Part 2

Ajat kuluivat ja ihmiset virkkoivat toisilleen: "onkohan tuolla metsässä kirkko? Kellossa on sentään ihmeellisen kaunis ääni; entäs jos lähtisi tarkastamaan sitä likempää." Ja rikkaat ajoivat ja köyhät kävelivät jalkaisin, mutta tie kävi heille niin kumman pitkäksi ja kun he pääsivät vanhoille piilipuille metsän äärimmäiseen laitaan, istuutuivat he, jäivät katselemaan niiden pitkiin oksiin ja kuvittelivat olevansa luonnon helmassa. Kaupungista tuli sokerileipuri ja pystytti sinne telttansa ja sitte tuli vielä toinenkin sokerileipuri ja ripusti telttansa päälle kellon, ja kestääkseen sadetta, oli se kello tervattu ja läppä puuttui kokonaan. Kun ihmiset palasivat kotiin, sanoivat he, että oli ollut kovin runollista ja se merkitsee jo paljon, vaikkei olisi teevettä saanutkaan. Kolme henkeä vakuutti tunkeneensa syvälle metsään, aina sinne saakka missä se päättyy, ja kaiken aikaa olivat he kuulleet kummallisen kellonsoiton, mutta heidän mielestään se oli kuulunut kylästäpäin; yksi kirjoitti kellosta kokonaisen laulun ja sanoi, että kello soi kuni äidin ääni, kun hän laulaa rakkaalle, kiltille lapselleen. Ei saattanut kuulla kauniimpaa ääntä kuin kellon ääni.

Maan keisarikin huomasi asian ja lupasi sille joka saa selville mistä ääni tulee, "maailman lukkarin" arvonimen, vaikkei kelloa löytyisikään.

Ihmisiä tulvaili nyt, hyvän palkan toivossa, metsään, mutta yksi ainoa toi tullessaan jonkinlaisen selityksen; kukaan ei ollut käynyt tarpeeksi syvällä metsässä, eikä hänkään, mutta hän väitti kuitenkin, että kellonäänen matkaansaattoi hyvin suuri pöllö, joka asusti ontossa puussa. Se oli tuollainen viisauden pöllö, joka yhtä mittaa löi päätänsä puuhun, mutta johtuiko ääni pöllön päästä vaiko ontosta puusta, sitä ei hän vielä varmuudella saattanut sanoa. Ja sitte hänet nimitettiin "maailman lukkariksi" ja joka vuosi kirjoitti hän pienen teoksen pöllöstä; mutta sen enempää ei tiedetty.

Oli konfirmatsionipäivä, pappi oli puhunut niin kauniisti ja lämpöisesti; rippilasten mieli oli heltynyt, olihan päivä heille tärkeä, tulivathan he äkkiä lapsista täysi-ikäisiksi, lapsuussielun piti ikäänkuin muuttaa järkevämpään henkilöön. Oli mitä ihanin päiväpaiste, rippilapset astelivat ulos kaupungista ja metsästä kuului ihmeellisen selvästi suuri, tuntematon kello. Heidät valtasi samassa suuri halu päästä sinne, vain kolme oli, jotka eivät lähteneet mukaan: yhden piti rientää kotiin koettamaan tanssipukuaan, sillä juuri sen puvun ja niiden tanssiaisten tähden hänet tällä kertaa oli konfirmeerattu, muuten ei hän olisi tullut mukaan; toinen oli köyhä poika, joka oli lainannut rippipukunsa ja saappaansa isännän pojalta ja ne olivat määrätyllä kellonlyönnillä jätettävät takaisin; kolmas sanoi, ettei hän koskaan lähde mihinkään tuntemattomaan paikkaan ilman että hänen vanhempansa ovat mukana, että hän aina on ollut kiltti lapsi ja tahtoo rippilapsenakin pysyä sinä. Sellaisesta ei pidä tehdä pilkkaa; -- mutta pilkkaa he tekivät.

