Part 8

Sikopaimen, nimittäin prinssi, mutta hehän eivät tietäneet muuta, kuin että hän oli oikea sikopaimen, ei päästänyt päivää kulumaan hukkaan, ja niin hän teki raikun. Kun hän huiskutti sitä, soivat kaikki valssit, galoppaadit ja polskat, joita maailman luomisesta asti oli tunnettu.

-- Mutta sehän on _superbe!_ sanoi prinsessa, astuessaan ohi, -- en ole koskaan kuullut kauniimpaa sävellystä! Kuulkaas! menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa. Mutta minä en suutele!

-- Hän tahtoo sata suudelmaa prinsessalta, sanoi se hovinainen, joka oli ollut sisällä kysymässä.

-- Minä luulen, että hän on hullu! sanoi prinsessa, ja sitten hän meni. Mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, niin hän jäi seisomaan. -- Pitää suosia taidetta! sanoi hän, -- minä olen keisarin tytär! Sanokaa hänelle, että hän saa kymmenen suudelmaa, niinkuin eilen, loput hän voi ottaa hovinaisiltani!

-- Niin, mutta me emme tahdo! sanoivat hovinaiset.

-- Mitä tyhjää! sanoi prinsessa, -- kun minä voin suudella häntä, niin tekin voitte! Muistakaa, että minä annan teille ruuan ja palkan! -- Ja niin täytyi hovinaisen taas mennä sisään hänen luokseen.

-- Sata suudelmaa prinsessalta, sanoi hän, -- tai kumpikin pitää omansa.

-- Seisokaa edessä!!! sanoi prinsessa ja sitten asettuivat kaikki hovinaiset eteen ja sitten sikopaimen suuteli.

-- Mikä ihmeen kansankokous tuolla sikolätin luona on! sanoi keisari, joka oli astunut ulos parvekkeelle. Hän hieroi silmiään ja pani lasit nenälleen. -- Hovinaisethan ne siellä pitävätkin hauskaa! Kyllä minun täytyy mennä heidän luokseen! -- ja sitten hän veti ylös tohveliensa kannantaustat, sillä hän oli astunut linttaan nämä kenkänsä.

Voi sentään, mikä kiire hänellä olikin!

Niin pian kuin hän pääsi pihaan, kulki hän aivan hiljaa, ja hovinaisilla oli niin paljon tekemistä suudelmien laskemisessa, jotta kaikki kävisi rehellisesti eikä hän saisi liian monta, mutta ei myöskään liian vähän, että he eivät ensinkään huomanneet keisaria. Hän nousi varpailleen.

-- Vai niin! sanoi hän, kun näki, että he suutelivat. Ja sitten hän löi heitä tohvelillaan päähän, juuri kun sikopaimen sai kahdeksannenkymmenennen kuudennen suudelmansa. -- Ulos! sanoi keisari, sillä hän oli suuttunut, ja sekä prinsessa että sikopaimen ajettiin ulos hänen keisarikunnastaan.

Siinä prinsessa nyt seisoi ja itki, sikopaimen torui, ja sade tulvi taivaasta.

-- Voi, minua kurjaa ihmistä! sanoi prinsessa, -- olisinpa vain ottanut sen kauniin prinssin! Voi, kuinka minä olen onneton!

Ja sikopaimen meni puun taakse, pyyhki mustan ja ruskean kasvoistaan, riisui rumat vaatteet ja astui esiin prinssinpuvussaan, niin kauniina, että prinsessan täytyi niiata.

-- Minä olen oppinut sinua halveksimaan, sinä siinä! sanoi hän. -- Sinä et huolinut rehellistä prinssiä! Sinä et välittänyt ruususta etkä satakielestä, mutta sikopaimenta sinä saatoit suudella leikkikalun takia! Pidä hyvänäsi nyt!

Ja sitten hän meni kuningaskuntaansa, sulki oven ja työnsi salvan eteen. Prinsessa sai seisoa ulkopuolella ja laulaa:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Tattari.

Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha, se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.

Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä se kumartui hurskaassa nöyryydessä.

Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se nosti päätään ylpeänä ja kankeana.

-- Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, -- minä olen sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat, ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin me, sinä vanha salava?

Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen! Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!

Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse. Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.

-- Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.

-- Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.

-- Taivuta pääsi niinkuin me! huusi vilja, -- nyt tulla viillättää myrskyn enkeli! Hänellä on siivet, jotka ulottuvat pilvistä hamaan maahan asti ja hän hakkaa sinut poikki, ennenkuin ennätät pyytää häntä armahtamaan sinua.

-- Niin, mutta minä en tahdo taipua! sanoi tattari.

-- Sulje kukkasi ja taivuta lehtesi! sanoi vanha salava. -- Älä katsele salamaan, kun pilvi purkautuu, sillä salaman iskiessä saattaa katsahtaa Jumalan taivaaseen, mutta tuo näky voi tehdä ihmisetkin sokeiksi, miten sitten kävisikään meidän, maan kasvien, jos me uskaltaisimme tehdä sen, me, jotka olemme paljoa vähäpätöisemmät.

-- Paljoa vähäpätöisemmät? sanoi tattari. -- Nytpä minä juuri tahdonkin katsahtaa Jumalan taivaaseen!

Ja se teki sen ylimielisenä ja ylpeänä. Tuntui siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa, niin salamoi.

Kun paha ilma sitten oli ohi, seisoivat kukkaset ja viljat tyynessä, puhtaassa ilmassa niin sateen virkistäminä, mutta tattari oli salamassa palanut sysimustaksi, se oli nyt kuollut, hyödytön kasvi maassa.

Ja vanha salava liikutteli oksiaan tuulessa ja vihreiltä lehdiltä putoili suuria vesipisaroita, ikäänkuin puu olisi itkenyt, ja varpuset kysyivät: -- Miksi sinä itket? Täällähän on niin ihanaa. Katso, kuinka aurinko paistaa, katso kuinka pilvet vaeltavat, huomaatko tuoksun kukkasista ja pensaista! Miksi itket, vanha salava?

Ja salava kertoi tattarin ylpeydestä, ylimielisyydestä ja rangaistuksesta. Se seuraa aina. Minä, joka kerron tarinan, olen kuullut sen varpusilta. Ne kertoivat sen minulle eräänä iltana, kun minä pyysin niiltä satua.

Enkeli.

"Joka kerta kuin hyvä lapsi kuolee, tulee Jumalan enkeli alas maahan, ottaa kuolleen lapsen käsivarsilleen, levittää suuret valkeat siivet, lentää yli kaikkien niiden paikkojen, joista lapsi on pitänyt, ja poimii koko pivollisen kukkia, jotka se tuo ylös Jumalalle, jotta ne siellä kukoistaisivat vieläkin kauniimmin kuin maan päällä. Hyvä Jumala painaa kaikki kukkaset sydäntään vastaan, mutta sitä kukkasta, joka on hänelle rakkain, hän suutelee ja se saa silloin äänen ja voi laulaa mukana tuossa suuressa autuudessa."

Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.

-- Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.

Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja, riippuivat lakastuneina yltympäri.

-- Puu-raukka! sanoi lapsi, -- ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan luona!

Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia, mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä orvokkeja.

-- Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita, rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin roskaiselta.

Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen, joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.

-- Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. -- Minäpä kerron sinulle meidän lentäessämme!

Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:

-- Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki. Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi, teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti, joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä kutsui. -- Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.

-- Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli kantoi ylös taivasta kohti.

-- Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. -- Olinhan minä itse tuo sairas pieni poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!

Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin, iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä, suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä, hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena, viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla, pimeällä kadulla.

Satakieli.

Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki, jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta, että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja, jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin, kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!

Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.

Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne, jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.

Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.

-- Mitä kummaa! sanoi keisari. -- Satakieli! Sitähän en ensinkään tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy lukea!

Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.

-- Täällähän kuuluu olevan hyvin merkillinen lintu, jota kutsutaan satakieleksi! sanoi keisari. -- Sanotaan, että se on kaikkein paras suuressa valtakunnassani. Miksei minulle koskaan ole sanottu mitään siitä?

-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. -- Sitä ei koskaan ole esitetty hovissa.

