Part 7

-- On uskomatonta, kuinka monet vanhemmista ihmisistä haluavat saada minua käsiinsä! sanoi Nukku-Matti, -- varsinkin ne, jotka ovat tehneet jotakin pahaa. "Hyvä, pikku Matti", sanovat ne minulle, "me emme voi ummistaa silmiämme ja niin me makaamme kaiken yön ja näemme kaikki pahat tekomme, jotka kuin ilkeät, pienet noidat istuvat vuoteen laidalla ja ruiskuttavat päällemme kuumaa vettä. Jos sinä toki tulisit ja ajaisit ne pois, jotta me saisimme hyvän unen!" Ja sitten he huokaavat hyvin syvään: "Me tahdomme mielellämme vaikkapa maksaakin. Hyvää yötä, Matti! Rahat ovat ikkunalla!" Mutta minä en tee sitä rahasta, sanoi Nukku-Matti.

-- Mitä me nyt teemme tänä yönä? kysyi Jalmari.

-- Niin, minä en tiedä, onko sinulla halua taas yöllä tulla häihin, ne ovat toisenlaiset kuin eilen. Sisaresi suuri nukke, joka on miehen näköinen ja jota kutsutaan Hermaniksi, aikoo naida nuken, jonka nimi on Bertta. Sitäpaitsi on nuken syntymäpäivä ja sentähden on määrä tulla niin paljon lahjoja.

-- Niin, sen minä kyllä tiedän! sanoi Jalmari, -- aina kun nuket tarvitsevat uusia vaatteita, niin minun sisareni antaa niiden viettää nimipäiviä tai häitä. Se on varmaan tapahtunut sata kertaa!

-- Niin, mutta tänä yönä ovat satayhdennet häät ja kun satayksi on mennyt, niin on kaikki ohi! Sentähden ne tulevatkin niin suurenmoisiksi. Katsoppa vain!

Ja Jalmari katsoi pöydälle. Siellä seisoi pieni pahvitalo valaistuine ikkunoineen ja kaikki tinasotamiehet tekivät kunniaa ulkopuolella. Morsiuspari istui lattialla ja nojasi pöydänjalkaan, hyvin miettivänä, ja siihenhän sillä saattoi olla syytä. Mutta Nukku-Matti, yllään isoäidin musta hame, vihki heidät. Kun vihkiminen oli ohi, virittivät kaikki huonekalut huoneessa seuraavan kauniin laulun, jonka lyijykynä oli kirjoittanut. Se sopi iltarummun säveleeseen:

Häälaulu suuri soikohon nyt onneks sulhon, morsion; he seisoo lailla kepakon, he puuta, nahkaa pulskint' on! Puut, nahat -- hurraa soikohon nyt niille, hurraa ponneton!

Ja nyt he saivat lahjoja, mutta he olivat kieltäytyneet kaikesta syötävästä, sillä heillä oli kyllin rakkaudestaan.

-- Asummeko nyt maalla vai matkustammeko ulkomaille? kysyi sulhanen ja sitten kysyttiin neuvoa pääskyseltä, joka oli matkustanut paljon, ja vanhalta pihakanalta, joka viisi kertaa oli hautonut munista poikasia. Ja pääskynen kertoi kauniista lämpöisistä maista, missä viinirypäleet riippuivat suurina ja painavina, missä ilma oli niin lauha ja vuorilla oli värejä, jommoisia täällä ei ensinkään tunneta.

-- Niillä ei kuitenkaan ole meidän vihreäkaaliamme! sanoi kana. -- Minä olin erään kesän kaikkine poikasineni maalla. Siellä oli hiekkakuoppa, jossa me saimme kulkea raappimassa, ja sitten meillä oli pääsy puutarhaan, missä oli vihreäkaalia. Oi, kuinka se oli vihreää! En saata ajatella mitään kauniimpaa.

-- Mutta toinen kaalintynkähän on samanlainen kuin toinenkin, sanoi pääskynen, -- ja sitten täällä usein on niin ruma ilma!

-- Niin, siihen on tottunut! sanoi kana.

-- Mutta täällä on kylmä, jäätyy!

-- Se on hyvä kaalille! sanoi kana. -- Sitäpaitsi meillä myöskin saattaa olla lämmin. Eikö meillä neljä vuotta sitten ollutkin kesä, joka kesti viisi viikkoa, täällä oli niin kuuma, ettei voinut hengittää! Ja sitten ei meillä ole kaikkia niitä myrkyllisiä eläimiä, joita heillä on ulkomailla! Ja meillä ei ole ryöväreitä. Se on heittiö, jonka mielestä meidän maamme ei ole kaunein. Hän todella ei ansaitse olla täällä! Ja sitten kana itki. -- Minäkin olen matkustanut! Olen matkustanut pytyssä yli kaksitoista penikulmaa! Matkustaminen ei ensinkään ole hauskaa!

