Part 6

He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt. -- Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.

Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka kuvastui tyyneen veteen.

"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen, valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari, ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.

Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin. "Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? -- Pip, kaikki on palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai palkakseen siitä että anasti pesän. -- Ruusut pääsivät helpolla! ne seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.

Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä!" -- sillä silloin ne näyttivät kauniimmilta.

"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita! pieniä harmaita!" sanoi hän.

"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! -- ne eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."

Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne olivat palaneen talon varpusia.

"Täällä syö tavattoman hyvin!" sanoivat varpuset.

Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja pitivät oman sisällisen mielipiteensä.

"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä! Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa! knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre, knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen vuoden kuluttua.

Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset; he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle. Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi. "Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"

"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!" ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä on!"

Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.

Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon huoneeseen?

Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse, mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri, oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa mukaan.

"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista -- minä ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen tuli ihmisiä.

Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. --

Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa, kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja. Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista, toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.

"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle; siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet, upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.

"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä kaunista! Pip!"

Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin, hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat, seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta; kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja, niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja; ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä muistoiksi kaukaisiin maihin.

"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.

Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja ilostuivat ne nähdessään.

"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta pyhäpäivältä!"

"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip! ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan. Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella en ymmärrä! -- Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun näenkin!"

Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan nimeen niiden kauneus liittyi.

PIENI TUK.

Niin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta silloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan itseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää; hänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin hän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt eivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä, lauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät silmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna piti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja tietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.

Nyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku Gustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä puhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei ollut varaa ostaa kynttilöitä.

"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!" sanoi äiti katsoessaan ulos ikkunasta. "Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte hänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä, pieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!"

Tuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli pimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi mennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli maantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja oli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille mitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin kuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt ollut luottamista.

Hän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän nukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan pesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:

"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit minua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!"

Ja samassa rupesi kirja pienen Tukin pään alla kahisemaan ja rapisemaan.

"Kukko kiekuu! pii pota pot!"

Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei kannattanut puhua.

"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku. Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoi Prästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa; ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani. Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"

Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä, ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin, ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista; linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat nuoret hovinaiset tanssivat.

Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin paljon asukkaita.

Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen vieressään.

"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento, melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.

"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide. 'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia ruusuja!'"

Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää, ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa, suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja lähteet loiskivat.

Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoi Hroar kuningas.

Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!" sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen hyvä on olla -- Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi. "Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa! Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti, niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan uneen ja _se_ hänelle varmaan teki hyvää.

Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää, vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli vihreitten metsäin ja sinisten vesien.

"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan, sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua, sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat, samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa -- 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti -- --."

"-- Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi; oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle päätään ja sanoi:

"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras unesi kävisi toteen!"

Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen tiesi Jumala.

VARJO.

Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin, mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla, että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella aivan sietämätöntä! -- Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä; se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti sitäkin. -- Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli laskenut.

Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan, kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille parvekkeille pitkin katua -- ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla parvekkeensa -- ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla: kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat. Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista; ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia; kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista, kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka soittaisi kuinka kauvan."

Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki, uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi, hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella; ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui? Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.

Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin, sillä se tekee aina niin. --

"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no! menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut, olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.

Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen, "eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"

Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa, vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas päätös.

Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.

Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo, kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.