-- Minä tahdon, että se tulee tänne illalla laulamaan minulle! sanoi keisari. -- Koko maailma tietää, mitä minulla on, enkä minä sitä tiedä!

-- Minä en koskaan ole kuullut sitä mainittavan! sanoi kavaljeeri. -- Minä etsin sitä, minä löydän sen!

Mutta mistä se oli löydettävissä? Kavaljeeri juoksi ylös alas kaikki portaat, läpi salien ja käytävien. Ei kukaan kaikista niistä, jotka hän kohtasi, ollut kuullut puhuttavan satakielestä. Ja kavaljeeri juoksi taas keisarin luo ja sanoi, että se varmaan mahtaa olla satu, niiden tekemä, jotka kirjoittavat kirjoja.

-- Teidän keisarillisen majesteettinne ei pidä uskoa mitä kirjoitetaan. Se on keksintöä ja sellaista, jota sanotaan velhotaidoksi!

-- Mutta sen kirjan, missä minä olen tämän lukenut, sanoi keisari, -- on minulle lähettänyt suurivaltias Japanin keisari, ja niin ei se saata olla valhetta. Minä tahdon kuulla satakielen. Sen pitää olla täällä tänä iltana. Sillä on korkein suosioni. Ja jollei se tule, niin koputetaan koko hovia vatsaan, heti kun se on syönyt illallisen!

-- Tsing-pe! sanoi kavaljeeri ja juoksi taas ylös ja alas kaikkia portaita, läpi kaikkien salien ja käytävien. Ja puoli hovia juoksi mukana, sillä he eivät tahtoneet, että heitä koputettaisiin vatsaan. Kyllä nyt kysyttiin merkillistä satakieltä, jonka koko maailma tunsi, mutta hovissa ei kukaan.

Vihdoin tapasivat he pienen köyhän tytön kyökissä. Hän sanoi:

-- Oi, Jumala, satakieli! sen tunnen hyvin. Niin, kyllä se osaa laulaa! Joka ilta on minulla lupa viedä vähän jätteitä pöydästä kotiin kipeälle äiti-raukalleni. Hän asuu alhaalla rannassa, ja kun minä sitten palaan takaisin, olen väsynyt ja lepään metsässä, niin kuulen satakielen laulavan. Vedet nousevat siinä silmiini. On niinkuin äitini suutelisi minua!

-- Pieni kyökkipiika! sanoi kavaljeeri, -- minä hankin sinulle vakinaisen toimen kyökissä ja luvan nähdä keisarin syövän, jos osaat johdattaa meidät satakielen luo, sillä se on saanut kutsun illaksi.

Ja sitten he kaikki läksivät metsään, missä satakielen oli tapana laulaa. Puoli hovia oli mukana. Heidän paraikaa kulkiessaan alkoi lehmä ammua.

-- Oi! sanoivat hovijunkkarit, -- nyt se on käsissämme. Onpa sentään ihmeellinen voima tuollaisessa pienessä eläimessä. Minä olen aivan varmaan kuullut sen ennen!

-- Ei, lehmäthän siellä ammuvat! sanoi pieni kyökkipiika. -- Me olemme vielä kaukana paikalta.

Sammakot kurnuttivat nyt suossa.

-- Kaunista! sanoi kiinalainen hovisaarnaaja. -- Nyt minä kuulen sen, tuo muistuttaa pieniä kirkonkelloja.

-- Ei, sammakothan siellä! sanoi pieni kyökkipiika. -- Mutta nyt minä luulen, että me pian saamme kuulla sen.

Sitten alkoi satakieli laulaa.

-- Se se on! sanoi pieni tyttö. -- Kuulkaa, kuulkaa! Ja tuolla se istuu! Ja sitten hän viittasi pieneen harmaaseen lintuun ylhäällä oksalla.

-- Onko se mahdollista? sanoi kavaljeeri. -- Sellaiseksi nyt en koskaan olisi sitä ajatellut. Kuinka se näyttää halvalta, varmaan se on menettänyt värinsä nähdessään luonaan niin paljon ylhäisiä ihmisiä.

-- Pieni satakieli! huusi pieni kyökkipiika aivan ääneen. -- Armollinen keisarimme soisi niin mielellään, että sinä laulaisit hänelle!