Kolme rippilapsista ei siis lähtenyt mukaan; muut läksivät kävelemään; päivä paistoi ja linnut lauloivat ja rippilapset yhtyivät lauluun ja he astelivat käsi kädessä, sillä he eivät vielä olleet saaneet virkoja vaan olivat kaikki rippilapsia Jumalan edessä.

Mutta pian väsyi kaksi pienimmistä ja nämä molemmat kääntyivät takaisin kaupunkiin; kaksi tyttöstä istuutui sitomaan seppeleitä, he eivät myöskään tulleet mukaan ja kun toiset pääsivät piilipuille, missä sokurileipuri asui, sanoivat he: "kas nyt me olemme täällä luonnon helmassa; eihän kelloa oikeastaan olekkaan, sehän on vain mielikuvitusta."

Samassa kuului metsästä niin suloinen, juhlallinen kajahdus, että neljä tai viisi rippilapsista kuitenkin päätti mennä syvemmälle metsään. Se oli niin tiheä ja lehtevä, että oli oikein vaikea päästä eteenpäin, tuoksumaratit ja vuokot rehoittivat miltei liian korkeina, kiertokukat ja karhunvatukat riippuivat pitkissä kiehkuroissa puusta puuhun, joissa satakieli lauloi ja päivänsäteet leikittelivät. Oi, ihanaa siellä oli, mutta ei ne sellaiset tiet sovi tytöille, he voivat repiä hameensa. Siellä oli suuria kallionlohkareita, jotka kasvoivat kaikenkarvaista sammalta, raikas lähdevesi kumpuili ja pani kummallisesti ikäänkuin: "kluk, kluk!"

"Eihän se vain liene kello!" sanoi yksi rippilapsista ja paneutui maahan kuuntelemaan. "Sitä täytyy oikein tutkia!" ja sitte hän jäi kuuntelemaan ja antoi muiden mennä.

He tulivat majalle joka oli tehty risuista ja puunkuorista, suuri, villi omenapuu varjosti oksillaan majaa, ikäänkuin se olisi tahtonut ravistaa hedelmiensä koko runsauden katolle, jolla ruusut kukkivat. Pitkät oksat ulottuivat päätyyn saakka ja siinä riippui pieni kello. Senköhän ääni se aina kuului? Kaikki tulivat siihen yksimieliseen johtopäätökseen, paitsi yksi ainoa; hän sanoi että kello on liian hento kuuluakseen niin kauvas kuin he olivat kuulleet, ja toisellaisia ääniä ne olivat jotka niin panivat ihmissydämen heltymään; puhuja oli kuninkaan poika ja muut sanoivat: "semmoiset ovat aina olevinaan viisaammat."

He jättivät hänet siis yksin kulkemaan ja jota kauvemma hän kulki sitä valtavampana täytti metsän yksinäisyydentunne hänen rintansa; mutta yhä vielä kuuli hän pienen kellon, josta toiset niin olivat riemastuneet, ja tuontuostakin kun tuuli tuli sokerileipurin teltalta päin, saattoi hän kuulla kuinka siellä laulettiin teen ääressä; mutta se syvä kellonsoitto se soi paljon väkevämpänä, tuntui siltä kuin urut olisivat säestäneet sitä, ääni tuli vasemmalta, siltä puolelta, jolla sydän on.

Samassa risahti pensaissa ja pieni poika seisoi kuninkaanpojan edessä, pieni poika, jalassa puukengät ja takinhihat niin lyhyet, että oikein saattoi nähdä miten pitkät ranteet hänellä oli. He tunsivat toisensa, poika oli juuri se rippilapsista, joka ei ollut voinut tulla mukaan siksi, että piti toimittaa lainavaatteet ja saappaat takaisin isännän pojalle; se oli nyt tehty ja sitte hän puukengissä ja köyhissä vaatteissaan, yksin oli lähtenyt kulkemaan, sillä kello soi niin voimakkaasti, niin syvältä, että hänen täytyi lähteä.

"Kuljetaan yhdessä!" sanoi kuninkaanpoika. Mutta köyhä poika puukengissä ujosteli, venytteli lyhyitä takinhihojaan ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän voi kävellä niin nopeasti ja sitte hän arveli, että kelloa on etsittävä oikealta, sillä puolellahan kaikki suuri ja ihana aina on.

"Sitte eivät tiemme laisinkaan yhdy!" sanoi kuninkaanpoika ja nyökäytti päätään köyhälle pojalle, joka suuntasi kulkunsa metsän pimeimpään ja tiheimpään soppeen, missä orjantappurat repivät rikki hänen köyhät vaatteensa ja hänen kasvonsa, kätensä ja jalkansa verille. Saihan kuninkaanpoikakin muutaman hyvän naarmun, mutta hänen tielleen paistoi kuitenkin aurinko ja häntä me nyt seuraamme, sillä reipas poika hän oli.

"Minä tahdon ja minun täytyy löytää kello, vaikka minä menisin maailman ääriin asti!"

Ilkeät apinat istuivat puissa irvistelemässä. "Annammeko häntä selkään!" sanoivat ne, "annammeko häntä selkään; hän on kuninkaan poika!"

Mutta pysähtymättä riensi hän yhä syvemmälle metsään, missä mitä kummallisimpia kukkasia kasvoi; siellä yleni valkeita liljoja, joitten heteet olivat verenkarvaiset, taivaansinisiä tulpaneja, jotka kimmeltelivät tuulessa, ja omenapuita joitten omenat olivat suurten, loistavien saippuakuplien kaltaiset; ne puut ne vasta mahtoivat välähdellä auringossa! Pitkin ihanaista, vihriää niittyä, jonka nurmikoilla hirvet leikittelivät, kasvoi upeita tammia ja pyökkejä ja jos jonkun puun kuoressa oli revelmä, kasvoi revelmässä pitkiä heiniä ja rönsyjä; oli myöskin suuria metsäisiä alueita, joitten tyynissä lammissa valkeat joutsenet uiskentelivat ja räpyttelivät siipiään. Tuontuostakin seisahtui kuninkaanpoika kuuntelemaan, usein hän kuuli kellon kaikuvan jostakin syvästä järvestä, mutta sitte hän kyllä huomasi, ettei se tullut sieltä, vaan kello soi jossakin vielä syvemmällä metsässä.

Aurinko laski, ilma loisti punaisena kuin tuli, metsään tuli niin syvä, niin syvä hiljaisuus, ja hän lankesi polvilleen, veisasi ehtoovirtensä ja sanoi: "en minä koskaan, koskaan löydä mitä etsin! nyt laskee aurinko, nyt tulee yö, pimeä yö; kerran minä ehkä kuitenkin ehdin nähdä punaisen, pyöreän auringon ennenkuin se kokonaan laskee maan taakse; minäpä nousen noille kallioille, ne ulottuvat suurinten puitten tasalle."

Ja hän kävi kiinni oksiin ja juuriin, kapusi ylös märkiä kiviä, joilla vesikäärmeet kiemurtelivat ja sammakot ikäänkuin haukkuivat häntä; -- mutta hän pääsi kun pääsikin ylös ennenkuin aurinko, tältä kukkulalta katsoen, oli kokonaan laskenut; oi sitä loistoa! Meri, suuri, ihana meri, joka vieritti loivia laineitaan rannikkoa kohti, leveni hänen edessään ja suurena, hohtavana alttarina seisoi aurinko siellä missä taivas ja meri yhtyivät ja kaikki suli hehkuviin väreihin. Metsä lauloi ja meri lauloi ja hänen sydämensä yhtyi lauluun. Koko luonto oli suuri, pyhä kirkko, jossa puut ja liitelevät pilvet ovat pilareina, ruohot ja kukkaset samettisina peitteinä, itse taivas suurena kupuna; auringon kadotessa sammuivat sieltä ylhäältä punaiset värit; mutta miljoonia tähtiä syttyi, miljoonat timanttilamput loistivat silloin ja kuninkaanpoika levitti sylinsä kohti taivasta, kohti merta ja metsää, -- ja samassa tuli oikeanpuoliselta tieltä se köyhä rippilapsi lyhyissä hihoissaan ja puukengissään; hän oli päässyt perille yhtä aikaiseen, päässyt _omaa_ tietänsä ja he juoksivat toisiaan vastaan ja seisoivat käsi kädessä luonnon ja runouden suuressa kirkossa ja heidän päittensä päällä soi se näkymätön, pyhä kello, autuaat henget liidellä karkeloivat sen ympärillä ja virittivät ilmoille riemuisan hallelujan.

ISOÄITI.

Isoäiti on niin vanha, hänellä on niin paljon ryppyjä ja aivan valkoiset hiukset, mutta hänen silmänsä loistavat kuin kaksi tähteä, niin, ne ovat vielä paljon kauniimmat, ne ovat niin lempeät ja niin hyvää tekee niihin katsella. Ja sitte hän osaa mitä kauneimpia satuja, ja hänellä on vaatteet, joissa on suuria, suuria kukkasia, se on jotakin paksua silkkikangasta, se kahisee. Isoäiti tietää niin paljon, sillä hän on elänyt kauvan ennen isää ja äitiä, se on varma se! Isoäidillä on virsikirja, jossa on paksut hopeahakaset ja sitä hän usein lukee; kirjan sisässä on ruusu, se on ihan litteä ja kuiva, ei se ole niin kaunis kuin ruusut hänen lasissaan ja kuitenkin hymyilee hän sille ruusulle kaikista ystävällisimmin ja hänen silmiinsä tulee kyyneleet. Minkähäntähden isoäiti sillä lailla katselee kuihtunutta ruusua vanhassa kirjassa? Tiedätkö sen? Joka kerta kun isoäidin kyyneleet putoavat kukkaselle, käy väri tuoreemmaksi, ruusu paisuu ja täyttää koko huoneen lemullaan, seinät häviävät kuin sumu ja ympärillä on ihana, vihriä metsä, jonka lehtien lomitse aurinko paistaa ja isoäiti -- niin, hän on aivan nuori, hän on kaunis, keltakutrinen, punaposkinen tyttö, suloinen ja herttainen, ei ole ruusua joka hänelle vetäisi vertaa, mutta silmät, lempeät, suloiset silmät, ne ovat yhä vielä isoäidin. Hänen rinnallaan istuu mies nuori, voimakas ja kaunis; hän ojentaa tytölle ruusun ja tyttö hymyilee, -- eihän toki isoäiti hymyile sillä tavalla! -- kyllä, hymyilee kyllä! Nuorukainen on poissa; monet ajatukset ja kuvat liitävät ohi; kaunis nuorukainen on poissa, ruusu lepää virsikirjassa ja isoäiti -- niin, hän istuu taas tuolissaan vanhana, kuihtuneena vaimona ja katselee kuihtunutta ruusua joka lepää kirjassa.

Nyt on isoäiti kuollut. -- Hän istui nojatuolissa ja kertoi pitkää, pitkää, kaunista satua: "Ja nyt se loppui", sanoi hän, "ja minä olen hyvin väsynyt, antakaappa minun nyt hiukan nukkua." Ja sitte hän nojausi taaksepäin ja veti syvältä henkeään ja nukkui; mutta hiljaisuus huoneessa kävi yhä syvemmäksi ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri rauha ja onni, tuntui siltä kuin aurinko olisi leikitellyt hänen kasvoillaan ja sitte sanottiin, että hän oli kuollut.

Hänet pantiin mustaan arkkuun, hän lepäsi siinä valkeissa kääriliinoissa, hän oli niin kaunis ja kuitenkin olivat silmät kiinni, mutta kaikki rypyt olivat poissa, hän lepäsi hymy huulilla; hänen hiuksensa olivat niin hopeanvalkoiset, niin kunnianarvoisat, ei ensinkään peloittanut katsella kuollutta, olihan se herttainen, ikihyvä isoäiti. Ja virsikirja pantiin hänen päänsä alle, hän oli itse niin määrännyt ja ruusu lepäsi vanhassa kirjassa; ja sitte isoäiti haudattiin.

Haudalle, ihan kirkonseinän viereen, istutettiin ruusupensas ja se oli täynnä kukkia ja ilmassa lauloi satakieli ja kirkossa soittivat urut kauneimpia virsiä mitä kirjassa kuolleen pään alla ikinä oli. Ja kuu paistoi haudalle; mutta ei kuollut ollut siellä; kuka lapsi hyvänsä saattoi levollisesti yön aikana mennä poimimaan ruusua kirkkomaan aidan luota. Kuollut tietää enemmän kuin kaikki me elävät, kuolleet tietävät, mikä kauhu meidät valtaisi jos tapahtuisi sellainen kumma, että he tulisivat meidän luoksemme; kuolleet ovat paremmat kuin me kaikki, eivätkä he tule. Maata on kirstun päällä, maata kirstun sisässä. Virsikirja lehtineen on tomuna, ruusu kaikkine muistoineen on hajonnut tomuksi; mutta maan päällä kukkii uusia ruusuja, maan päällä laulaa satakieli ja soivat urut; jälkeenjääneet muistelevat vanhaa isoäitiä jolla oli niin lempeät, ikinuoret silmät. _Silmät eivät ikinä voi kuolla!_ meidän silmämme saavat kerran hänet nähdä, nuorena ja kaunoisena kuten silloin, kun hän ensi kerran suuteli raikasta, punaista ruusua, joka nyt on tomuna haudassa.

KEIJUKAISKUMPU.

Muutamat sisiliskot livahtelivat edestakaisin vanhan puun revelmissä. Ne ymmärsivät toisensa hyvin, sillä ne puhuivat sisiliskonkieltä.

"Kylläpä siellä vanhassa keijukaiskummussa nyt jyllää ja myllää!" sanoi yksi sisiliskoista; "kahteen yöhön en sen lystin takia ole ummistanut silmiäni ja yhtähyvin ottaisin kärsiäkseni hammassärkyä, sillä silloin en myöskään nuku!"

"Siellä sisällä on joku erinomainen homma!" sanoi toinen sisilisko. "Pitivät kumpua neljän punaisen paalun nojassa kukonlauluun asti, se se on tuuloittamista, ja keijukais-immet ovat oppineet uusia tansseja, joissa on poljentaa. On siellä joku erinomainen homma!"

"Niin, minä olen puhutellut kastematoa joka kuuluu tuttavapiiriini", sanoi kolmas sisilisko; "kastemato oli juuri noussut kummusta, jossa se yöt päivät oli kaivellut; oli se kuullut yhtä ja toista, sehän ei, raukka, näe mitään, mutta osaa se siltä tunnustella ja kuunnella. Keijukaiskumpuun odotetaan vieraita, ylhäisiä vieraita, mutta keitä, sitä ei kastemato tahtonut sanoa, tai ei liene tietänyt. Kaikki virvatulet ovat saaneet käskyn panna toimeen niinkutsutun soihtukulkueen ja kaikki kummun kullat ja hopeat -- ja niitä siellä on yllin kyllin -- kiilloitetaan ja asetetaan kuutamoon."

"Mitä ihmeen vieraita ne ovatkaan?" sanoivat sisiliskot yhteen ääneen. "Mitähän ne oikein puuhaavat? Kas, kuinka siellä hurisee! kas, kuinka siellä surisee!"

Samassa aukeni keijukaiskumpu ja vanha keijukaisneito sipsutteli ulos. Selkää ei hänellä ollut, mutta muuten hän oli hyvin säädyllisissä vaatteissa. Se oli vanhan keijukaiskuninkaan emännöitsijä, hän oli etäistä sukua perheelle ja kantoi merivahasta tehtyä sydäntä otsallaan. Kylläpä hänen jalkansa liikkuivat nopeasti: sip, sip! hitto vie, kuinka hän sipsutteli suoraa päätä suohon Ruisrääkän luo.

"Pyydän teitä Keijukaiskumpuun tänä yönä!" sanoi hän, "mutta ettekö ensin tekisi meille sitä suurta palvelusta että pitäisitte huolta kutsuista! Täytyyhän teistäkin olla jotakin hyötyä, kun ette itse pidä pystyssä taloa! Meille tulee ylen ylhäisiä vieraita, noitaväkeä, joitten sana painaa vaa'assa, ja sentähden tahtoo vanha keijukaiskuningas näyttäytyä!"

"Keitä sitte kutsutaan?" kysyi Ruisrääkkä.

"No niin, suuriin tanssiaisiin saa kuka hyvänsä tulla, ihmisetkin, jos he vaan osaavat puhua unissaan tai tehdä edes joitakin pieniä temppuja meikäläisten tapaan. Mutta ensimäisiin kemuihin täytyy vieraita kutsua ankarasti valikoimalla; me tahdomme vain kaikista hienoimman hienoston. Minä olen riidellyt keijukaiskuninkaan kanssa, sillä minä olen sitä mieltä, ettemme voi kutsua edes Kummituksiakaan. Ahti ja hänen tyttärensä ovat nyt ensinnä kutsuttavat, eivät ne tosin mielellään tule kuivalle maalle, mutta hankitaan heidän jokaisen istuttavaksi märkä kivi tai jotakin vielä parempaa, ja luulisin etteivät he tällä kertaa kieltäydy tulemasta. Kaikki vanhat, ensi luokan hännälliset noidat, Vetehinen ja Tontut ovat kutsuttavat ja luullakseni käy vaikeaksi sivuuttaa Hautasikaa, Manalanhepoa ja Kirkontonttua. Oikeastaanhan he kyllä kuuluvat pappissäätyyn, joka ei ole meikäläisiä, mutta se nyt on kun onkin heidän ammattinsa, he ovat likeistä sukua perheellemme ja he vierailevat meillä säännöllisesti." --

"Hyvä!" sanoi Ruisrääkkä ja lensi toimittamaan kutsuja.

Keijukais-immet tanssivat jo täyttä vauhtia Keijukaiskummulla, he tanssivat käsissä pitkät, sumusta ja kuuvalosta kudotut huivit ja se ilahuttaa sen silmää, joka sellaisesta pitää. Mutta Keijukaiskummussa oli suuri sali oikein perinpohjin siistitty; permanto oli pesty kuuvalolla ja seiniä oli hangattu noidanrasvalla niin että ne paistoivat kuin tulpaninlehdet valoa vastaan. Kyökissä oli runsaasti sammakkoja vartaissa, pienillä lapsensormilla täytettyjä käärmeennahkoja, etanoita ja madonlakeista, kosteista hiirenkuonoista ja katkojuurista valmistettua salattia; Suonhaltijattaren tekemää olutta; kirkasta salpietariviiniä hautakellarista -- kaikki erinomaisen hyvää tavaraa; jälkiruokana oli ruostuneita rautanauloja ja kirkonruutuja.

Vanha keijukaiskuningas antoi kiilloittaa kruununsa survotulla krihvelillä, se oli kaikista parasta krihveliä ja keijukaiskuninkaan on hyvin vaikea saada käsiinsä kaikista parasta krihveliä. Makuuhuoneen ikkunoihin pantiin uutimet, ne pantiin kiinni paranvoilla. Kävi siinä surina ja hurina.

"Nyt täytyy vielä polttaa jouhia ja sianharjaksia, sitte minä luulenkin tehneeni kaikki mitä minun tulee!" sanoi vanha keijukaisneiti.

"Isä kulta!" sanoi nuorin tytär, "enkö minä jo saa tietää keitä ylhäiset vieraat ovat?"