-- Niin, kana on ymmärtäväinen vaimo! sanoi nukke Bertta, -- minä en myöskään pidä matkustamisesta vuorilla, sillä se on vain ylös ja sitten alas! Ei, me muutamme alas hiekkakuopan luo ja kävelemme kaalitarhassa.

Ja siinä sitä pysyttiin.

_Lauantai_.

-- Saanko minä nyt satuja? sanoi pieni Jalmari, niin pian kuin Nukku-Matti oli saanut hänet vuoteeseen.

-- Tänä iltana meillä ei ole siihen aikaa, sanoi Matti ja levitti kauneimman sateenvarjonsa hänen ylitsensä. -- Katso nyt näitä kiinalaisia! Ja koko sateenvarjo oli kuin suuri kiinalainen malja sinisine puineen ja suippeine siltoineen, joilla seisoi pieniä kiinalaisia, nyökyttäen päitään. -- Meidän täytyy huomiseksi kauniisti puhdistaa koko maailma, sanoi Matti. -- Onhan silloin pyhä päivä, on sunnuntai. Minun täytyy mennä kirkontorniin katsomaan, kiilloittavatko kirkontontut kelloja, että ne voivat kauniisti kaikua. Minun täytyy mennä vainioille katsomaan, puhaltavatko tuulet tomun pois heiniltä ja lehdiltä, ja mikä tuottaa suurimman työn: minun pitää ottaa alas kaikki tähdet kiilloittaakseni ne. Minä otan ne esiliinaani, mutta ensin on jokainen numeroitava ja lävet, missä ne ovat kiinni siellä ylhäällä, ovat numeroitavat, jotta ne joutuvat oikeille paikoilleen taas, muutoin ne eivät pysy kiinni ja meille tulee liian monta tähdenlentoa, kun toinen putoaa toisen jälkeen!

-- Kuulkaa, tiedättekö mitä, herra Nukku! sanoi vanha muotokuva, joka riippui seinällä siellä, missä Jalmari makasi, -- minä olen Jalmarin isoisä. Kiitos teille siitä, että kerrotte pojalle satuja, mutta te ette saa sekoittaa hänen käsitteitään. Ei tähtiä voi ottaa alas kiilloitettaviksi. Tähdet ovat palloja niinkuin meidän maammekin, ja se niissä juuri on hyvä!

-- Kiitoksia, sinä vanha isoisä! sanoi Nukku-Matti, -- kiitoksia! Sinähän olet perheen pää, sinä olet "Ikä"-Pää, mutta minä olen iäkkäämpi kuin sinä. Minä olen vanha pakana. Roomalaiset ja kreikkalaiset kutsuvat minua Unenjumalaksi. Minä olen päässyt ylhäisimpiin koteihin ja pääsen niihin vieläkin. Minä olen seurustellut sekä pienten että suurten kanssa. Nyt voit sinä kertoa! ja sitten Nukku-Matti läksi ja otti sateenvarjon mukaansa.

-- Nytpä ei enää näy uskaltavan lausua mielipidettään! sanoi vanha muotokuva.

Ja sitten Jalmari heräsi.

_Sunnuntai_.

-- Hyvää iltaa! sanoi Nukku-Matti ja Jalmari nyökytti päätään, mutta juoksi sitten ja käänsi isoisän muotokuvan seinää vastaan, ettei se sekaantuisi puheeseen niinkuin eilen.

-- Nyt sinun pitää kertoa minulle satuja: "Viidestä herneestä, jotka asuivat yhdessä herneenpalossa", ja "ukonluusta, joka kosi kananluuta", ja "parsinneulasta, joka oli olevinaan niin hieno, että kuvitteli olevansa silmäneula."