-- Suurimmalla mielihyvällä! sanoi satakieli ja lauloi niin, että oli ilo kuunnella.

-- On kuin kuulisi lasikellojen soivan! sanoi kavaljeeri. -- Ja entä sitten tuo pieni kurkku, kuinka se toimii! On kummallista, ettemme koskaan ole kuulleet sitä ennen. Se tulee saavuttamaan suuren _succés'n_ hovissa!

-- Laulanko vielä kerran keisarille? sanoi satakieli, joka luuli, että keisari oli mukana.

-- Oivallinen pieni satakieleni, sanoi kavaljeeri, -- minulla on suuri ilo kutsua teidät hovijuhlaan illalla, jolloin te tulette lumoamaan hänen keisarillisen armonsa erinomaisella laulullanne.

-- Se soveltuu parhaiten luonnon helmaan! sanoi satakieli, mutta seurasi kuitenkin mielellään, kun kuuli, että keisari sitä halusi.

Linna oli pantu oikein juhla-asuun. Seinät ja lattiat, jotka olivat posliinia, loistivat monien tuhansien kultalamppujen valossa. Mitä kauneimpia kukkasia, jotka saattoivat helistä oikein hyvin, oli asetettu käytäviin. Siellä oli juoksua ja vetoa, mutta niinpä soivat nyt juuri kaikki kellot, niin ettei voinut kuulla sanaakaan.

Keskelle suurta salia, missä keisari istui, oli asetettu kultaorsi ja sillä piti satakielen istua. Koko hovi oli siellä ja pieni kyökkipiika oli saanut luvan seisoa oven takana, koska hänellä nyt oli todellisen kyökkipiian arvonimi. Kaikki olivat he parhaimmassa juhla-asussaan ja kaikki he katsoivat pieneen harmaaseen lintuun, jolle keisari nyökytti päätään.

Ja satakieli lauloi niin kauniisti, että kyyneleet nousivat keisarin silmiin, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja silloin lauloi satakieli vieläkin kauniimmin, se meni oikein sydämeen. Ja keisari oli kovin iloinen ja hän sanoi, että satakielen pitää saada hänen kultatohvelinsa kannettavaksi kaulassa. Mutta satakieli kiitti, se oli jo saanut palkintoa tarpeeksi.

-- Minä olen nähnyt kyyneliä keisarin silmissä, se on minulle runsain aarre. Keisarin kyynelissä on ihmeellinen voima. Jumala tietää, että olen tarpeeksi palkittu!

Ja sitten se taas lauloi suloisella, hartaalla äänellään.

-- Se on suloisinta kiemailua, mitä tunnen! sanoivat naiset ympärillä, ja sitten he ottivat vettä suuhunsa nielläkseen, kun joku puhui heille. He luulivat hekin olevansa satakieliä. Niin, lakeijat ja kamarineidit antoivat tietää, että hekin olivat tyytyväiset, ja se merkitsee paljon, sillä he ovat kaikkein vaikeimmat tyydyttää. Niin, satakieli todella oikein onnistui!

Sen piti nyt jäädä hoviin, sillä piti olla oma häkkinsä sekä vapaus kävellä kaksi kertaa päivällä ja kerran yöllä. Se sai mukaansa kaksitoista palvelijaa, jokainen oli pannut silkkinauhan sen jalan ympäri ja jokainen piti lujasti kiinni. Siitä kävelystä ei ollut ensinkään huvia.

Koko kaupunki puhui tuosta merkillisestä linnusta ja jos kaksi ihmistä kohtasi toisensa, niin ei toinen sanonut muuta kuin: -- sat --! ja toinen sanoi: -- ... kieli! Ja sitten he huokasivat ja ymmärsivät toisensa, niin, yksitoista ruokakauppiaan lasta sai nimensä linnun mukaan, mutta yhdelläkään niistä ei ollut ainoaa säveltä rinnassaan.

Eräänä päivänä tuli keisarille suuri käärö, jonka päälle oli kirjoitettuna: Satakieli.

