Part 10

Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin, jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli kauhistuksissaan.

Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.

Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti, mietteissään.

"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! -- Minä olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä uskoa, vaikka sinä sen sanot."

* * * * *

Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli papin vaimo.

"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!" sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle virren.

Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.

Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin.

Ja mies nousi istumaan, ojensi kätensä häntä kohti: "eikö sinullekaan ole suotu ikuista lepoa? Pitääkö sinunkin kärsiä? Sinun, parhaimman, hurskaimman!"

Ja kuollut painoi myöntävästi alas päätään ja laski käden rinnalleen.

"Entä voinko minä hankkia sinulle haudan rauhan?"

"Voit!" kuului vastaus.

"Entä kuinka?"

"Anna minulle hius, yksi ainoa hiuskarva syntisen päästä, jonka tuli ei koskaan sammu, syntisen, jonka Jumala sysää helvettiin, ikuiseen vaivaan."

"Niin helpolla sinä varmaan oletkin lunastettu, sinä puhdas, sinä vanhurskas!" sanoi pappi.

"Seuraa siis minua!" sanoi kuollut. "Se on meille sallittu. Sinä saat rinnallani liidellä minne ajatuksesi tahtoo. Ihmissilmälle näkymättöminä asetumme me salaisimpaan soppeen ja sinun pitää varmalla kädellä osoittaa se ihminen, joka on tuomittu ikuiseen vaivaan, ja ennen kukonlaulua on hän löydettävä."

Ja äkkiä, kuin ajatuksen kantamina olivat he suuressa kaupungissa; ja talojen seiniltä loisti tulikirjaimilla kuolemansyntien nimet: ylpeys, ahneus, juoppous, hekuma; sanalla sanoen syntien koko seitsenkarvainen kaari.

"Tuolla luullakseni ja tietääkseni asuvat ikuiseen tuleen tuomitut." Ja he tulivat komeasti valaistuun porttikäytävään ja leveisiin portaisiin, joissa matot ja kukkaset upeilivat, ja läpi juhlasalien kaikui tanssi ja soitto. Portinvartija oli silkkisissä ja samettisissa vaatteissa, kädessä suuri, hopeapäinen sauva.

"Meidän kemumme vetävät vertoja kuninkaan keinuille!" sanoi hän ja kääntyi katuhälinään päin; kiireestä kantapäähän loisti hänestä ajatus: "roskaa te olette minun rinnallani, kaikki te köyhät raukat, jotka tirkistelette sisään portista!"

"Ylpeys!" sanoi kuollut, "näetkö hänet?"

"Hänet!" toisti pappi. "Näen, mutta hän on vain tyhmyri, narri, ei häntä tuomita ikuiseen tuleen ja piinaan!"

"Vain narri!" kaikui kautta ylpeyden talon. Kaikki siellä olivat narreja.

Ja he lensivät saiturin neljän paljaan seinän sisäpuolelle, missä vanhus pelkkänä luuna ja nahkana, vilusta väristen, nälissään ja janoissaan koko sielullaan ja mielellään riippui kiinni kullassaan; he näkivät hänen kuni kuumeessa karkaavan kurjalta vuoteeltaan ja kiskovan kiven irti seinästä; siellä olivat sukanvarressa kultarahat; hän kouri repaleista takkiaan, johon oli neulottu kultarahoja ja kosteat sormet värisivät.

"Hän on sairas, se on mielettömyyttä, ilotonta mielettömyyttä täynnä tuskaa ja pahoja unia!"

Ja kiireesti läksivät he eteenpäin ja seisahtuivat pahantekijän lavitsan ääreen, siellä heitä nukkui kylki kyljessä pitkä jono. Yksi karkasi ylös unestaan kuni villi peto ja päästi kauhean huudon; hän iski terävät kyynärpäänsä toveriin ja tämä käänsihe unissaan:

"Suu kiinni, nauta, ja nuku! joka yö sinun pitää --!"

