Part 3

"Kuudes tulee ennen seitsemännettä!" sanoi keijukaiskuningas, sillä hän osasi laskea, mutta kuudennella ei ollut ensinkään halua tulla esiin.

"Minä osaan sanoa kansalle totuuden!" sanoi hän, "minusta ei kukaan välitä, minä ompelen kuolinvaatteitani ja siinä minulla on yllin kyllin työtä!"

Sitte tuli seitsemäs eli viimeinen ja mitä hän sitte osasi? Kertoa satuja, niin paljon kuin ikinä halutti.

"Tässä ovat viisi sormeani!" sanoi noita-ukko, "kerro minulle jokaisesta!"

Ja keijukaistyttö kävi kiinni hänen ranteeseensa ja noita nauroi niin että kurkussa kulahteli, ja kun tyttö tuli Kultaralliin, jonka vyötäisillä sormus oli, ikäänkuin se olisi tietänyt että kihlajaiset olivat tulossa, sanoi noita-ukko: "Pidä mitä sinulla on, käsi on sinun! Sinut minä itse tahdon vaimokseni!"

Ja keijukaistyttö sanoi, että Kultarallista ja pienestä Pillipiiparista vielä oli kertomatta.

"Niistä me kuulemme talvella!" sanoi noita-ukko "ja kuusesta me kuulemme ja koivusta ja maahisten lahjoista ja helisevästä pakkasesta! Kyllä sinä saat kertoa, sillä ei siellä pohjolassa kukaan vielä osaa oikein kertoa, ja sitte me yhdessä istumme kivisessä pirtissä, missä honkaiset halot palaa räiskyvät, ja juomme simaa vanhojen norjalaisten kuninkaitten kultaisista sarvista; Ahti on lahjoittanut minulle pari sellaista! Ja meidän siellä istuessa tulee naapuri vieraisiin; hän laulaa sinulle kaikki paimentytön laulut. Kuinka meille tulee hauskaa! Lohi hyppiä polskahtelee kiviseinää vastaan, mutta ei se sisään tule! -- Niin, usko pois vaan, hyvä siellä on, siellä rakkaassa vanhassa Norjassa. Mutta missä pojat ovat?"

Niin, missä pojat olivat? He juoksentelivat pitkin maita puhaltelemassa sammuksiin virvatulia, jotka kohteliaasti olivat saapuneet panemaan toimeen soihtukulkuetta.

"Mitäs hyppimistä se on?" sanoi noitaukko, "nyt minä olen ottanut teille äidin, te voitte nyt vuorostanne ottaa tädin!"

Mutta pojat sanoivat että he tyytyvät pitämään puheen ja juomaan veljenmaljat. Naimisiin ei heidän tee mieli mennä. -- Ja sitte he pitivät puheita, joivat veljenmaljoja ja pitelivät lasia kyntensä päässä näyttääkseen että olivat juoneet pohjaan asti. Sitte he riisuivat takkinsa ja asettuivat pöydälle nukkumaan, sillä he eivät vähääkään ujostelleet. Mutta noitaukko tanssitti nuorta morsiantaan pitkin huonetta ja vaihtoi hänen kanssaan saappaita, sillä se on hienompaa kuin vaihtaa sormuksia.

"Nyt laulaa kukko!" sanoi vanha keijukaisneiti, joka johti taloudenpitoa. "Nyt meidän täytyy sulkea ikkunaluukut, ettei aurinko polta meitä kuoliaaksi."

Ja kumpu sulkeutui.

Mutta sisiliskot juoksentelivat ylös alas puunrevelmää ja puhuivat keskenään:

"Voi kuinka minä pidin norjalaisesta noitaukosta!"

"Minä pidän enemmän pojista!" sanoi kastemato, mutta sehän ei näe mitään, se eläin raukka.

PUNAISET KENGÄT.

Oli kerran pieni tyttö, niin hentoinen ja herttainen, mutta kesällä täytyi hänen aina käydä paljain jaloin, sillä hän oli köyhä, ja talvisin suurissa puukengissä niin että pieni jalkapöytä kävi niin punaiseksi että hirvitti.