-- Tuossapa nyt saamme uuden kirjan kuuluisasta linnustamme! sanoi keisari. Mutta se ei ollut mikään kirja, se oli pieni taitonäyte: rasiassa oli keinotekoinen satakieli, jonka tuli olla elävän kaltainen, mutta johon oli kauttaaltaan upotettu timantteja, rubiineja ja safiireja. Niin pian kuin keinotekoinen lintu vedettiin, osasi se laulaa yhden niistä kappaleista, jotka oikea lauloi, ja sitten meni pyrstö ylös ja alas ja kimmelsi hopeaa ja kultaa. Kaulassa riippui pieni nauha ja siihen oli kirjoitettu: Japanin keisarin satakieli on köyhä Kiinan keisarin satakielen rinnalla.

-- Se on kaunista! sanoivat he kaikki, ja se, joka oli tuonut keinotekoisen linnun, sai heti keisarillisen satakielen-tuojan arvonimen.

-- Nyt niiden pitää laulaa yhdessä. Siitäpä tulee duetto!

Ja sitten niiden piti laulaa yhdessä, mutta se ei oikein tahtonut käydä, sillä oikea satakieli lauloi omalla tavallaan ja keinotekoinen lintu kulki valsseilla.

-- Siinä ei ole mitään syytä, sanoi pelimestari, -- se pysyy ehdottomasti tahdissa ja on kokonaan minun kouluani!

Sitten piti keinotekoisen linnun laulaa yksinään. Sen menestys oli yhtä suuri kuin oikeankin ja sittenhän se oli niin paljon kauniimpi katsella: se kimmelsi kuin rannerenkaat ja rintaneulat.

Kolme ja kolmekymmentä kertaa lauloi se yhden ja saman kappaleen eikä se kuitenkaan ollut väsyksissä. Ihmiset olisivat mielellään kuulleet sen taas uudestaan, mutta keisari arveli, että nyt pitää elävänkin satakielen taas vähän laulaa. Mutta missä se oli? Ei kukaan ollut huomannut, että se oli lentänyt ulos avonaisesta ikkunasta, pois vihreihin metsiinsä.

-- Mutta mitä tämä on! sanoi keisari. Ja kaikki hoviväki moitti mukana, että satakieli oli hyvin kiittämätön eläin. -- Meillä on toki paras lintu! sanoivat he ja sitten piti keinotekoisen linnun taasen laulaa, ja kolmannenkymmenennen neljännen kerran saivat he kuulla saman kappaleen, mutta he eivät vielä kokonaan osanneet sitä, koska se oli niin vaikea, ja pelimestari kehui lintua niin erinomaiseksi, niin, jopa hän vakuutti, että se oli parempi kuin oikea satakieli, eikä vain vaatteiden ja monien kauniiden timanttien puolesta, vaan myöskin sisällisesti.

-- Sillä katsokaa, hyvät herrasväet, keisari ennen kaikkia! Oikeasta satakielestä ei koskaan voi laskea, mitä siitä tulee, mutta keinotekoisessa linnussa on kaikki määrättyä! Niin tulee olemaan eikä toisella tavalla. Kaikki voi selittää, sen voi hajoittaa ja näyttää inhimilliselle ajattelulle, kuinka valssit sijaitsevat, kuinka ne käyvät ja kuinka toinen seuraa toista.

-- Aivan kuin minun suustani! sanoivat he kaikki, ja pelimestari sai luvan seuraavana sunnuntaina näyttää linnun kansalle. Heidän piti myöskin kuulla sen laulavan, sanoi keisari. Ja he kuulivat sen ja he kävivät niin tyytyväisiksi, ikäänkuin he olisivat juoneet itsensä hyväntuulisiksi teevedestä, sillä se nyt on aivan kiinalaista, ja kaikki sanoivat silloin: E! ja nostivat ilmaan sen sormen, jota sanotaan nuolusormeksi ja sitten he nyökkäsivät. Mutta köyhä kalastaja, joka oli kuullut oikean satakielen, sanoi:

-- Kyllähän se kuuluu kauniilta ja muistuttaa myöskin, mutta jotakin puuttuu, en tiedä mitä!

Oikea satakieli oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta.