Part 11
"Kaikki unohtuu -- unohtuu!" kuului huoneesta ja _juuri siinä hetkessä_ suuteli näkymätön enkeli pojan rintaa ja otsaa ja kuiskasi hiljaa: "kätke tarkasti siemen, jonka olet saanut, kätke se kypsyyden aikaan! Sinun kauttasi, lapsi, on kulunut kirjoitus, lahoava hautakivi, kultaisin piirtein paistava tuleville polville! Käsi kädessä astelee vanha pariskunta taas pitkin vanhoja katuja, hymy huulilla, posket terveinä, punottavina istuvat he taas kiviportailla lehmuksen alla ja nyökyttävät päätä sekä rikkaille että köyhille. Tämän hetken siemen kasvaa kautta vuosien kukoistavaksi runoelmaksi. Ei unohdu se mikä on hyvää ja kaunista. Tarussa ja laulussa se elää."
MAAILMAN IHANIN RUUSU.
Oli kerran mahtava kuningatar, jonka puutarhassa kasvoi kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien maailman maiden kukkia, mutta ruusuista hän varsinkin piti ja sentähden hänellä oli mitä erilaisimpia ruusuja, alkaen villeistä orjantappuroista, joitten vihreät lehdet lemuavat kuin omena, Provencen ihanimpiin ruusuihin, ja ne kiipesivät ylös linnan muureja, kietoutuivat pylväitten ja ikkunapielien ympäri, tunkeutuivat käytäviin, ja pitkin kattoa, kaikkiin saleihin; ja ruusujen lemu ja muoto ja väri oli mitä vaihtelevin.
Mutta suru ja murhe asui linnassa; kuningatar oli kuolinvuoteellaan ja lääkärit julistivat, että hänen täytyy kuolla.
"Yksi pelastuskeino löytyy!" sanoi viisain heistä. "Tuokaa hänelle maailman ihanin ruusu, se joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus; jos se saatetaan hänen silmiensä eteen ennenkuin ne sammuvat, niin hän jää eloon."
Ja nuoret ja vanhat ympäri maata riensivät tuomaan ruusuja, ihanimmat tuotiin joka puutarhasta, mutta ne ruusut eivät olleet niitä; rakkauden yrttitarhasta olivat ruusut noudettavat, mutta mikä ruusu _siellä_ oli korkeimman, puhtaimman rakkauden ilmaus?
Ja runoilijat lauloivat maailman ihanimmasta ruususta ja jokainen nimitti oman ruusunsa nimen. Ja sanoma saapui joka sydämelle, joka rakkaudessa sykki, sanoma saapui kaikille säätyluokille, kaikille ikäluokille.
"Kukaan ei vielä ole lausunut kukkasen nimeä!" sanoi viisas mies. "Kukaan ei ole osoittanut paikkaa, missä se koko ihanuudessaan ylenee! Eivät kelpaa ruusut Romeon ja Julian arkusta tai Valborgin haudalta, vaikka taru ja laulu aina tulevat säilyttämään niiden tuoksun; eivät kelpaa ruusut, jotka versovat Winkelriedin verisestä peitsestä, verestä, joka pyhänä virtaa sankarin sydämestä kun hän isänmaan edestä kuolee, vaikka se kuolo on suloisempi kuin mikään muu ja se veri punaisempi kuin kaikki ruusut. Eikä se ole sekään ihmekukka, jonka hoitamiseen mies vuosikaudet umpeensa, pitkinä unettomina öinä yksinäisessä kammiossaan uhraa terveen elämänsä: tieteen ihmeellinen ruusu."
"Minä tiedän missä se kukkii", sanoi onnellinen äiti, joka hento lapsi käsivarrella tuli kuningattaren vuoteen ääreen. "Minä tiedän missä maailman ihanin ruusu löytyy! Ruusu joka on korkeimman ja puhtaimman rakkauden ilmaus. Se kukkii suloisen lapseni hehkuvilla poskilla, kun se unen virkistämänä avaa silmänsä ja koko rakkaudellaan hymyilee minua vastaan."