"Joka yö!" toisti toinen, "niin jok'ikinen yö hän tulee, ulvoo ja kiusaa minua. Kiivaudessa minä kyllä olen tehnyt yhtä ja toista, paha luonto minulla on synnynnäinen, se minut kerran ja toisen on tuonut tänne; mutta jos minä olen rikkonut, niin olenhan minä saanut rangaistuksenikin. Yksi ainoa asia on tunnustamatta. Kun minä viimeksi pääsin täältä ja kuljin isäntäni talon ohi, alkoi vereni kiehua -- minä raapaisin tulitikulla seinään, se sattui hiukan liian likelle olkikattoa; kaikki paloi, kulo oli päässyt irti kuten minussakin. Olin apuna pelastamassa karjaa ja tavaraa. Ei yksikään elävä olento palanut, ainoastaan kyyhkysparvi lensi tuleen, ja kahlekoira paloi myöskin. Sitä en ollut muistanut. Saattoi kuulla kuinka se ulvoi -- ja sen ulvonnan minä yhä vielä kuulen, kun tahtoisin nukkua, ja jos minä menen uneen, niin koira tulee silloinkin suurena, karvaisena; se asettuu minun päälleni, ulvoo, painaa minua, kiusaa minua. -- Kuule toki mitä minä kerron, sinä voit nukkua, nukkua koko yön enkä minä edes lyhyttä neljännes-tuntia." Ja veri leimahti kiihtyneen miehen silmiin, hän karkasi toverin kimppuun ja iski häntä nyrkillä kasvoihin.

"Paha Matti on taas tullut hulluksi!" kaikui joka taholta ja roistot kävivät häneen käsiksi, painivat hänen kanssaan, kiersivät hänet kaareen niin että pää joutui jalkojen väliin. Siihen he hänet köyttivät kiinni, veri oli pursumaisillaan esiin silmistä ja kaikista hikirei'istä.

"Te tapatte hänet!" huusi pappi, "sen onnettoman miehen!" ja ojensi suojellen kätensä syntistä kohti, jota rangaistiin liian kovasti. Samassa vaihtui näyttämö; he lensivät läpi rikkaitten salien ja köyhien pirttien; hekuma, kateus, kaikki kuolemansynnit kiitivät heidän ohitseen. Tuomion enkeli julisti heille heidän syntinsä ja heidän puolustuksensa; Jumalan edessä se tosin ei paljon merkinnyt, mutta Jumala lukee sydämistä, hän tuntee kaikki tyynni, pahan joka tulee sekä sisältä että ulkopuolelta, kaikki hän tuntee, hän joka on _armo, ikirakkaus_. Papin käsi vapisi, hän ei uskaltanut sitä ojentaa ottamaan hiuskarvaa syntisen päästä. Ja kyyneleet valuivat hänen silmistään kuni armon ja rakkauden vedet, jotka sammuttavat helvetin ikuisen tulen.

Silloin lauloi kukko.

"Laupias Jumala! suo hänen haudallensa se lepo, jota en minä ole kyennyt lunastamaan."

"Minä olen sen jo saanut!" sanoi kuollut, "sinun kovat sanasi, sinun synkät ihmiskäsityksesi Jumalasta ja hänen luoduistaan, ne pakoittivat minut tulemaan luoksesi! opi tuntemaan ihmiset! pahoissakin on aina osa Jumalasta, osa joka pääsee voitolle ja sammuttaa helvetin tulen!"

* * * * *

Suudelma painautui papin huulille, hänen ympärillään oli loistavan valoisaa; Jumalan kirkas aurinko paistoi huoneeseen; hänen vaimonsa, elävänä, lempeänä ja täynnä rakkautta, herätti hänet unesta. Jumala oli sen unen lähettänyt.

SANATON KIRJA.