"No niin!" sanoi kuningas, "voinhan minä nyt sanoa sen sinulle! Kaksi tyttäristäni saa valmistautua vastaanottamaan kosijoita! Kaksi varmasti joutuu naimisiin. Noita-ukko Norjasta, hän joka asuu vanhassa Dovrefjeldissä ja jolla on monta monituista kraniittilinnaa ja kultalouhos joka on parempi kuin luullaankaan, tulee tänne kahden poikansa kanssa. Pojat tulevat valitsemaan vaimoa. Noita-ukko on sellainen oikea vanha, rehellinen norjalainen ukko, hauska ja suora äijä; minä tunnen hänet vanhastaan, ja silloin me juotiin veljenmaljat; hän oli täällä etelässä päin hakemassa vaimoa, se vaimo on nyt kuollut, se oli Möenin liituvuorikuninkaan tytär. Oi, minun onkin niin ikävä norjalaista noita-ukkoa. Pojat kuuluvat olevan vallattomia, nenäkkäitä hulivilejä, mutta ehkäpä heitä vaan panetellaan, ja kylläpä viisastuvat kunhan vanhenevat. Näyttäkääppä te nyt heille sivistyneitä tapoja!"

"Entä koskas ne tulevat?" kysyi yksi tyttäristä.

"Se riippuu ilmasta ja tuulesta!" sanoi keijukaiskuningas. "He matkustavat säästäväisesti! Tulevat laivalla. Minä olisin tahtonut että he tulisivat Ruotsin kautta, mutta vanhus ei vielä ota kallistuakseen sille puolelle! Hän ei seuraa aikaansa ja sitä minä en voi kärsiä!"

Samassa tulla liehutteli kaksi Virvatulta toinen toistaan nopeammin, joten toinen ensinnä ehti perille.

"Ne tulevat! ne tulevat!" huusivat he.

"Tuokaa tänne kruununi ja päästäkää minut kuuvaloon seisomaan!" sanoi keijukaiskuningas.

Tyttäret nostelivat pitkiä huivejaan ja kumarsivat maahan saakka.

Siellä seisoi sitte noita-ukko Dovresta, hänen kruununsa oli pakotetuista jääpuikoista ja kiilloitetuista kuusenkävyistä; hänen yllään oli karhunnahkaturkki ja korkeavartiset saappaat. Pojat sensijaan kävelivät paljain kauloin ja ilman housunkannattimia, sillä he olivat voiman miehiä.

"Onko tuo nyt kumpu?" kysyi pienin pojista ja osoitti Keijukaiskumpua. "Meillä Norjassa sitä sanotaan läveksi!"

"Pojat!" sanoi vanhus. "Läpi menee sisäänpäin, kumpu ylöspäin. Eikö teillä ole silmiä päässä!"

Ainoa mikä heitä täällä etelässä hämmästytti, oli että he noin vaan ilman muuta ymmärsivät kieltä.

"Älkää nyt olko olevinanne!" sanoi vanhus, "luulisi etteivät korvantaustanne vielä ole ihan kuivaneet!"

Sitte he astuivat Keijukaiskumpuun, jonne oli kokoontunut hieno seurue; kaikki oli käynyt niin kiireesti että olisi luullut tuulen tuoneen kaikki koolle, ja hauskasti ja jokaisen maun mukaan siellä oli järjestetty. Veden väet istuivat aterialla suurissa vesiammeissa ja sanoivat olevansa aivan kuin kotonaan. Kaikki noudattivat hyviä tapoja, paitsi molemmat nuoret norjalaiset noidat, jotka nostivat jalkansa pöydälle, mutta he luulivat kun luulivatkin, että kaikki puki heitä.