"Se on kaunis ruusu, mutta on olemassa kauniimpi!" sanoi viisas mies.
"On, paljon kauniimpi!" sanoi joku naisista. "Minä olen sen nähnyt; pyhäisempää, ylevämpää ruusua ei ole olemassa, mutta se oli kalpea kuin teeruusun lehdet; kuningattaren poskilla minä sen näin; hän oli riisunut kuninkaallisen kruununsa ja kanniskeli itse pitkän, surullisen yön kipeää lastaan, itki sen tähden, suuteli sitä ja rukoili Jumalaa niinkuin vain äiti rukoilee tuskan hetkellä."
"Pyhä on surun valkoinen ruusu ja ihmeellinen sillä on voima, mutta se ei sittenkään ole se."
"Ei, maailman ihanimman ruusun olen minä nähnyt Herran alttarin edessä!" sanoi hurskas, vanha piispa. "Minä näin sen loistavan kuni enkelin kasvot. Nuoret tytöt astuivat ehtoollispöydän eteen uudistamaan kasteensa liittoa ja ruusut hehkuivat ja ruusut vaalenivat terveillä poskipäillä; tuossa seisoo nuori tyttö; sielu täynnä puhtautta ja rakkautta nostaa hän katseensa Jumalaansa kohti; siinä on puhtaimman ja korkeimman rakkauden ilmaus."
"Siunattu olkoon se ruusu!" sanoi tietäjä, "mutta kukaan teistä ei sittenkään ole lausunut maailman ihanimman ruusun nimeä."
Silloin astui huoneeseen lapsi, kuningattaren pieni poika; kyyneliä oli hänen silmissään ja hänen poskillaan; hän kantoi käsissään suurta, avattua kirjaa, sen kannet olivat samettia ja siinä oli suuret hopeahaa'at.
"Äiti!" sanoi poika, "kuuleppa nyt mitä minä olen lukenut!" ja lapsi istuutui vuoteen ääreen ja rupesi lukemaan hänestä, joka antautui ristin kuolemaan pelastaakseen ihmiset, yksin syntymättömätkin sukukunnat... 'Suurempaa rakkautta ei ole!'
Ja ruusuinen puna välähti kuningattaren poskille, hänen silmänsä kävivät niin suuriksi ja kirkkaiksi, sillä hän näki kuinka kirjan lehdiltä yleni maailman ihanin ruusu, kuva siitä joka versoi Kristuksen verestä ristin puulla.
"Minä näen sen!" sanoi kuningatar. "Se joka sen ruusun näkee, maailman ihanimman, se ei koskaan kuole!"
VUODEN TARINA.
Oltiin tammikuun lopulla; oli kauhea lumipyry; tuiskuna tuprutteli lumi kaduilla ja kujilla; ikkunaruudut olivat ulkopuolelta ikäänkuin liimatut lunta täyteen, katoilta vyöryi alas lumikinoksia ja ihmiset näyttivät saaneen siivet; he juoksivat ja lensivät toistensa syliin, jäivät hetkiseksi pitämään kiinni toisistaan ja pysyivät niin kauvan paikallaan. Kuomireet ja hevoset olivat kuin jauhoista nostetut, palvelijat seisoivat selkä kuomia vastaan ja ajoivat selin vastatuuleen. Jalkamiehet pysyttelivät kaiken aikaa rekien suojassa, vaivalloisesti ne liikkuivat paksussa lumessa; ja kun myrsky vihdoin asettui ja talojen seinustalle luotiin kaitainen polku, pysähtyivät ihmiset seisomaan, kun joku tuli vastaan; kenelläkään ei ollut halua astua ensi askelta syvään hankeen, päästääkseen toista sivutse. Sanattomina he seisoivat kunnes kumpikin ikäänkuin salaisesta sopimuksesta uhrautui ja upotti toisen jalkansa lumihankeen.