Metsässä maantien varrella oli yksinäinen talonpoikaistalo; kuljettiin aivan pihamaan poikki; aurinko paistoi, kaikki ikkunat olivat auki, huoneissa oli elämää ja hälinää, mutta pihamaalla, kukkivassa syreenilehdossa seisoi avoin ruumisarkku; kuollut oli kannettu sinne, tänään, ennen puoltapäivää piti hän haudattaman; ei ollut ainoaakaan ihmistä, joka surren olisi seisonut häntä katselemassa, ei kukaan itkenyt häntä, hänen kasvonsa olivat peitetyt valkoisella vaatteella ja hänen päänsä alle oli pantu suuri, paksu kirja, jonka jokaisena lehtenä oli kokonainen harmaa paperiarkki. Joka lehden välissä lepäsi kuin unohduksen kätkössä kuihtuneita kukkia, niitä oli kokonainen herbario, koottu eri seuduilla; sen piti nyt tulla mukaan hautaan, hän oli itse niin tahtonut. Joka kukkaan liittyi kappale hänen elämäänsä.

"Kuka kuollut oli?" kysyimme. Ja vastaus kuului: "Vanha Upsalan ylioppilas! Kuuluu ennen olleen reipas poika, osanneen oppineita kieliä, osanneen laulaa, jopa kirjoittaakin lauluja, kerrotaan; mutta sitte nousi tie jollakin lailla pystyyn ja hän upotti sekä ajatuksensa että itsensä viinaan, ja koska terveys meni samaa tietä, lähetettiin hänet tänne maalle ja hänen edestään maksettiin. Hän oli lempeä kuin lapsi, kun ei se musta mieli vaan päässyt hänen kimppuunsa, sillä silloin hän oli kauhean väkevä ja karkasi pitkin metsiä kuin ahdistettu peto; mutta kun me vain saimme hänet kotiin, kun me vain saimme hänet katselemaan kirjaa kuihtuneine kukkasineen, niin saattoi hän kaiken päivää istua katselemassa yhtä kasvia ja sitte toista, ja monta kertaa vierivät kyyneleet alas poskia; Jumala ties, mitä hän siinä ajatteli! mutta kirjan hän pyysi panemaan arkkuunsa ja siellä se nyt on ja hetkisen perästä naulataan kansi kiinni ja mies lepää haudan suloisessa rauhassa."

Hikiliinaa nostettiin -- rauha kuvastui kuolleen piirteissä, auringonsäde lankesi kasvoille; pääskynen lensi nuolen nopeudella lehtimajaan, kääntyi kesken lentoaan takaisin ja viserteli kuolleen pään päällä.

Kuinka kummalliselta tuntuu -- varmaan me kaikki tiedämme sen omasta kokemuksesta -- kun ottaa esiin vanhoja kirjeitä nuoruudenajoilta ja lukee niitä, sukeltaa esiin kokonainen elämä kaikkine toiveineen, kaikkine suruineen. Monet monituiset ihmiset, jotka aikoinaan elivät likeistä elämää meidän kanssamme, ovat nyt meille kuolleet, ja kuitenkin he elävät, mutta me emme moneen vuoteen ole ajatelleet heitä, vaikka kerran luulimme aina pysyvämme yhdessä, jakavamme ilot ja surut.

Tämä kuihtunut tammenlehvä kirjassa muistuttaa ystävää, ystävää kouluajoilta, ystävää jonka ystävyyden piti kestää koko elämän ajan; hän kiinnitti tämän lehvän ylioppilaslakkiin vihriässä metsässä, kun liitto solmittiin koko elämän ajaksi. -- Missä elää hän nyt? -- Säilyi lehvä, häipyi ystävyys --! Tässä on vieras ansarikasvi, liian hieno pohjolan puutarhoille - tuntuu siltä kuin lehdet vieläkin lemuaisivat! _hän_ sen antoi, neitonen aatelisesta yrttitarhasta. Tässä on lummenkukka, jonka hän itse on poiminut ja jota hän itse suolaisin kyynelin on kastellut, hän, suolattomien vesien lumpeenkukkaa. Ja tässä on nokkonen -- mitä sanovatkaan sen lehdet? Mitä nuorukainen ajatteli kun sen poimi ja talteen pani? Tässä kielo metsän yksinäisyydestä; tässä kuusama kapakkakamarin kukkaruukusta, ja tässä alastoin, terävä heinä --!

Kukkiva syreenipensas ojentaa tuoretta, tuoksuvaa terttuaan kuolleen pään päällitse --, pääskynen lentää taaskin ohitse: "kvivit, kvivit!" -- -- -- Jo tulevat miehet nauloineen, vasaroineen. Kansi lasketaan peittämään kuollutta, jonka pää lepää sanattoman kirjan päällä. Ollutta - mennyttä!