"Pois jalat pöydältä!" sanoi vanha noita ja tottelivathan he, mutta eivät he tehneet sitä ihan heti. Pöytänaapuritartaan he kutittelivat kuusenkävyillä, joita säilyttivät taskussaan ja sitte he istuakseen mukavasti, vetivät saappaat jalastaan ja käskivät vieressään istuvan naisen pidellä niitä, mutta isä, Dovren vanha noita oli aivan toista maata; hän kertoi niin kauniisti Norjan uljaista tuntureista ja koskista, jotka vaahdonvalkeina syöksyvät alas, kumisten kuin ukkonen ja urkujen soitto; hän kertoi lohesta, joka hyppii ylös syöksyvää vettä vastaan, kun Ahti soittaa kultaista kanneltaan. Hän kertoi kirkkaista talvi-illoista, kun kulkuset soivat ja pojat, palava soihtu kädessä, kiitävät yli välkkyvän jään, joka on niin läpikuultava, että he näkevät kalojen jalkainsa alla pelästyvän. Niin, hän osasi kertoa niin että näki ja kuuli kaikki mitä hän sanoi. Luuli kuulevansa sahojen käyvän, poikien ja tyttöjen laulavan lauluja ja tanssivan norjalaisten hyppytanssia. Hei vaan! Äkkiä antoi noita-ukko vanhalle keijukaisneidille aika muiskun -- se se vasta oli suudelma eivätkä he kuitenkaan ensinkään olleet perheen suljetussa piirissä.

Nyt piti keijukaistyttöjen esittää sekä yksinkertaista tanssia että tanssia poljennalla ja erinomaisesti se sujui. Sitte tuli taidetanssi eli yksinkarkelo, tuhat tulimmaista, kuinka he osasivat oikoa koipiaan! ei sitä tietänyt mikä oli alkua, mikä loppua, mikä oli kättä ja mikä oli jalkaa, he sulivat yhdeksi ryöpyksi niinkuin höylänlastut ja pyörivät ja kieppuivat niin että Manalanhevon mieltä rupesi kääntämään ja sen täytyi lähteä pois pöydästä.

"Rrrrr!" sanoi noita-ukko, "olipa siinä koivenkeikutusta! Mutta mitäs muuta ne osaavat kuin tanssia, oikoa koipiaan ja lentää tuulispäänä?"

"Saat paikalla tietää!" sanoi keijukaiskuningas ja sitte hän kutsui nuorimman tyttärensä. Hän oli kirkas ja kuultava kuin kuuvalo, hän oli kaikista sisarista hienoisin; hän otti valkoisen varvun suuhunsa ja sitte hän hävitä hipsahti: niin näppärä hän oli.

Mutta noita-ukko sanoi, ettei hän kärsisi vaimollaan sellaista näppäryyttä eikä hän arvellut poikiensakaan siitä pitävän.

Toinen tyttäristä osasi kulkea oman itsensä rinnalla, ikäänkuin hänellä olisi ollut varjo ja noidillahan ei ole varjoa.

Kolmas oli vallan toista maata: hän oli käynyt opissa Suonhaltijattaren oluenpanimossa ja osasi täyttää lepänpahkoja kiiltomadoilla.

"Hänestä tulee hyvä perheenemäntä!" sanoi noitaukko ja sitte hän iski silmää vieraille, sillä hän ei tahtonut juoda niin paljon.

Nyt tuli neljäs keijukaistyttö, hänellä oli suuri, kultainen harppu ja kun hän kosketti ensimäistä kieltä, nostivat kaikki vasenta jalkaa, sillä noitaväki on kurittujalkaista, ja kun hän kosketti toista kieltä, täytyi kaikkien tehdä mitä hän tahtoi.

"Se on vaarallinen vaimoihminen!" sanoi noitaukko, mutta molemmat pojat läksivät ulos Keijukaiskummusta, sillä aika oli käynyt heille pitkäksi.

"Entä mitä seuraava tytär osaa?" kysyi noita-ukko.

"Minä olen oppinut pitämään norjalaisista!" sanoi tyttö, "enkä koskaan mene naimisiin muuta kuin sillä ehdolla että pääsen Norjaan!"

Mutta pienin sisarista kuiskasi noita-ukolle: "Se on vaan siksi, että hän on kuullut norjalaisen laulun, jossa sanotaan, että kun muu maailma hukkuu, niin Norjan tunturit seisovat kuin muistokivet, ja siksi hän tahtoo sinne Norjaan, että hän pelkää maailman loppua."

"Ohhoh!" sanoi vanha noita, "sitäkös se olikin. Mutta mitäs seitsemäs eli viimeinen osaa?"