Illalla tyyntyi kokonaan. Taivas oli ikäänkuin luudalla laastu, kaarrettu korkeammaksi ja entistä kuulakkaammaksi, tähdet näyttivät ihkasen uusilta, toiset olivat niin siniset ja kirkkaat -- ja tuli sellainen pakkanen että narisi ja paukkui. Päällimmäinen lumikerros saattoi käydä niin kovaksi, että se varhaisena aamuna kannatti varpuset; ne hyppelivät ylös, alas lapioiduilla paikoilla, mutta syömistä ei kuulunut ja kylmä oli aika lailla.
"Pip!" pani toinen toiselle, "tämä on sitte olevinaan sitä uutta vuotta! -- pahempipa se on kuin vanha olikaan! Samalla olisimme voineet pitää vanhan vuotemme. Minä olen tyytymätön ja syystä."
"Niin, ja millä touhulla ihmiset ottivat vastaan sitä uuttavuotta!" sanoi viluinen pieni varpunen, "ruukkuja viskeltiin oviin ja riehuttiin ja riemuittiin siitä että vanha vuosi oli mennyt menojaan; ja iloissani olin minäkin, sillä minä luulin, että tulisi lämpöisiä ilmoja, mutta ei siitä ole tullut mitään; pakkanen paukkuu entistä pahemmin! Ihmiset ovat ihan sekaisin ajanlaskussaan."
"Niin ovat kun ovatkin!" sanoi kolmas varpunen, se oli vanha valkeapää; "heillä on se sellainen laitos, jota he sanovat allakaksi, se on heidän omia keksintöjään ja sen mukaan pitää sitte kaiken käydä! mutta se ei ota käydäkseen! -- Vuosi alkaa kun kevät tulee, sellainen on luonnon laki ja sitä minä noudatan."
"Mutta koska kevät tulee?" kysyivät muut varpuset.
"Se tulee kun haikara tulee, mutta hänen tulonsa on aivan epämääräinen eikä täällä kaupungissa tiedetä siitä mitään; maalla tietävät ne asiat paremmin; entä jos lentäisimme sinne odottamaan? Kevät on siellä likempänä."
"Niin, se sopii erinomaisesti!" sanoi varpunen, joka kauvan oli kulkea piipoittanut sanomatta mitään erityistä. "Minulla on täällä kaupungissa mukavuuksia, joita pelkään siellä maalla kaipaavani. Täällä on eräässä talossa ihmisperhe, he ovat keksineet sen järkevän tavan, että ovat naulanneet seinään kolme, neljä kukkaruukkua; suuri aukko on sisäänpäin, pohja ulospäin ja pohjaan on tehty niin suuri läpi, että minä voin lentää ulos ja sisään; siellä on minulla ja miehelläni pesä ja sieltä ovat kaikki poikasemme lähteneet maailmalle. Ihmisperhe on tietysti tehnyt kaiken tämän huvikseen, saadakseen katsella meitä, muuten eivät he ikinä olisi sitä tehneet. He siroittelevat meille leivänmurusia, niinikään huvikseen, ja samalla saamme me siitä ruokamme; elämämme on ikäänkuin turvattu; -- minä luulen melkein että minä jään tänne ja minun mieheni jää tänne, vaikka me olemmekin tyytymättömät -- mutta me jäämme."
"Ja me lennämme maalle katsomaan eikö kevättä kuulu!" ja sitte he lensivät.
Ja maalla oli oikea talvi; siellä oli pari astetta kylmempi pakkanen kuin kaupungissa. Kirpeä viima puhalsi yli lumisten kenttäin. Talonpoika istui reessään, suuret rukkaset käsissä, ja leipoi käsivarsiaan yhteen ajaakseen niistä pois pakkasta; piiska makasi hänen sylissään, laihat hevoset juoksivat niin että höyry nousi, lumi narisi ja varpuset hyppelivät reenjalasten jäljissä vilusta väristen. "Pip!" koska kevät tulee? Se kestää niin kauvan!
