Part 9

Keinotekoisen linnun paikka oli silkkityynyllä aivan keisarin vuoteen ääressä. Kaikki lahjat, jotka se oli saanut, kulta ja jalokivet, olivat sen ympärillä, ja arvonimeltä oli se kohonnut korkeakeisarilliseksi yöpöytälaulajaksi arvoluokkaa yksi vasemmalle puolelle, sillä keisari laski sen puolen olevan ylhäisimmän, millä sydän oli ja sydän sijaitsee vasemmalla puolella keisarillakin. Ja pelimestari kirjoitti kaksikymmentä viisi nidettä keinotekoisesta linnusta. Se oli niin oppinutta ja pitkää ja täynnä kaikkein vaikeimpia kiinalaisia sanoja, ja kaikki ihmiset sanoivat lukeneensa ja ymmärtäneensä sen, sillä muutenhan he olisivat olleet tyhmät ja heitä olisi koputettu vatsaan.

Niin meni kokonainen vuosi: keisari, hovi ja kaikki muut kiinalaiset osasivat ulkoa jokaisen pienen kulahduksen keinotekoisen linnun laulussa, mutta juuri sentähden pitivät he nyt kaikkein enimmin siitä. He saattoivat itse laulaa mukana ja sen he tekivät. Katupojat lauloivat: Tsitsitshii! Klukklukkluk! Ja keisari lauloi sen. Niin, varmaan se oli kaunista!

Mutta eräänä iltana, juuri kun keinotekoinen lintu lauloi ja keisari makasi vuoteessa ja kuunteli sitä, pani linnun sisässä: Svup! Jokin meni rikki. Kaikki pyörät hyrräsivät ja sitten pysähtyi musiikki.

Keisari hypähti heti vuoteesta ja kutsutti henkilääkärinsä, mutta mitäpä hän voi auttaa! Sitten he antoivat tuoda kellosepän ja monen puhumisen ja katsomisen perästä sai hän linnun kutakuinkin kuntoon, mutta hän sanoi, että sitä piti hyvin säästää, sillä sen tapit olivat kovin kuluneet eikä ollut mahdollista panna uusia sillä lailla, että musiikki saattoi käydä varmasti. Oli suuri suru! Vain kerran vuodessa uskallettiin antaa keinotekoisen linnun laulaa ja sekin oli liikaa. Mutta sitten piti pelimestari pienen puheen, käyttäen noita vaikeita sanoja ja lausui, että kaikki oli yhtä hyvin kuin ennenkin, ja niin oli kaikki yhtä hyvin kuin ennenkin.

Nyt oli viisi vuotta kulunut ja maa sai todella suuren surun, sillä pohjaltaan pitivät he kaikki keisaristaan: nyt hän oli sairas eikä voinut elää, niin sanottiin, uusi keisari oli jo valittu ja kansa seisoi ulkona kadulla ja kysyi kavaljeerilta, kuinka heidän keisarinsa voi.

-- P! sanoi hän ja ravisti päätään.

Kylmänä ja kalpeana makasi keisari suuressa, muhkeassa vuoteessaan. Koko hovi luuli häntä kuolleeksi ja jokainen heistä juoksi pois tervehtimään uutta keisaria. Kamaripalvelijat juoksivat ulos puhumaan tästä ja linnanpiiat pitivät suuria kahviseuroja. Kaikkiin saleihin ja käytäviin oli levitetty verkaa, jottei kuulisi kenenkään käyvän ja sentähden oli siellä niin hiljaista, niin hiljaista. Mutta keisari ei vielä ollut kuollut. Kankeana ja kalpeana makasi hän komeassa sängyssä, jolla oli pitkät samettiverhot ja raskaat kultatupsut. Korkealla ylhäällä oli ikkuna auki ja kuu paistoi keisariin ja keinotekoiseen lintuun.

Keisari raukka tuskin saattoi hengittää, oli kuin jokin olisi istunut hänen rintansa päällä. Hän avasi silmänsä ja silloin hän näki, että se oli Kuolema, joka istui hänen rintansa päällä ja oli ottanut päähänsä hänen kultakruununsa ja piti toisessa kädessään keisarin kultasapelia, toisessa hänen mahtavaa lippuaan. Ja yltympäri, suurten samettisten vuodeuudinten poimuista pisti esiin kummallisia päitä, toiset hyvin rumia, toiset suloisen lempeitä: ne olivat kaikki keisarin hyvät ja huonot teot, jotka katselivat häneen nyt, kun Kuolema istui hänen sydämensä päällä.