Keskellä kylää asui vanha suutarinmuori; hän neuloi parhaimman taitonsa mukaan vanhoista punaisista tilkuista parin pieniä kenkiä. Kömpelöt ne olivat, mutta tahto oli ollut hyvä ja pienelle tytölle ne olivat aiotut. Pienen tytön nimi oli Karen.

Juuri samana päivänä jolloin hänen äitinsä piti haudattaman, sai hän kengät ja käytti niitä ensi kerran; tosin eivät ne sovi surupukuun, mutta hänellä ei ollut muita ja niin hän paljain kintuin, kengät jalassa, asteli köyhän kirstun perässä.

Samassa tuli suuret, vanhat vaunut ja niissä istui suuri, vanha rouva. Hän katseli pientä tyttöä ja hänen kävi häntä sääli ja hän sanoi papille: "Kuulkaa, antakaappa minulle se pieni tyttö, niin minä olen hyvä hänelle!"

Ja Karen luuli että se oli punaisten kenkien ansio, mutta vanha rouva sanoi niitä hirveiksi ja ne poltettiin, mutta Karen puettiin somiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen piti oppia lukemaan ja ompelemaan ja ihmiset sanoivat häntä herttaiseksi, mutta peili sanoi: "sinä olet paljon enemmän kuin herttainen, sinä olet kaunis!"

Kerran matkusti kuningatar läpi maan ja hänen mukanaan oli hänen pieni tyttärensä, se oli prinsessa; ja kansaa tulvaili linnan edustalle ja Karen oli mukana joukossa ja pieni prinsessa seisoi valkeissa vaatteissaan akkunassa ja antoi ihmisten katsella itseään; ei hänellä ollut laahustinta eikä kultaista kruunua, mutta hänen jalassaan olivat herttaiset pienet sahvianikengät; olivat ne toista kuin ne, jotka suutarinmuori oli Karenille neulonut. Ei toki maailmassa ole mitään niin herttaista kuin punaiset kengät!

Nyt oli Karen niin vanha että hänen piti päästä ripille; uudet vaatteet hän sai ja uudet kengät hänen myöskin piti saada. Kaupungin rikas suutari otti mittaa hänen pienestä jalastaan; se tapahtui kotona suutarin omassa huoneessaan ja siellä seisoi suuria lasikaappeja, täynnä kauniita kenkiä ja kiiltäviä saappaita. Koreaa se oli, mutta vanha rouva oli huonosilmäinen eikä osannut nauttia siitä; kenkien joukossa oli punaiset kengät, aivan samallaiset kuin prinsessalla oli ollut. Kuinka ne olivat kauniit! Suutari sanoikin, että ne olivat neulotut kreivilliselle lapselle, mutta ne eivät olleet sopineet. "Varmaan se on kiiltonahkaa!" sanoi vanha rouva, "ne niin kiiltävät!"

"Niin, ne kiiltävät!" sanoi Karen; ja ne sopivat ja ne ostettiin; mutta vanha rouva ei tietänyt että ne olivat punaiset, sillä hän ei koskaan olisi antanut Karenin mennä ripille punaisissa kengissä, mutta sen hän nyt teki.

Kaikki ihmiset katselivat hänen jalkojaan ja kun hän asteli pitkin kirkonlattiaa kuorin ovea kohti, tuntui hänestä siltä kuin vanhat kuvatkin, pappien ja papinrouvien kuvat jäykissä kauluksissaan ja pitkissä mustissa vaatteissaan, olisivat tähdänneet silmänsä hänen punaisiin kenkiinsä. Eikä hän ajatellut mitään muuta kuin niitä, kun pappi laski kätensä hänen päälaelleen ja puhui pyhästä kasteesta, liitosta Jumalan kanssa ja siitä että hän tästälähin on suuri, kristitty ihminen. Ja urut soivat juhlallisesti, kirkkaat lapsenäänet lauloivat ja vanha lukkari lauloi, mutta Karen ajatteli vain punaisia kenkiään.

Iltapäivällä kuuli vanha rouva kaikilta ihmisiltä, että kengät olivat olleet punaiset ja hän sanoi, että se oli ollut paha, ettei se sopinut ja että Karenin aina kun hän tästälähin meni kirkkoon, piti mennä mustissa kengissä, vaikka ne olisivat vanhatkin.

Seuraavana sunnuntaina oli rippi ja Karen katseli mustia kenkiään ja katseli punaisia -- ja taas hän katseli punaisia -- ja otti punaiset jalkaansa.

Oli kaunis, aurinkoinen päivä; Karen ja vanha rouva astelivat polkua viljapellon poikki; siellä oli hiukan tomua.

Kirkonovella seisoi vanha sotamies kainalosauvansa varassa, hänellä oli kummallinen, pitkä parta, se oli enemmän punainen kuin valkoinen, sillä se oli punainen; ja hän kumartui maahan asti ja kysyi vanhalta rouvalta saisiko hän pyyhkiä hänen kenkänsä. Ja Karenkin ojensi hänelle pienen jalkansa. "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!" sanoi sotamies, "istukaa lujassa, kun tanssitte!" ja sitte hän löi kädellään pohjiin.

Ja vanha rouva antoi hänelle roposen ja sitte hän Karenin kanssa astui kirkkoon.

Ja kaikki ihmiset katselivat Karenin punaisia kenkiä ja kaikki kuvat katselivat niitä ja kun Karen polvistui alttarin juurelle ja vei kultakalkin huulilleen, ajatteli hän vain punaisia kenkiä ja tuntui siltä kuin ne kaiken aikaa olisivat uiskennelleet kalkissa hänen edessään; eikä hän muistanut veisata virttään eikä hän muistanut lukea isämeitäänsä.

Ihmiset läksivät kirkosta ja vanha rouva astui vaunuihinsa. Karen nosti jo jalkansa, astuakseen hänen perässään, silloin sanoi vanha sotamies joka seisoi vieressä: "kas niitä kauniita tanssikenkiä!" eikä Karen voinut olla ottamatta muutamia tanssiaskelia ja kun hän oli alkanut, jatkoivat jalat yhä tanssimista, ikäänkuin kengät olisivat komentaneet niitä; hän tanssi kirkonnurkan taakse, hän ei voinut lakata, kuskin täytyi juosta perässä ja ottaa hänet kiinni ja hän nosti hänet vaunuihin, mutta jalat tanssivat tanssimistaan niin että hän oikein potki hyvää, vanhaa rouvaa.

Vihdoin viimein saatiin kengät riisutuiksi ja jalat pääsivät lepoon.

Kotona pantiin kengät kaappiin, mutta Karen ei voinut olla katselematta niitä.

Vanha rouva sairastui, ihmiset sanoivat, ettei hän enään voinut elää; häntä täytyi hoitaa ja vaalia eikä kukaan tietysti ollut likempänä kuin Karen; mutta kylässä oli suuret tanssiaiset ja Karen oli kutsuttu niihin; -- hän katseli vanhaa rouvaa, joka ei voi elää kauvan, katseli punaisia kenkiä ja hänestä tuntui, ettei se ole syntiä; -- hän pani punaiset kengät jalkaansa, saattoihan hän senkin tehdä; -- mutta sitte hän meni tanssiaisiin ja rupesi tanssimaan.

Mutta kun hän tahtoi oikealle, tanssivat kengät vasemmalle ja kun hän tahtoi toiseen päähän huonetta, tanssivat kengät toiseen päähän ja alas portaita, pitkin katua, ulos kaupungin portista. Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia aina kauvas pimeään metsään asti.

Äkkiä rupesi puitten välistä näkymään hohdetta, hän luuli kuun nousevan, sillä sieltä näkyi kuin kasvot, mutta se olikin se vanha, punapartainen sotamies; hän istua kökötti siellä, nyökytti päätään ja sanoi: "Kas niitä kauniita tanssikenkiä!"

Silloin tyttö kauhistui ja tahtoi viskata luotaan punaiset kengät, mutta ne eivät lähteneet jalasta ja hän riisui sukkansa, mutta kengät olivat kasvaneet kiinni jalkoihin ja hän tanssi tanssimistaan ja hänen täytyi tanssia poikki soiden ja maiden, sekä sateella että päiväpaisteella, sekä yöllä että päivällä, mutta yöllä oli kamalinta.

