Part 5

Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi. Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. -- Kävi miten kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi, oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut -- ehkäpä yhtä paljon kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki! Se oli kaunis nuori mies -- niin, niin, siitä on monta vuotta! hän tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa; hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen maailmassa!" -- Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun ensimäisessä kirjeessä seisoi. -- Muistan myöskin kaksi muuta silmää -- kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää, jotka katsoivat minuun! -- Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies, jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.

Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.

Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa valitsemaan seuraajiaankaan.

Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt, vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"

"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" --

"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"

"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"

"Vanha lyhty, ole järkevä!" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.

Samassa tuli kuu näkyviin. "Mitä te annatte?" kysyi tuuli.

"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa. Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä, mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja, jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti mennä lyhtyyn! -- No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan ihmeellisen väkevällä valolla.

"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut, vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän, saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei sitä voi jakaa muille.

"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.

Seuraavana päivänä -- -- -- niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa, ja arvaappa missä --? Vanhan vartian luona. Hän oli noille "kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta, jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli -- se oli vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva "Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit yhtaikaa.

Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli, kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.

Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä, kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti selvittänyt sen pään. --

Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja jotka olivat kukkaruukkuina.

"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!" sanoi hän.

Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat, alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita ja ruokoja.

"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!" huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä eikä se riitä!" --

Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa; vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä pätkää lyhtyyn.

"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä, että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! -- He eivät sitä tiedä!"

Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.

Eräänä päivänä -- oli vanhan vartian syntymäpäivä -- tuli vanha vaimo lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:

"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre tässä elämässä.

Silloin se näki unta -- ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin sellaiset unetkin kyllä tulevat -- että vanhukset olivat kuolleet ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. --

"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! -- mutta ei, ei se saa tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin ylhäistä sukua!"

Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.

NAAPURUKSET.

Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä, mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan -- sillä ne osasivat sellaisiakin temppuja -- ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin; märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin, ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat oikein onnelliset.

"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. -- Niin, ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"

Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella -- niin, ne jotka olivat alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä -- pienet poikaset olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin kotonaan.

"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään höyhenten kelluvan vedessä.

"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe, että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat! Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät. Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin naapureihin!"

"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! -- Eivät vielä osaa, mutta kyllä ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on iloisia naapureja!" --

Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman; toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.

"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle, "mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien läpi, joita siinä on!"

Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita sen paremmin.

"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen tiedätte!"

Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille. Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja että kauneus elää aina.

Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.

"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"

"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja jyviä, -- olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan sanoa sinulle kuka olet! -- tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee. Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"

"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä ollut höyheniäkään.

Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan, he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle piironkia.

"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.

"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.

Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina; varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne pysyivät. -- Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut, että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin, niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he, mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.

Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen tilkun -- hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista -- leikkeli tilkun sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.

"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin suuri variskin -- eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen -- pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.

"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.

"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle ruvetakseen nokkimaan.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää. "Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne". Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.

"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa pieni pääsi meihin!"

Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten, kauniitten ruusujen luona.

"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään, sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran tulee perhe?"

"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin vaimon ja lapset!" sanoi pienin.

"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi toinen.

"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan, ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä tavalla murjottaa.