SIINÄ ON EROA.

Oli toukokuu, tuuli tuntui vielä kylmältä; mutta kevät oli tullut, vakuuttivat pensaat ja puut, niityt ja vainiot; kukkia vilisi kaikkialla ja aitauksessa, siellä ajoi kevät itse asiaansa, se esiintyi pienen omenapuun muodossa; puussa ei ollut kuin yksi ainoa oksa, niin tuores, niin kukoistava, niin täpösen täynnä hentoja, punertavia nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan. Kyllä se itsekin tiesi kuinka kaunis se oli, sillä vaisto elää yhtä hyvin lehden mehussa kuin veressä, eikä se ensinkään hämmästynyt kun herrasväen vaunut pysähtyivät tielle sen eteen ja nuori kreivitär sanoi, ettei mitään sen kauniimpaa saattanut ajatella kuin tuo omenapuun oksa. Se oli itse kevät suloisimmassa muodossaan. Ja oksa taitettiin ja kreivitär piteli sitä hienossa kädessään ja varjosti sitä silkkisellä päivänvarjollaan -- ja sitte ajettiin linnaan, jossa oli korkeita saleja ja komeita huoneita; hohtavan valkoiset uutimet liihoittelivat avoimissa ikkunoissa ja kauniita kukkasia seisoi hohtavissa, läpikuultavissa maljoissa; yhteen tällaiseen maljaan -- se oli kuin vastalangenneesta lumesta veistetty -- pantiin omenapuunoksa, nuorten, vihantien pyökinoksien joukkoon; silmäruokaa se oli.

Ja sitte tuli oksa ylpeäksi ja olihan se aivan inhimillistä.

Huoneissa kulki monenlaista väkeä ja jokainen lausui arvonsa mukaan ihailunsa; toiset eivät sanoneet mitään ja toiset sanoivat liian paljon, ja omenapuunoksa ymmärsi, että ihmisten välillä on eroa kuten kasvienkin. "Toisia käytetään koristuksena, toisia ravintona, on sellaisiakin joita ei ensinkään tarvita", arveli omenapuunoksa, ja koska se oli pantu avoimen ikkunan ääreen, josta saattoi nähdä sekä puutarhaan että vainiolle, oli sillä yllin kyllin katseltavaa, sekä kukkasia että kasveja, ja miettimistä oli myöskin; siellä oli sekaisin rikkaita ja köyhiä, muutamat olivat liiankin köyhiä.

"Hyljätyt kasvi-raukat", sanoi omenapuunoksa, "kyllä on tehty eroitusta! ja kuinka onnettomia ne mahtavat olla, jos niillä sellaisilla on olemassa samallaisia tunteita kuin meikäläisillä; eroitusta on todella tehty, mutta niinhän sen täytyykin olla, muuten kaikki olisivat samanarvoiset!"

Ja omenapuunoksa katseli jonkinlaisella säälillä varsinkin yhtä kukkaa, jota kedot ja ojanvarret olivat täynnä; niistä kukkasista ei kukaan sitonut kimppua, ne olivat liian tavalliset, niitä saattoi löytää katukivien välistä, ne versoivat kuin pahin rikkaruoho, ne olivat voikukkia, joilla tanskankielessä on niin ruma nimi, niitä kun sanotaan pirun maitokiuluiksi.

"Halveksittu kukka raukka!" sanoi omenapuunoksa, "et sinä voi sille mitään että olet se mikä olet, niin tavallinen, ja että sinulla on niin runoton nimi! Siinä on eroa, mutta eroa sitä täytyy olla sekä ihmisten että eläinten joukossa!"

"Eroa!" sanoi auringonsäde ja suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa, mutta suuteli myöskin kedon keltaisia voikukkia, kaikki auringonsäteen veljet suutelivat kukkasia, sekä köyhiä että rikkaita.