"Niin kauvan!" kaikui kenttien poikki korkeimman kinoksen harjalta. Ehkäpä se oli kaiku joka puhui, mutta ehkäpä ne sanat myöskin läksivät sen kummallisen vanhan miehen suusta joka istui korkeimman kinoksen harjalla tuulessa ja tuiskussa; hän oli ihkasen valkoinen, aivan kuin talonpoika sarkatamineissaan, pitkät valkoiset hiukset, valkoinen parta, kalpeissa kasvoissa suuret, kirkkaat silmät.
"Kuka tuo vanhus on?" kysyivät varpuset.
"Kyllä minä tiedän!" sanoi vanha korppi, joka istua kökötti portinpylvään nenässä. Se suvaitsi alentua tunnustamaan, että me kaikki olemme vain pikkulintuja Jumalan edessä, ja antautui sentähden keskusteluun varpusten kanssa. "Minä tiedän kuka vanhus on. Se on Talvi, menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut kuten allakka sanoo, vaan hän on sen pienen prinssin holhooja, jonka nimi on Kevät ja joka tulee. Niin, ohjakset ovat Talven käsissä. Huu, te hytisette ja värisette, te pienet raukat!"
"Niin, niinhän minä aina olen sanonut!" virkkoi pienin varpunen, "se allakka on ihan ihmisten keksimä, se ei ole sovitettu luonnon mukaan! jättäisivät sellaiset asiat meidän haltuumme, jotka olemme hienompaa tekoa."
Ja kului viikko, milteipä kaksi; metsä törrötti mustana, jäätynyt sisäjärvi makasi uomassaan raskaana, jähmettyneen lyyjyn kaltaisena; pilvet -- niin, ne eivät enään olleet pilviä, vaan ne vaappuivat märkinä, jääkylminä usvina maiden päällä; suuret mustat korpit lentelivät laumoissa, ääneti ja kirkumatta. Tuntui siltä kuin kaikki olisi nukkunut syvää unta. --
Välähtipä sitte auringonsäde järvelle ja se välkkyi kuin sulatettu tina. Lumi kentillä ja kinosten harjalla lakkasi kimmeltelemästä entisellä kimmellyksellään, mutta valkoinen haamu, Talvi itse, istui yhä entisellä paikallaan, katse tiukasti tähdättynä etelää kohti; ei hän ensinkään huomannut, että lumipeite ikäänkuin vaipumistaan vaipui maahan, että siellä täällä tuli näkyviin pieni, ruohonkarvainen mätäs ja siellä varpuset vasta hyörivät ja pyörivät.
"Kvivit! Kvivit! tuleeko nyt kevät?"
"Kevät!" helähti poikki niittyjen ja vainioiden ja halki mustanpuhuvan metsän, jonka puunrungoista heloitti tuoreen vihanta sammal; ja etelästä tulla viilättivät halki ilmojen molemmat ensimäiset haikarat; kummankin selässä istui herttainen pieni lapsi, poika ja tyttö; ja tervehtiessään suutelivat he maata; ja minne heidän jalkansa vaan tekivät jäljen, siellä nousi lumen alta valkoisia kukkia; käsi kädessä astuivat he vanhan jää-äijän, Talven luo, painautuivat tervehtiessään hänen rinnalleen ja samassa hetkessä katosivat he kaikki kolme näkymättömiin ja koko maisema hävisi; paksu, märkä usva peitti tiheänä ja raskaana kaikki tyynni. -- Vähän myöhemmin alkoi tuuli käydä -- se läksi lentämään kautta maiden, se tuli väkevin puuskin ja karkoitti usvan, aurinko paistoi niin lämpöisesti; -- itse Talvi oli kadonnut, Kevään herttaiset lapset istuivat vuoden valtaistuimella.
"Tämä se vasta on uutta vuotta!" sanoivat varpuset. "Nyt me kai saamme takaisin oikeutemme ja korvausta ankaran talven vaivoista."
Minne molemmat lapsukaiset vaan kääntyivät, siellä puhkesi puihin ja pensaisiin vihreitä nuppuja, siellä kävi nurmi korkeammaksi, laihovainio yhä heleämmän vihriäksi. Ja pieni tyttö heitteli heittelemistään ympärilleen kukkia; hänellä oli niitä helman täydeltä, niitä kumpuili esiin yhä uusia, niitä oli aina yllin kyllin, vaikka hän olisi viskellyt niitä kuinka runsaasti -- touhuissaan viskasi hän omena- ja päärynäpuiden päälle kokonaisen kukkaiskinoksen, niin että ne upeilivat täydessä loistossaan ennenkuin vielä olivat ehtineet saada vihreitä lehtiäkään.
Ja tyttö taputteli käsiään ja poika taputteli niinikään ja lintuja tulla viilätti, kukaan ei tietänyt mistä, ja kaikki ne lauloivat ja visertelivät: "kevät on tullut!"
Kaunista se oli. Ja moni vanha mummo astui mökkinsä ovesta päiväpaisteeseen, kääntelihe siinä, katseli keltaisia kukkia, joita niitty heloitti täynnänsä, aivan niinkuin ennen, hänen nuoruutensa päivinä; maailma oli taaskin käynyt nuoreksi.
"Ihanaa täällä tänään on!" sanoi hän.
Ja metsä oli vielä tumman ruskea, nuppu nupun vieressä, mutta tuoksumaratti versoi jo tuoreena ja tuoksuvana, orvokit upeilivat täydessä kukassa ja vuokot ja kevätesikot olivat jo puhjenneet, niin, joka heinä uhkui mehua ja mahlajaa, komeat istumasijat nurmikko totisesti tarjosi ja siellä istui Kevään nuori pari käsi kädessä ja lauloi ja hymyili ja kasvoi kasvamistaan.
Lempeä sade lankesi taivaasta heidän päälleen, he eivät sitä huomanneet, sadepisarat ja ilonkyyneleet sulivat samaksi pisaraksi. Morsian ja ylkä suutelivat toisiaan ja tuossa tuokiossa aukaisi metsä lehtisilmukkansa. -- Auringon noustessa olivat kaikki metsät vihriät.
Ja käsi kädessä asteli morsiuspari tuoreen, väräjävän lehtikaton alla, missä vain auringon valo ja hyppelevät varjot loivat vivahduksia nurmen vihantaan. Neitseellinen puhtaus ja raikas lemu henki hentoisista lehdistä; kirkkaina ja iloisina kumpuilivat ojat ja purot vihriän, samettipehmeän kaislikon ja kirjavien kivien keskitse. "Tämä runsaus on ylenpalttinen ja alituinen ja ikuinen ja siksi se jää!" sanoi koko luonto. Ja käki kukkui ja leivo liverteli; oli kaunoinen kevät; mutta piilipuut olivat verhonneet kukkansa villakintaisiin, ne olivat niin kauhean varovaiset ja se on niin ikävää.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät, lämmin tulvi ikäänkuin lainehtimalla taivaasta; kuumat ilma-aallot vyöryivät läpi viljain ja ne kellastuivat kellastumistaan. Pohjolan sisäjärven valkoinen lootuskukka levitti suuret, vihriät lehtensä vesipeiliin ja kalat etsivät varjoa niiden alta; ja metsän tyvennössä, missä aurinko paahtoi talonpoikaispirtin seinään ja auenneisiin ruusuihin, missä kirsikkapuut riippuivat täynnä meheviä, mustia, auringon kuumoittamia marjoja -- siellä lauleli Kesän kaunis nainen, sama, jonka näimme lapsena ja morsiamena; ja hän käänsi katseensa kohti mustia pilviä, jotka nousivat taivaalle aallonmuotoisina ja vuorenkorkuisina ja kohosivat yhä korkeammalle; niitä tuli kolmelta taholta; kivettyneenä, nurin