Hän tanssi hautausmaalle, mutta kuolleet siellä eivät tanssineet, niillä oli parempaakin tekemistä kuin tanssia. Hän olisi tahtonut istuutua köyhän haudalle, missä katkera pietaryrtti kasvaa, mutta ei hän saanut lepoa eikä rauhaa ja kun hän tanssi kohti avointa kirkonovea, näki hän siellä enkelin pitkissä, valkoisissa vaatteissa. Siivet ulottuivat olkapäiltä maahan asti, kasvot olivat vakavat ja ankarat ja käsissään piteli enkeli leveää, loistavaa miekkaa.

"Tanssia sinun täytyy!" sanoi hän, "tanssia punaisilla kengilläsi, kunnes vaalenet kylmäksi ja kalpeaksi, kunnes ihosi lahoaa lysyyn kuin luuranko. Tanssia sinun pitää ovelta ovelle, ja ylpeitten, turhamaisten lasten oviin pitää sinun koputtaa, niin että ne kuulevat sinun tulevan ja pelkäävät! Tanssia sinun pitää, tanssia --"

"Armoa!" huusi Karen. Mutta ei hän kuullut mitä enkeli vastasi, sillä kengät kantoivat häntä ulos ovesta, kauvas kedolle, yli teitten ja polkujen ja alituisesti täytyi hänen tanssia.

Eräänä aamuna tanssi hän oven ohitse, joka oli hänelle hyvin tuttu; sisältä kuului virren veisuuta ja ulos kannettiin kukkasilla koristettua arkkua; silloin hän ymmärsi, että vanha rouva oli kuollut ja tuntui siltä että kaikki nyt ovat hänet hyljänneet ja Jumalan enkeli on hänet kironnut.

Hän tanssi tanssimistaan, hänen täytyi tanssia, tanssia pimeässä yössäkin. Kengät kiidättivät häntä yli kivien ja kantojen, hän loukkasi ruumiinsa verille ja hän tanssi yli nummen ja tuli yksinäiselle, pienelle asumukselle. Siellä tiesi hän pyövelin asuvan ja hän koputti sormellaan ruutuun ja sanoi:

"Tule ulos! -- tule ulos! Minä en voi tulla sisään, sillä minä tanssin!"

Ja pyöveli sanoi: "et taida tietää kuka minä olen? Minä lyön pahoilta ihmisiltä pään poikki ja minä huomaan, että kirveeni vapisee!"

"Älä hakkaa poikki päätäni!" sanoi Karen, "sillä silloin en voi katua syntiäni; mutta hakkaa poikki jalkani punaisine kenkineen."

Ja hän tunnusti koko syntinsä ja pyöveli hakkasi pois hänen jalkansa punaisine kenkineen; mutta kengät läksivät tanssittamaan pieniä jalkoja pitkin maita, syvään metsään.

Ja pyöveli veisti hänelle puujalat ja kainalosauvat, opetti hänelle virren, jota syntisten on tapana veisata, ja tyttö suuteli kättä, joka oli kirvestä heiluttanut ja läksi pois poikki nummen.

"Kyllä minä nyt olen tarpeeksi kärsinyt punaisten kenkien takia!" sanoi hän, "nyt minä menen kirkkoon, että kaikki näkevät minut!" ja hän asteli reippaasti kirkon ovea kohti, mutta kun hän pääsi likelle, tanssivat punaiset kengät hänen edessään ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin.

Koko viikon oli hän suruissaan ja itki monet raskaat kyyneleet, mutta kun sunnuntai tuli, sanoi hän: "Kas nyt minä olen kärsinyt ja taistellut tarpeeksi! Kyllä minä olen yhtä hyvä kuin moni joka siellä kirkossa istuu ja ylvästelee!" ja rohkeasti astui hän kirkkoa kohti; mutta hän ei päässyt kuin portille, kun hän näki punaisten kenkien tanssivan edessään. Ja hän pelästyi ja kääntyi takaisin ja katui syntiään sydämensä pohjasta.