Omenapuunoksa ei milloinkaan ollut ajatellut Jumalan ääretöntä rakkautta kaikkeen mikä elää, se ei milloinkaan ollut ajatellut miten paljon kaunista ja hyvää voi asua kätkettynä kaikkeen luotuun -- kätkettynä, mutta ei silti unohdettuna. Mutta olihan sekin varsin inhimillistä!

Auringonsäde, valon säde tiesi asiat paremmin: "Sinä et näe kauvas, et näe selvästi! -- Mikä se halveksittu kasvi on, jota sinä niin säälit?"

"Voikukka!" sanoi omenapuunoksa. "Ei niitä koskaan sidota vihkoihin, maahan ne tallataan, niitä on liian paljon ja kun niissä kehittyy siemen, lentävät ne hienona villana pitkin tietä ja tarttuvat ihmisten vaatteisiin. Rikkaruoho se on! mutta pitäähän sellaistakin olla! -- minä olen todella hyvin kiitollinen etten ole niitä kukkia."

Kedolla käveli koko joukko lapsia; pienin oli niin pikkuruikkuinen, että toiset kantoivat sitä sylissään; ja kun se laskettiin nurmeen, keskelle keltaisia kukkia, nauroi se ääneen ilosta, potki pienillä jaloillaan, kellitteli, poimi kultaisia kukkia ja suuteli niitä herttaisen viattomana. Suuremmat lapset katkaisivat kukan sen putkimaisesta varresta, kiersivät sen renkaaksi ja liittivät renkaan toiseen. Siitä tuli kokonaiset käädyt, ensin yhdet kaulaan, sitte toiset olkapäille, vyötäisille, rinnalle ja päälaelle; komeat ne vihriät vitjat ja käädyt olivat; mutta suuremmat lapset ottivat varovaisesti käteensä siementyneen kasvin, varren joka kantoi nöyhtäistä, monimutkaista siemenkruunua, tuota höllää, ilmavaa villakukkaa, joka on kokonainen pieni taideteos, tehty hienoimmista höyhenistä, tomuhiutaleista tai untuvista; sitä he pitelivät suunsa edessä ja puhalsivat sen yhdessä henkäyksessä tyhjäksi; joka sen osasi tehdä, sai uudet vaatteet ennenkuin vuosi oli mennyt umpeen, sen oli isoäiti sanonut.

Halveksittu kukka oli tässä tapauksessa oikea profeetta.

"Näetkö?" sanoi auringonsäde, "näetkö sen kauneutta, näetkö sen voimaa?"

"Niin, lasten silmissä!" sanoi omenapuunoksa.

Ja vainiolle tuli vanha vaimo, hän kaivoi varrettomalla veitsentyngällään kukan juuria ja nyhti sen ylös maasta; toisista juurista oli hän päättänyt keittää kahvia, toisilla piti hänen ansaita rahaa, hänen piti viedä ne apteekkarille lääkkeiksi.

"Kauneus on kuitenkin korkeampaa!" sanoi omenapuunoksa. "Ainoastaan valitut pääsevät kauneuden valtakuntaan! Eroa on kasveissa kuten eroa on ihmisissä."

Ja auringonsäde puhui Jumalan äärettömästä rakkaudesta, joka ilmenee kaikissa luoduissa ja ulottuu kaikkeen joka elää, se puhui kaiken oikeudenmukaisesta tasajaosta sekä ajassa että iankaikkisuudessa.

"Niin, se on siis teidän mielipiteenne!" sanoi omenapuunoksa.

Ja huoneeseen tuli ihmisiä ja nuori kreivitär tuli, hän joka niin kauniisti oli asettanut omenapuunoksan läpikuultavaan maljaan, kirkkaaseen auringonpaisteeseen; ja hän kantoi kädessään kukkaa tai mikä se lienee ollut; sen ympärillä oli kolme, neljä suurta lehteä jotka tuutin tavoin suojelivat sitä ettei veto tai tuulenhenki pääsisi sitä vahingoittamaan, ja sitä kannettiin niin varovaisesti, ettei hienoa omenapuunoksaa koskaan oltu niin varovaisesti pidelty. Hiljaa otettiin suuret lehdet pois ja halveksitun, keltaisen voikukan hento, untuvainen siementeriö, tuli näkyviin. Sen hän siis niin hellävaroen oli poiminut, sitä hän siis niin kauniisti kantoi; ei ainoakaan sen hentoisista untuvanuolista, joista sen utuinen hahmo on muodostettu ja jotka niin hellästi ovat kiinni varressa, saanut lähteä lentoon; ehyenä, ihanaisena hän oli saanut sen säilymään; ja hän ihaili sen kaunista muotoa, sen ilmavaa kirkkautta, sen omituista rakennetta, sen kauneutta, jonka tuuli hajoittaa.

