuksia! Minä olen onnellisista onnellisin!"
Mutta paperi ei päässytkään matkalle, vaan se joutui kirjanpainajalle ja siellä pantiin kaikki mitä siihen oli kirjoitettu, painoon, siitä piti tulla kirja, jopa monta sataa kirjaa sillä siten saattoivat kirjat tuottaa iloa ja hyötyä paljon useammalle kuin jos se yksi paperi ja sen kirjoitus olisi lähtenyt kiertämään maailmaa ja kulunut loppuun puolitiessä.
"Niin, kyllä tämä on viisainta!" ajatteli kirjoitettu paperi. "Se ei laisinkaan pälkähtänyt päähäni! Minä jään kotiin ja minua pidetään kunniassa niinkuin vanhaa isoisää. Minun kylkeeni on kirjoitettu, sanat ovat kynästä valuneet suoraan minun sisääni. Minä jään paikoilleni ja kirjat lentävät ympäri maailmaa. Sillä tavalla totisesti saadaan aikaan jotakin! Kyllä minä olen iloinen, kyllä minä olen onnellinen!"
Paperi kierrettiin nyt kääröön ja pantiin hyllylle. "Hyvää tekee levätä työn jälkeen!" sanoi paperi. "On aivan paikallaan koota ajatuksensa ja tarkata mitä mielessä liikkuu. Vasta nyt minä oikein tiedän mitä minussa on! Ja itsensä tunteminen se se vasta on todellinen edistysaskel. Mitähän nyt seuraa? Eteenpäin sitä aina mennään, maailma menee aina eteenpäin!"
Eräänä päivänä pantiin paperi pesään, se piti poltettaman, sillä sitä ei sopinut myydä kauppiaalle eikä panna voin ja sokerijauhon ympärille. Ja kaikki talon lapset kerääntyivät ympärille, he tahtoivat nähdä paperin hulmahtavan tuleen, he tahtoivat tuhassa nähdä monet monituiset punaiset tulikipunat, jotka ikäänkuin täyttä vauhtia tölmäävät eteenpäin ja toinen toisensa perästä sammuvat, kiireesti, kiireesti -- ne ovat lapset, he lähtevät koulusta ja viimeinen kipuna on koulumestari; usein sattuu että luullaan hänen jo menneen, mutta hän tuleekin kaikkien toisten perässä.
Ja koko paperi makasi käärönä tulessa. Hui kuinka se hulmahti! Se pani "puh!" ja samassa se oli ainoana liekkinä; se nousi niin korkealle ilmaan, ettei pellava ikinä olisi voinut kohottaa pientä sinistä kukkaansa niin korkealle, ja se paistoi niin ettei valkoinen palttina ikinä ollut niin osannut paistaa; kaikki kirjoitetut kirjaimet kävivät silmänräpäyksessä aivan punaisiksi ja kaikki sanat ja ajatukset kohosivat liekkeinä ilmaan.
"Nyt minä nousen aurinkoon asti!" kuului liekeistä ääni ikäänkuin tuhansista suista ja liekki loimusi aina katolle asti; -- -- -- ja ilmavampina kuin liekki, ihmissilmälle näkymättöminä liiteli avaruudessa pienen pieniä olentoja, yhtä monta kuin pellavassa oli ollut kukkaista. Ne olivat vielä keveämmät kuin liekki joka ne synnytti ja kun ne sammuivat eikä paperista ollut jälellä muuta kuin musta tuhka, karkeloivat ne vielä viimeisen kerran tuhan päällitse ja niiden jäljet, punaiset kipunat, näyttivät tien missä ne olivat kulkeneet. "Lapset läksivät koulusta ja viimeisenä läksi koulumestari"; hauskaa sitä oli katsella, ja talon lapset seisoivat kuolleen tuhan ääressä ja lauloivat:
"Hip hap hurre, Tusselurre. Loru loppui!"
Mutta pienet, näkymättömät olennot sanoivat jokainen puolestaan: "loru ei laisinkaan ole lopussa! Se se on kaikista kauneinta! minä sen tiedän ja sentähden olen kaikista onnellisin!"
Mutta sitä eivät lapset kuulleet eivätkä ymmärtäneet, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä ei lapsien tarvitse kaikkia tietää.
FENIKS-LINTU.
Paratiisin yrttitarhassa, hyvän ja pahan tiedon puun alla oli ruusupensas; täällä, ensi ruusussa, syntyi lintu. Sen lento oli kuin valon, kaunis sen karva, ihanainen sen laulu.
Mutta kun Eeva oli poiminut hedelmän hyvän ja pahan tiedon puusta, kun hän ja Aatami karkoitettiin paratiisin puutarhasta, putosi kostonenkelin tulisesta miekasta kipuna linnun pesään ja sytytti sen tuleen. Lintu kuoli liekkeihin, mutta punaisesta munasta läksi lentoon uusi ainoa, alati ainoa Feniks-lintu. Taru tietää sen asuvan Arapiassa ja joka sadantena vuonna itse polttavan pesänsä; uusi Feniks, ainoa maailmassa lentää silloin ilmoille punaisesta munasta.
Lintu liihoittelee ympärillämme valon nopeudella, kauniina karvaltaan, ihanaisena ääneltään. Kun äiti istuu lapsen kehdon ääressä, viipyy se pääpuolella ja levittää siipensä sädekehäksi lapsen pään ympäri. Se lentää tyytyväisyyden majaan ja sinne paistaa aurinko ja köyhästä vaatearkusta leviää orvokkien lemu.
Mutta Feniks-lintu ei ole yksin Arapian lintu, vaan se lepattaa revontulissa jääkentillä, se hyppelee keltaisten kukkain joukossa Grönlannin lyhyessä kesässä. Falunin kuparivuorten alla, Englannin hiilikaivoksissa lentää se pölysulkaisena perhona, virsikirjan päällitse liihoittelee se hurskaan työmiehen veisatessa. Lotuskukan lehdillä seilaa se alas Gangesin pyhiä vesiä, ja hindulaistytön silmät loistavat sitä katsellessa.
Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? paratiisin lintua, laulun pyhää joutsenta. Tesis-rattailla istuu se rääkkyvänä korppina ja räpyttelee mustia, tahraisia siipiään; Islannin laulajaharpun kieliä kosketti sen punainen, heläjävä nokka; Shakespearen olkapäillä istui se Odinin korppina ja kuiskaili hänen korvaansa: kuolemattomuutta! Kilpalaulajaisissa lensi se läpi Wartburgin ritarisalin.
Feniks-lintu! Etkö häntä tunne? Hän lauloi sinulle marseljeesia ja sinä suutelit sulkia, jotka hänen siivestään putosivat; hän tuli paratiisin loistossa ja sinä käännyit ehkä varpusen puoleen, joka kökötti siivet kultatomussa.
Paratiisin lintu, joka sadantena vuonna synnyt sinä uudelleen, synnyt liekeissä, kuolet liekeissä, kultaan kudottuna riippuu kuvasi rikkaiden saleissa -- sinä itse lennät usein orpona ja yksin, taruna vainen, Arapian lintuna, Feniks-lintuna.
Paratiisin puutarhassa, jossa sinä hyvän ja pahan tiedon puun alla synnyit, ensimäisessä ruusun kukkasessa, siellä suuteli sinua Herra Jumala ja antoi sinulle oikean nimesi -- _Runous_.
KERTOMUS.
Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla, ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea; se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"