käännettynä merenä laskeutuivat ne sitte metsää kohti, jossa hiljaisuus oli syvä kuin taikakeinoilla loihdittu; pieninkin tuulenhenki oli pannut levolle, joka lintu vaikeni, koko luonto seisoi juhlallisessa odotuksessa; mutta teiltä ja poluilta kiirehtivät hevosmiehet, jalkamiehet ja ratsastajat minkä pääsivät, katon alle. -- Samassa syttyi välähdys ikäänkuin aurinko olisi puhjennut esiin pilvistä, se tuikahti, häikäisi, uhkasi polttaa poroksi ja hävisi samassa jyristen pilveen; vettä tuli kaatamalla; tuli yö, tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Nuoret, ruskeahelpeiset korret suossa liikkuivat pitkinä laineina, metsän oksat peittyivät vesisumuun, tuli pimeä ja tuli valoisaa, hiljeni, jyrisi. -- Viljat ja heinät makasivat luokona maassa, ikäänkuin vesivirtojen vieminä, josta eivät ikinä enään nouse. -- Äkkiä harveni sade yksityisiksi pisaroiksi, aurinko paistoi ja helminä kimmeltelivät vesipisarat lehdillä ja heinänhelpeissä. Linnut lauloivat, kalat polskivat purossa, hyttyset tanssivat ja kivellä, keskellä suolaista, myrskyn myllertämää merivettä istui itse _Kesä,_ voimakas, väkeväjänteinen mies, hiukset likomärkinä. Raikkaan kylvyn nuorentamana istui hän lämpöisessä auringonpaisteessa. Koko luonto hänen ympärillään oli nuorentunut, kaikki kasvit seisoa rehoittivat voimakkaina, ihanaisina. Oli kesä, lämmin, suloinen kesä.
Makea tuoksu tulvi rehevästä apilasvainiosta, mehiläiset surisivat vanhan käräjätalon ympärillä; vadelmanvarret kiertelivät alttarikiveä joka sateen puhdistamana paistoi auringossa; ja sinne lensi mehiläisten kuningatar parvineen ja teki hunajaa ja vahaa. Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Kesä ja hänen reipas, voimakas vaimonsa; heidän edessään seisoi alttaripöytä, kukkurallaan luonnon uhrilahjoja.
Ja iltataivas hohti kuin kulta, ei yksikään kirkonkupu hohda sillä tavalla, ja kuu paistoi ilta- ja aamuruskojen välillä. Oli kesän armainen aika.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät. -- Elonkorjaajien kiiltävät vikatteet vilkkuivat viljavainioista, omenapuunoksat nuokkuivat punaisten ja keltaisten hedelmiensä painon alla; humala tuoksui kauniisti ja riippui suurissa tertuissa; ja pähkinäpuiden alla, joitten hedelmät riippuivat raskaina möhkäleinä, lepäsivät mies ja vaimo, Kesä ja hänen vakavamielinen vaimonsa.
"Tätä runsautta!" virkkoi hän, "ympärillämme näemme siunattua hedelmää, on kotoista ja lämmintä ja kuitenkin ikävöin, en itsekään tiedä miksi -- lepoa, -- rauhaa! en tiedä millä nimellä sitä nimittäisin! -- Nyt kynnetään taasen maita! Ihmiset tahtovat saada yhä enemmän ja enemmän voittoa. -- Kas haikaroita! ne tulevat suurissa parvissa ja seuraavat etäältä auraa; kas Egyptin lintua, joka kantoi meidät ilmojen halki! Muistatko kuinka me lapsina tulimme tänne Pohjolan maahan? -- Kukkia me toimme, kaunista päiväpaistetta ja vihreitä metsiä. Pahoin on tuuli niitä nyt pidellyt, ne ruskettuvat ja mustuvat niinkuin etelän puut, mutta eivät kanna kultaisia hedelmiä kuten ne!"
"Tahdotko sinä nähdä niitä?" sanoi Kesä. "Iloitse siis!" ja hän nosti kätensä ja metsän lehvät kävivät punaisiksi ja keltaisiksi, värien upeus valtasi kaikki metsät; ruusupensaassa loisti tulipunaisia marjoja, seljan oksilla riippui suuria, raskaita, tummanruskeita marjoja, villit kastanjat putoilivat kypsinä tummanvihreistä kuoristaan ja metsässä kukkivat orvokit toistamiseen.
Mutta vuoden kuningatar kävi yhä harvasanaisemmaksi ja kalpeni kalpenemistaan. "Tuuli on kylmä!" sanoi hän, "yön sumut ovat märät! -- minä ikävöin -- lapsuuteni maata." --
Ja hän näki haikaroiden lentävän pois, jokikinen meni! ja hän kurotti kätensä niiden perässä. -- Hän nosti silmänsä pesiin, jotka seisoivat tyhjinä, yhdessä kasvoi korkeavartinen ruiskukka ja toisessa keltainen villinauris. Ei olisi luullut pesällä muuta virkaa olevankaan kuin varjella ja suojella kukkaa; ja varpuset tulivat pesälle.
"Pip! minne herrasväki on joutunut? Eivät he kärsi tuulenhenkeä, ovat tietysti lähteneet pois maasta; onnea matkalle!"
Ja yhä keltaisemmiksi kävivät metsän lehvät ja lehdet vapisivat vapisemistaan, syksyn myrskyt puhalsivat, oli myöhäinen syksy. Ja keltaisella lehtiläjällä lepäsi vuoden kuningatar ja katseli lempein silmin tuikkivaa tähteä, ja hänen puolisonsa seisoi hänen luonaan. Tuulenpuuska löyhytteli lehtiä -- ne asettuivat takaisin läjään, yksin hän oli poissa, mutta perhonen, vuoden viimeinen, lensi läpi kylmän ilman.
Jo tulivat märät usvat, tuli jäinen viima ja pimeät, pisimmät yöt. Vuoden kuningas seisoi lumivalkoisissa hapsissaan, mutta hän ei itsekään tietänyt että ne olivat niin valkoiset, hän luuli lumihiutaleitten putoilevan pilvistä; paksu lumikerros peitti vihreän maan.
Ja kirkonkellot julistivat maailmalle joulujuhlaa.
"Syntymäkellot soivat!" sanoi vuoden kuningas, "pian syntyy uusi hallitsijapari ja sekä minä että hän saamme levätä tuikkivassa tähdessä."
Ja raikkaassa, vihriässä kuusikossa, missä lumi peitti maan, seisoi jouluenkeli vihkimässä nuoria kuusia juhlaansa.
"Iloa pirttiin, iloa alle vihriäin puitten!" sanoi vuoden vanha kuningas, viikot olivat vanhentaneet hänet lumivalkoiseksi ukoksi. "Leposi aika koittaa pian, vuoden nuori pari saa nyt kruunun ja valtikan!"
"Valta on kuitenkin sinun!" sanoi jouluenkeli, "valta, muttei lepo! Anna lumen lämpimänä peittää nuorta viljaa! opi kärsimään sitä että toinen saa kunnian vaikka sinä olet hallitsija, opi elämään unohdettuna ja kuitenkin elämään! Sinun vapautesi hetki koittaa kuten kevät koittaa!"
"Koska kevät koittaa?" kysyi Talvi.
"Se tulee kun haikara tulee!"
Kiharat valkoisina ja hapset lumenkarvaisina istui Talvi jääkylmänä, vanhana ja käyrävartisena, mutta väkevänä kuin talven viima ja jään valta, korkean kinoksen harjalla ja tähysteli etelää kohti kuten Talvi ennenkin oli tähystellyt. -- Jäät paukkuivat, lumi narisi, luistelijat liitelivät järvien kirkkaita pintoja pitkin ja hauskoilta näyttivät varikset ja harakat valkoisella lumella. Ei liikkunut tuulen hengähdyskään. Ja tuulettomassa pakkasessa puristi Talvi kätensä nyrkeiksi ja maitten väliin syntyi sylenpaksuinen jää.
