Part 8

"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä poikaa.

Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:

"Mistä sinä olet saanut hänet?"

"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on ollut poissa puolen vuosisataa."

Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia; varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi, mutta sitä eivät ne huomanneet.

"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän yksin!"

"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! -- minun on hyvin hyvä olla!"

Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset, joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita, mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. -- Se se vasta oli kuvakirja!

Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; -- ihanaa siellä vanhassa talossa vaan oli.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla; "täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! -- Minä en kestä tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi, missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta? Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"

"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"

"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä tätä!"

"Sinun täytyy!" sanoi pieni poika.

Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin kadun toiselle puolelle.

Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi, ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.

"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa! täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä en kestä tätä! -- nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina, ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua, olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, -- hänen ei tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään -- ja hän rupesi tanssimaan, mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. -- Sanoppa nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on onnen poika, hän! -- minä en kestä tätä!"

"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"

Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone avattiin -- sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.

"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle, jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat niin kirkkaina.

"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. --

Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto oli niin laho ja täynnä reikiä; -- tinasotamies oli pudonnut rakoon ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.

Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta, portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.

Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi. Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia perässä.

Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva, joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.

Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset. Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki; parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka hajoamistaan hajosivat. -- Puhdasta tuli.

"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.

* * * * *

Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa, vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa sormillaan. -- Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.

Se oli -- ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.

Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies tunsi heränneensä kuin horroksista.

"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa taloa ja vanhaa miestä.

"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut; mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"

"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä olin vain pieni poika!"

"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.

"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että joku muistelee!"

"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki, että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois, se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen se lausui:

"Kultaus kuluu, Siannahka kestää."

Sitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.

VESIPISARA.

Kaiketi sinä tunnet suurennuslasin. Sehän on sellainen pyöreä silmälasi, joka tekee kaikki sata kertaa suuremmaksi todellista kokoa. Kun sitä nyt pitää silmän edessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu lammikosta, niin näkee tuhansia kummallisia eläimiä, joita ei muuten milloinkaan näe vedessä. Mutta ne ovat kun ovatkin siellä ja se on totinen tosi. Näyttää melkein siltä kuin silmän alla olisi kokonainen lautasellinen äyriäisiä, jotka kiehuvat ja kuhisevat. Ja ne ovat niin nälkäiset, ne repivät toisiltaan kädet ja jalat ja päät ja kyljet, ja ovat kuitenkin omalla tavallaan iloiset ja tyytyväiset.

Oli sitte kerran vanha mies, jota ihmiset sanoivat Ripi-Rapiksi, sillä se oli hänen nimensä. Hän tahtoi aina joka asiasta löytää niin paljon hyvää kuin mahdollista ja jollei hän muuten onnistunut, niin käytti hän taikakeinoja.

Eräänä päivänä istuu hän suurennuslasi kädessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu vesilätäköstä ojassa. Hei vaan sitä ripinää ja rapinaa! tuhannet pienet elukat siellä hyppelivät ja juoksentelivat, nipistelivät ja purivat toisiaan.

"Mutta tämähän on kauheaa!" sanoi vanha Ripi-Rapi, "eikö niitä nyt saa elämään sovussa ja rauhassa ja jokaista pitämään huolta omista asioistaan!" ja hän mietti päänsä halki, mutta ei vaan onnistunut ja sitte hänen täytyi tarttua taikatemppuihin. "Minäpäs värjään niitä vähän, niin näkyvät selvemmin!" sanoi hän ja sitte hän tipautti ikäänkuin pienen pisaran punaista viiniä vesipisaraan, mutta se olikin noidanverta, ihkasen hienointa lajia, joka maksaa kaksi killinkiä; ja samassa kävivät kaikki kummalliset elukat ruumiiltaan ihan ruusunpunaisiksi, vesipisara oli ihan kuin kokonainen kylä alastomia villejä.

"Mitä sinä siinä puuhaat?" kysyi toinen vanha noita, jolla ei ollut nimeä ja jonka nimettömyyttä pidettiin erittäin hienona.

"Niin, jos sinä arvaat mitä tämä on", sanoi Ripi-Rapi, "niin minä lahjoitan sinulle kaikki tyynni; mutta ei sitä niinkään helposti arvaa, kun ei edeltäkäsin tiedä!"

Ja nimetön noita katsahti suurennuslasiin. Siellä näytti todella olevan kokonainen kylä, jossa kaikki ihmiset juoksentelivat ilman vaatteita! Kauhealta se näytti mutta vielä kauheampaa oli katsella kuinka toinen töykki ja tyrkki toista, kuinka ne nyppivät ja nipistelivät toisiaan, purivat ja raastoivat toisiaan. Se mitä oli alhaalla, piti nostettaman ylös ja se mitä oli ylhäällä piti raastettaman alas! "Kas! kas! tuolla on pitempi jalka kuin minulla -- pois se! Tuolla on pieni nystyrä korvan takana, pieni, viaton nystyrä, mutta se kiusaa häntä ja kiusatkoon samalla enemmänkin!" ja kaikki iskivät nystyrään kyntensä ja häntä riistettiin ja raastettiin sen pienen nystyrän takia. Siellä oli sitte yksikin olento, joka istui hiljaa kuin pieni neitonen eikä kenellekään toivonut muuta kuin sopua ja rauhaa, mutta neitonen vedettiin esiin ja he rupesivat riistämään ja raastamaan ja syömään häntä!

"Erinomaisen hupaista!" sanoi noita.

