Part 4

"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään koskaan voi tulla takaisin?"

"Olen!" sanoi tyttö.

Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun, kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on läpi, joka johtaa maailmalle."

Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.

"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta yö.

"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme päällä tuikkii ihanin tähti!"

Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein väsyksissä ja todella syystä.

Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan; paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta suli hänen vyöstään.

"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin, koska kerran niin paljon pidät minusta!"

Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi, hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.

Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta -- oi, keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan, Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä paikallaan syvissä mietteissä.

"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.

"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi erinomaisen hyvin paikata! -- älä nyt vaan kiihdy, kun hänet liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"

"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla ennenkin olivat seisoneet.

"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"

"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se kovin kalliiksi?"

Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta päätään ei hän enään osannut nyökyttää.

"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko minä tytön vai enkö saa häntä?"

Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes särkyivät kappaleiksi.

HOLGER DANSKE.

Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja, sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen "hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"

Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras ruokahan aina maistuu paraimmalta.

Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse. Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.

Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.

Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa; sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää, Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.

Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani ne nenälleen ja sanoi:

"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut päässä.

"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa seurasivat jokaista liekkiä.

Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan naisista parhaimman ja jaloimman.

"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.

Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.

Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.

Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.

Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.

Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.

"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! -- Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"

"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.

"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"

Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.

"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni] kuva, ja vanhus sanoi:

"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös taivaan tähtiin!"

"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!

"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel Thorvaldsen] malja!"

Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:

"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."

Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja tervehtivät:

"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" -- "Jumal' antakoon!"

Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.

PIENI TULITIKKUTYTTÖ.

Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.

Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.

Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja, eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti; olipa se suloista! -- Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, -- samassa sammui liekki. Uuni hävisi, -- hänen kädessään oli pieni palanen palanutta tulitikkua.

Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen, jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty, paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.

Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla; tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat, samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan -- samassa sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

"Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.

"Mummo!" huusi tyttönen, "voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää eikä nälkää eikä tuskaa, -- he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö, hymy huulilla -- kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu. Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo olivat astuneet uudenvuoden iloon.

KUVA LINNANVALLILTA.

On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat pahantekijät.

Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja pöyhistelee kaulahöyheniään. -- Tätä katselee paha mies kahleissaan; lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu -- keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut, lintu on sinne sentään laulanut.

Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja rasvatyven.

VARTOVIN IKKUNASSA.

Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä, vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.

Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki kokonainen elämän näytelmä.

Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää myöten.

Iloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.

Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet -- niin, ne onnelliset vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi, vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.

Kaunista on kävellä vallilla!

Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan, siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.

Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.

Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin kaikki muutkin taivaan linnut.

VANHA KATULYHTY.

Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.