Ja hän meni pappilaan ja pyysi että hänet otettaisiin sinne palvelukseen, ahkera hän lupasi olla ja tehdä mitä ikinä voi, palkkaan ei hän katso, kunhan vaan saa katon päänsä päälle ja pääsee hyvien ihmisten luo. Ja papinrouvan kävi häntä sääli ja hän otti hänet palvelukseensa. Ja hän oli ahkera ja huolellinen. Hiljaa hän istui kuuntelemassa, kun pappi illoin luki ääneen raamattua. Kaikki lapset pitivät hänestä, mutta kun he rupesivat puhumaan helyistä ja koreista vaatteista ja kun he sanoivat haluavansa olla kauniit kuin kuningattaret, ravisti hän päätään.

Seuraavana sunnuntaina menivät kaikki kirkkoon ja häneltä kysyttiin tahtooko hän mukaan, mutta hän katsahti suruissaan, silmät vesissä, kainalosauvojaan ja toiset läksivät kuulemaan Jumalan sanaa, mutta hän meni yksinään pieneen kamariinsa. Se oli niin pieni ettei sinne mahtunut kuin sänky ja tuoli ja sinne hän istuutui lukemaan virsikirjaansa; ja jota kauvemmin hän nöyrällä mielellä luki, sitä selvempinä toi tuuli hänen korviinsa urkujen sävelet kirkosta, ja hän nosti kyyneltyneet kasvonsa ja sanoi: "oi Jumala, auta minua!"

Silloin rupesi aurinko kirkkaasti paistamaan ja aivan hänen vieressään seisoi valkeissa vaatteissa sama Jumalan enkeli, jonka hän silloin yöllä oli nähnyt kirkon ovella, mutta enkeli ei enään pidellyt kädessään miekkaa, vaan hänen kädessään oli kaunis vihriä oksa, täynnä ruusuja ja sillä kosketti hän kattoa ja katto kohosi niin korkealle ja siihen mihin hän oli koskettanut, syttyi kiiltävä kultatähti; ja hän kosketti seiniä ja ne laajenivat ja hän näki soittavat urut, hän näki pappien ja pappien rouvien vanhat kuvat; kansa istui kauniissa penkeissä ja veisasi virsikirjasta, sillä kirkko itse oli tullut tyttö raukan luo, hänen pieneen, ahtaaseen huoneeseensa, tai oli tyttö tullut kirkkoon; hän istui penkissä muun papinväen joukossa ja virren loputtua, katsahtivat he ympärilleen, nyökäyttivät päätään ja sanoivat: "se oli oikein, että tulit, Karen!"

"Se oli armoa!" sanoi hän.

Ja urut soivat ja lastenäänet kuorissa helisivät lempeästi ja suloisesti. Kirkas päiväpaiste tulvi lämpöisenä ikkunasta penkkiin missä Karen istui; hänen sydämensä tuli niin täyteen aurinkoa, rauhaa ja iloa, että se särkyi; hänen sielunsa lensi auringonsäteen siivillä Jumalan luo ja siellä ei kukaan kysellyt punaisia kenkiä.

HYPPYNIEKAT.

Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.

"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät ilmaiseksi!"

Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee tietysti paljon.

Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita, niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin", sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"

Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.

Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat, että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä edes allakantekijänkään selästä.

"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla on aina omat ajatukseni asioista!"

Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.

Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.

Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo, ettei se osaakaan hypätä.

"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen, viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka istui matalalla kultajakkaralla.

Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on jalat otsassa!"

Ja vetoluu sai prinsessan.

"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"

Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se kuuluu saaneen surmansa.

Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.

PAIMENTYTTÖ JA NOKIKOLARI.

Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja; siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä; mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni, porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä, nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.

Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä hauraat.

Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi pientä paimentyttöä.

"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen, joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää salaisissa kätköissä."

"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"

"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja meni uneen.

Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä, porslinista nokikolaria.

"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"

"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"

"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"

Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa, joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla, mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan! Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat! nyt ne karkaavat!"

He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.

Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset, sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella, kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.

"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle, oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.

"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.

"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."

"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"