Sitte tulivat taas varpuset kylästä ja kysyivät: "kuka on tuo vanha mies?" Ja korppi sattui taaskin istumaan siinä likellä, tai korpin poika, joka on sama asia, ja se sanoi heille: "se on Talvi! menneen vuoden vanha äijä. Hän ei ole kuollut, kuten allakka sanoo, vaan hän on tulevan Kevään holhooja!"
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset, "silloin meille tulee paremmat ajat ja parempi hallitus! vanhasta ei ollut mihinkään!"
Ja mietteissään nyökytti Talvi päätään mustalle, lehdettömälle metsälle, jossa jokainen puu näytti oksiensa kaunista muotoa ja kaarevuutta. Ja talvi-unen kestäessä alenivat pilvien jääkylmät huurut - valtias näki unta nuoruutensa ja miehuutensa ajasta ja päivän koittaessa seisoi koko metsä kimmeltelevässä kuurassa, se oli Talven kesä-unelma; aurinko varisteli kuuraa oksilta.
"Koska kevät tulee?" kysyivät varpuset.
"Kevät!" kuului kaikuna kukkuloilta, joilla vielä oli lunta. Ja aurinko paistoi yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin, lumi suli, linnut visertelivät: "kevät tulee!"
Ja korkealta, halki ilmain tuli ensimäinen haikara ja sitä seurasi toinen; kummankin selässä istui kaunis lapsi, ja he laskeutuivat maan paljaalle kamaralle ja he suutelivat maata ja he suutelivat hiljaista, äänetöntä vanhusta ja hän haihtui usvan mukaan, kuten Mooses hävisi vuorelta.
Vuoden tarina oli lopussa.
"Onhan se aivan oikein!" sanoivat varpuset, "ja onhan se hyvin kaunista, mutta ei se ole allakan mukaista ja silloin ovat asiat hullusti!"
VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄ.
Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme; se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä. Oletko koskaan oikein vakavasti ajatellut tätä mahtavaa, viimeistä hetkeä täällä maan päällä, joka niin varmaan tulee.
Oli kerran mies, häntä sanottiin ankaraksi uskovaiseksi, sanan soturiksi, sana oli hänelle laki, hän oli toimellisen herran toimellinen palvelija. -- Kuolema seisoi nyt hänen vuoteensa ääressä, kuolema, kasvot taivaallisen ankaroina.
"Hetki on tullut, sinun täytyy minua seurata!" sanoi kuolema ja kosketti jääkylmällä sormellaan hänen jalkojaan ja ne jäätyivät. Kuolema kosketti hänen otsaansa, sitte hänen sydäntään ja se särkyi ja sielu seurasi kuolon enkeliä.
Mutta niinä harvoina sekunteina ennenkuin vihkivä kosketus ehti jalasta otsaan ja sydämeen, vyöryivät kuin meren suurina, raskaina aaltoina kaikki elämän kokemukset ja herätykset kuolleen kimppuun. Samalla tavalla saattaa yhdellä ainoalla katseella silmäillä pohjattomaan syvyyteen tai yhdellä ajatuksen salamalla käsittää mittaamattomia etäisyyksiä; samalla tavalla saattaa yhdellä haavaa, yhdellä silmäyksellä nähdä äärettömän tähtitaivaan ja tuntea maailmoja ja taivaankappaleita aavassa avaruudessa.
Sellaisena hetkenä vapisee hätääntynyt syntinen eikä tiedä minne turvautua. Tuntuu siltä kuin hän vaipuisi äärettömään tyhjyyteen. -- Mutta vanhurskas kallistaa päänsä Jumalan puoleen ja antautuu hänen turviinsa kuin lapsi, sanoen: "tapahtukoon sinun tahtosi!"