"Katsokaa nyt kuinka ihmeellisen sorjaksi Jumala on sen luonut!" sanoi hän. "Minä maalaan sen yhdessä omenapuunoksan kanssa; se on kaikkien silmissä erinomaisen kaunis, mutta tälle köyhälle kukalleni on Jumala antanut paljon, vaikka toisella tavalla; ne ovat niin erilaiset ja kuitenkin ovat molemmat lapsia kauneuden valtakunnassa."

Ja aurinko suuteli köyhää kukkaa ja se suuteli kukoistavaa omenapuunoksaa. Sen lehdet näyttivät punastuvan.

VANHA HAUTAKIVI.

Pienessä kauppalassa asui mies, jolla oli oma talonsa; illoin, siihen vuodenaikaan, jolloin illat pitenevät, oli koko perheen piiri koolla; oli vielä lämmintä ja lauhaa; lamppu sytytettiin, pitkät uutimet peittivät ikkunoita, joilla kukkaruukut seisoivat, ja ulkona oli kaunis kuutamo; mutta eivät perheen jäsenet nyt puhuneet siitä, he puhuivat vanhasta suuresta kivestä, joka makasi pihamaalla, aivan kyökinoven vieressä. Palvelustytöt asettivat kuuratut kupariastiansa sen päälle kuivamaan aurinkoon ja lapset käyttivät sitä leikkipaikkana. Se oli oikeastaan vanha hautakivi.

"Niin", sanoi talonisäntä, "minä luulen että se on vanhasta, hävitetystä luostarikirkosta; sieltähän myytiin sekä saarnastuoli että hautapatsaat ja -kivet! isävainajani osti useita kiviä, ne rikottiin ja käytettiin katukivitykseen, mutta tämä kivi jäi yli ja on siitä pitäen maannut täällä pihamaalla."

"Selvästi näkee, että se on hautakivi", sanoi vanhin lapsista, "siinä näkyy vielä tiimalasi ja osa enkelistä, mutta kirjoitus on miltei kokonaan kulunut pois, paitsi nimi _Preben_ ja iso 'S', joka seuraa alempana olevaa '_Martha_' nimeä; mutta muusta en saa selkoa enkä tästäkään paitsi silloin kun on satanut tai me olemme pesseet hautakiven. Silloin vaan se näkyy selvästi."