-- Muistatko sen? kuiskasi toinen toisensa jälkeen. -- Muistatko sen? Ja sitten ne kertoivat hänelle niin paljon, että hiki tunki esiin hänen otsaltaan.

-- Sitä en koskaan ole tietänyt! sanoi keisari. -- Soittoa, soittoa! Suuri kiinalainen rumpu! huusi hän, -- etten toki kuulisi kaikkea, mitä ne sanovat!

Ja ne jatkoivat ja Kuolema nyökkäsi, niinkuin kiinalainen, kaikkeen, mitä sanottiin.

-- Soittoa, soittoa! huusi keisari. -- Sinä pieni, suloinen kultalintu, laula toki, laula! Minä olen antanut sinulle kultaa ja kalleuksia, olen itse ripustanut kultatohvelini kaulaasi, laula toki, laula!

Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista.

Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu: pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: -- Jatka, pieni satakieli, jatka!

-- Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!

Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna ikkunasta.

-- Kiitos, kiitos! sanoi keisari, -- sinä taivainen pieni lintu, minä kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni. Kuinka minä palkitsenkaan sinua?

-- Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. -- Sain kyyneleet nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!

Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo uni.

Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.

-- Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. -- Sinun pitää laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön tuhansiksi kappaleiksi.

-- Älä tee sitä! sanoi satakieli, -- sehän on tehnyt sen hyvän, minkä se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen, minä laulan sinulle -- mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.

-- Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan, johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta kultaa, ylös rintaansa kohti.

-- Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!

Ja sitten lensi satakieli pois.

Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he seisoivat, ja keisari sanoi:

-- Hyvää huomenta!

Kihlatut.

Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja sitten sanoi hyrrä pallolle:

-- Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?

Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.

Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.

-- Katsokaa minua! sanoi se pallolle. -- Mitä te nyt sanotte? Emmekö menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.

-- Vai niin te luulette! sanoi pallo. -- Te varmaan ette tiedä, että minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on korkki ruumiissani.

-- Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, -- ja itse pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä oli hänelle suuri huvi.

-- Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.

-- Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.

-- Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, -- mutta minä en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään pesästä ja sanoo: -- Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa. Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.

-- Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät puhuneet toisilleen.

Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä, että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa se oli.

-- Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, -- se on pääskysen pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!

Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon. Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta vuotta -- ja sitten se oli vanhaa rakkautta.

Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja -- poissa se oli!

Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.

Missä se oli?

Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä, rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.

-- Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.

-- Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. -- Minä olen oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta likoamassa. Se on pitkä aika -- on kuin onkin -- neidolle!

Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.

Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.

-- Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.

Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan, mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa rikkatynnyrissä.

Ruma ankanpoikanen.

Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.

Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.

-- Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.

-- Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.

-- Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. -- Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän kohotti itseään. -- Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.

-- No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.

-- Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. -- Siihen ei tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.

-- Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi vanhus. -- Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan!

-- Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. -- Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.

-- Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.

Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan. Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.

-- Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. -- Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.

Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. -- Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!

-- Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. -- Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!

Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.

-- Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. -- Käyttäkää nyt jalkojanne! sanoi hän. -- Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: -- ei jalat yhteen! Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!

Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja sanoivat aivan ääneen: -- Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaan.

-- Antaa hänen olla! sanoi äiti, -- eihän hän tee kenellekään mitään!

-- Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka oli purrut, -- ja sentähden häntä pitää kurittaa!

-- Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. -- Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.

-- Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. -- Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. -- Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, -- ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!

-- Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. -- Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.

Ja sitten he olivat kuin kotonaan.

Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.

Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: -- Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: -- Olisitpa kaukana täältä! Ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.

Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.

Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. -- Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.

-- Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, -- mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.

Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.

Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.

-- Kuuleppa, toveri! sanoivat he, -- sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!

-- Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf! kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat -- ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.

-- Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, -- minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!

Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.

Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.

Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.

Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.

Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja kana kaakattamaan.

-- Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. -- Sehän on mainio saalis! sanoi hän, -- nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.

Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.

-- Osaatko munia? kysyi hän.

-- En!

-- No, pidä sitten suusi kiinni!

Ja kissa sanoi:

-- Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.

-- En!

-- No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.

Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. -- Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee ohitse!