"Niin kyllä, mutta mitä sinä luulet sen olevan?" kysyi Ripi-Rapi. "Voitko arvata?"

"Kyllähän sen näkee!" sanoi toinen, "tietysti se on Köpenhamina tai joku toinen suuri kaupunki, kaikkihan ne ovat samannäköiset. Suuri kaupunki se on!"

"Se on likalätäkön vettä!" sanoi Ripi-Rapi.

ONNELLINEN PERHE.

Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden kylvettiin takkiaisia.

Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet, ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat, niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu, muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka paikka oli täynnä takkiaisia -- ja täällä asui kaksi viimeistä, ijänikuista etanaa.

Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella, mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan tuntui -- sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta, sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.

Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja pääsisivät hopeavadille.

He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen, tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset, varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.

Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.

"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia! Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman herrasväki, se on selvää se. _Meille_ on syntymästä saakka valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten --! olisi hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"

"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"

"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon, soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä, usko pois vaan!"

"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"

"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"

"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon pienelle etanallemme!"

"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"

"Se ei tee mitään!" sanoi vanhus. "Onko hänellä kuori?"

"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja linnassa seitsemän sataa käytävää!"

"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että päältä."

"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata ihmisaskelta!"

"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"

Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia, sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.

Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi; muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen -- isä ei saanut sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan -- ja sitte he luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.

Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se totisesti oli.

ÄITI.

Äiti istui kerran pienen lapsensa luona. Hän oli niin suruissaan, hän niin kovasti pelkäsi, että se kuolisi. Se oli niin kalpea, pienet silmät olivat sulkeutuneet, hengitys kulki niin heikosti, vain silloin tällöin veti lapsi syvältä henkeään, ikäänkuin siltä olisi päässyt huokaus. Ja yhä suruisemmaksi kävi äiti katsellessaan pienokaistaan.

Joku koputti oveen ja huoneeseen astui köyhä, vanha mies, hartioilla suuri hevosloimi. Se oli lämmin ja lämmintä hän tarvitsi, olihan kylmä talvi. Maa oli lumen ja jään peitossa ja viima vinkui niin että kasvoja poltti.

Vanhus värisi vilusta. Kun sitte lapsi hetkiseksi sattui nukkumaan, nousi äiti, pani olutta ruukkuun ja pisti ruukun uuniin lämpiämään vanhukselle. Vanhus liikutteli kehtoa ja äiti istui tuolilla hänen vieressään ja katseli sairasta lastaan, joka hengitti niin raskaasti, ja liikutti pientä kättä.

"Etkö usko että minä saan pitää hänet?" kysyi äiti. "Eihän Jumala toki ota häntä pois!"

Vanha mies oli Kuolema itse. Hän nyökäytti niin oudosti päätään -- se saattoi yhtä hyvin merkitä myöntymystä kuin kieltoakin. Ja äiti tuijotti eteensä maahan, kyyneleet valuivat alas poskia. Hänen päänsä kävi niin raskaaksi, hän ei kolmeen päivään eikä kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiään ja nyt hän nukahti, mutta aivan silmänräpäykseksi, sillä samassa karkasi hän pystyyn ja hänen oli niin vilu, että hän värisi. "Mitä on tapahtunut?" sanoi hän ja katseli ympärilleen. Mutta vanhus oli poissa ja hänen pieni lapsensa oli poissa, vanhus oli vienyt sen mukaansa. Nurkassa käydä raksutti vanha kello. Suuri lyijypaino valui maahan asti. Kuului kolaus ja sitte kello seisahtui.

Mutta äiti raukka karkasi ulos huoneesta huutelemaan lastaan.

Pihamaalla, keskellä lumikinosta istui nainen, yllä pitkät, mustat vaatteet ja hän virkkoi: "Kuolema kävi talossasi, minä näin hänen rientävän pois, sylissään pieni lapsesi. Hän kulkee niin nopeasti, ettei tuulikaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Hän ei milloinkaan anna takaisin, mitä kerran on ottanut!"

"Sano minulle vain mitä tietä hän meni!" sanoi äiti. "Sano vain se, niin minä kyllä hänet löydän."

"Kyllä tien tiedän!" vastasi mustapukuinen nainen, "mutta minä en sano sitä ennenkuin olet laulanut minulle kaikki ne laulut, jotka lapsellesi lauloit. Minä pidän niistä, minä olen ne ennenkin kuullut, minä olen Yö ja katso, minä näin sinun kyyneleesi kun sinä niitä lauloit."

"Minä laulan ne kaikki, kaikki!" sanoi äiti, "mutta älä vaan viivytä minua, että saavutan hänet ja löydän lapseni".

Mutta Yö seisoi äänetönnä. Silloin rupesi äiti vääntelemään käsiään ja hän itki ja lauloi, ja paljon oli lauluja mutta kyyneliä vielä enemmän. Yö lausui: "käy oikealle, mustanpuhuvaan kuusikkoon, sinne näin Kuoleman suuntaavan askeleensa pienen lapsesi kanssa".

Syvällä metsässä haaraantuivat tiet eikä äiti enään tietänyt minne mennä. Hän tapasi orjantappurapensaan, mutta siinä ei ollut lehtiä eikä kukkasta, olihan kylmä talvi ja oksilla riippui jääpuikkoja.

"Etkö ole nähnyt Kuoleman käyvän tästä pienen lapseni kanssa?"

"Olen!" sanoi orjantappurapensas, "mutta minä en näytä sinulle tietä ennenkuin sinä sulatat minut sydämesi lämmöllä; minä kuolen viluun, minä muutun jääksi".