"Hyvänen aika, se on Preben Svanen ja hänen vaimonsa hautakivi!" sanoi muuan vanhus, joka ikäänsä nähden olisi voinut olla kaikkien läsnäolevien isoisä. "Niin, se aviopari oli viimeisiä jotka haudattiin vanhaan luostarikirkkomaahan; se oli vanha, kunnianarvoisa pari poikavuosiltani; kaikki tunsivat heidät ja kaikki heistä pitivät, he olivat iältään tämän kaupungin kunniapari; ihmiset väittivät heidän omistavan toista tynnöriä kultaa ja kuitenkin kävivät he yksinkertaisissa vaatteissa ja karkeissa kankaissa, mutta heidän liinavaatteensa olivat hohtavan valkoiset. Preben ja Marthe he olivat kaunis vanha pari! -- Kun he istuivat penkillä talon korkeilla kiviportailla, joita vanha lehmus varjosti, nyökyttivät he niin herttaisesti ja lempeästi päätään, että mieli aivan suli sitä katsellessa. He olivat niin erinomaisen hyvät köyhille, he ravitsivat heitä ja he vaatettivat heitä ja heidän hyväntekeväisyydessään oli sekä järkeä että tosi kristillisyyttä. Ensin kuoli vaimo! Minä muistan sen päivän niin hyvin; olin pieni poika, olimme isäni kanssa käymässä vanhan Prebenin luona juuri vaimon kuoltua; vanhus oli mielenliikutuksissaan, itki kuin lapsi. -- Ruumis lepäsi vielä makuuhuoneessa, aivan sen huoneen vieressä missä me istuimme, -- hän puheli isälleni ja parille naapurille kuinka yksinäiseksi hänen elämänsä nyt käy, kuinka hyvä vainaja oli ollut, kuinka monta vuotta he olivat eläneet yhdessä, kuinka heidän tutustumisensa oli tapahtunut ja kuinka he olivat ruvenneet toisiaan rakastamaan; minä olin, kuten sanottu, pieni ja seisoin kuuntelemassa, mutta outo mieli minut valtasi, kun kuulin vanhan miehen puhuvan ja näin hänen vilkastumistaan vilkastuvan ja poskien alkavan punoittaa, kun hän kuvaili kihlauspäiviä. Kuinka kaunis morsian oli ollut, kuinka paljon pieniä, viattomia kiertoteitä hänen oli täytynyt käyttää tavatakseen häntä! Ja hän puhui hääpäivästä, hänen silmänsä loistivat, hän ikäänkuin vaihtui takaisin siihen riemun aikaan -- ja kuitenkin makasi vaimo, vanha vaimo viereisessä huoneessa kuolleena ja hän itse oli vanha mies ja puheli toivon ajasta -- -- niin, niin, niin käy! Silloin minä olin vain lapsi, nyt olen vanha, vanha kuin Preben Svane. Aika kuluu ja kaikki vaihtuu! -- Niin hyvin muistan Marthen hautauspäivän, vanha Preben asteli ruumisarkun perässä. Pari vuotta aikaisemmin olivat aviopuolisot antaneet hakata hautakivensä nimineen ja kirjoituksineen, paitsi kuolinvuotta; illalla kuljetettiin kivi paikalle ja laskettiin haudalle -- ja vuotta myöhemmin se taas nostettiin ja vanha Preben tuli vaimonsa luo. -- Eivät he jättäneet jälkeensä niin paljon rikkautta kuin ihmiset olivat luulleet ja puhuneet; sen mikä jäi saivat kaukaiset omaiset, joista ei koskaan ollut mitään kuulunut. Talon korkeine kiviportaineen, penkkeineen, lehmuksineen hajoitti maistraatti, sillä se oli liian rappeutunut seisomaan. Sitte kun luostarikirkko joutui saman kohtalon alaiseksi ja kirkkotarha hävitettiin, osui Prebenin ja Marthen hautakivi kaiken muun mukana sen luo joka sen ostaa tahtoi ja sattumalta ei sitä olekaan rikottu eikä käytetty, vaan se on jäänyt pihamaalle lasten leikkipaikaksi ja palvelustyttöjen kupariastioiden kuivinhyllyksi. -- Kivitetty katu kulkee nyt vanhan Prebenin ja hänen vaimonsa leposijan päällitse; kenkään ei heitä enään muista!"

Ja vanhus, joka tämän kertoi, pudisti surumielisenä päätään. "Kaikki unohtuu! -- unohtuu!" sanoi hän.

Ja sitte ruvettiin kamarissa puhumaan muista asioista; mutta nuorin lapsista, pieni poika, kapusi tuolille uutimien taakse ja loi suuret, vakavat silmänsä pihamaalle, missä kuutamo valaisi isoa kiveä. Ennen se aina oli näyttänyt hänestä tyhjältä ja litteältä, mutta nyt se hänen silmissään oli kuin suuri lehti historian kirjasta. Kaikki mitä poika oli kuullut Prebenistä ja hänen vaimostaan, asui kivessä; ja hän katseli sitä ja hän nosti silmänsä kirkasta, loistavaa kuuta kohti, puhtaaseen, selkeään ilmaan, ja tuntui siltä kuin Jumalan kasvot olisivat paistaneet maailmaan.