-- Ihminen voi myöskin saada hyvää liian paljon! sanoi Nukku-Matti. Mieluimmin minä näytän sinulle jotakin, senhän tiedät! Näytän sinulle veljeni, hänen nimensä on myöskin Nukku-Matti, mutta hän ei koskaan tule kenenkään luo muuta kuin yhden kerran, ja kun hän tulee, niin hän ottaa heidät mukaansa hevosensa selkään ja kertoo heille satuja. Hän osaa vain kaksi: yhden, joka on niin ihmeen kaunis, ettei kukaan maailmassa voi kuvitella sitä, ja toisen, joka on niin ruma ja hirvittävä -- niin, sitä ei osaa kuvata! Ja sitten nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ikkunaan ja sanoi: tuolla näet veljeni, toisen Nukku-Matin. Häntä sanotaan myöskin Kuolemaksi. Näetkö, hän ei ensinkään näytä niin pahalta kuin kuvakirjoissa, missä hän on luita ja nikamia. Ei, hänen takissaan on hopeakirjailua, se on mitä kaunein husaariunivormu! Musta samettiviitta leijailee takana hevosen päällitse. Kas, kuinka hän ratsastaa nelistäen.

Ja Jalmari näki, kuinka tuo Nukku-Matti antoi mennä ja otti sekä nuoria että vanhoja ihmisiä hevosen selkään. Muutamia hän asetti etupuolelle ja toisia hän asetti takapuolelle, mutta aina kysyi hän ensin: "Kuinka on arvostelukirjan laita?" -- "Hyvin!" sanoivat he kaikki. -- "Niin, antakaapa minun itseni katsoa!" sanoi hän ja sitten heidän täytyi näyttää hänelle kirja. Ja kaikki ne, joilla oli "Hyvin hyvä" ja "Erinomaisen hyvä", pääsivät ennemmin hevosen selkään ja saivat kuulla kauniin sadun, mutta niiden, joilla oli "Välttävän hyvä" ja "Välttävä", heidän täytyi joutua takapuolelle ja he saivat ruman sadun. He vapisivat ja itkivät, he tahtoivat hypätä hevosen selästä, mutta he eivät voineet, sillä he olivat heti paikalla kasvaneet siihen kiinni.

-- Mutta Kuolemahan on kaunein Nukku-Matti! sanoi Jalmari. -- Häntä en minä pelkää!

-- Ei sinun pidäkään peljätä! sanoi Nukku-Matti, -- katso vain, että sinulla on hyvä arvostelukirja!

-- Niin, se on opettavaista! sanoi isoisän muotokuva, -- auttaa se sentään, että sanoo mielipiteensä!

Ja sitten hän oli tyytyväinen.

Kas se on tarina Nukku-Matista. Nyt voit itse illalla kertoa enemmän.

Ruusunhaltija.

Keskellä puutarhaa kasvoi orjantappurapuu, se oli aivan täynnä ruusuja ja yhdessä näistä, kaikkein kauneimmassa, asui haltija. Hän oli niin pikkuruikkuisen pieni, ettei mikään ihmissilmä saattanut nähdä häntä. Jokaisen lehden takana ruusussa oli hänellä makuukamari, hän oli niin sirotekoinen ja kaunis kuin jokin lapsi ikinä saattoi olla ja hänen siipensä ulottuivat olkapäistä alas jalkoihin asti. Oi, mikä tuoksu olikaan hänen olennossaan ja kuinka seinät olivat kirkkaat ja kauniit! Nehän olivat vaalean punaisia, hienoja orjantappuranlehtiä.

Koko päivän huvitteli hän lämpöisessä auringonpaisteessa, lensi kukasta kukkaan, tanssi lentävän perhosen siivillä ja mittasi, kuinka monta askelta hänen täytyi astua päästäkseen kaikkien niiden maanteiden ja polkujen yli, joita oli yhdessä ainoassa lehmuksenlehdessä. Sitä, mitä me kutsumme lehden suoniksi, piti hän maanteinä ja polkuina. Niin, ne olivat hänelle oikein ikuisia teitä! Ennenkuin hän valmistui, meni aurinko mailleen, hän olikin alkanut niin myöhään.

Tuli niin kylmä, kaste lankesi ja tuuli puhalsi. Nyt kyllä oli paras päästä kotiin. Hän riensi minkä voi, mutta ruusu oli sulkeutunut, hän ei päässyt sisään, ei ainoakaan ruusu ollut avoinna. Pieni haltija-raukka pelästyi, hän ei ollut koskaan ennen ollut yöllä ulkona, aina nukkunut makeasti tyynten ruusunlehden takana. Oi, varmaan tämä on hänen kuolemansa!

Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta. Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.

Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan, paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja isästään.

-- Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. -- Sinun veljesi ei ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä sinä minulle kuitenkin olet!

Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin: hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen rinnalla -- oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.

Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa keskipäivän auringossa.

Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan niinipuun alle.

-- Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, -- hän ei koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä häntä.

Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään, niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta inhoittavan teon johdosta.

Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: -- jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi, kun hän heräsi.

Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan suuresta sydänsurustaan.

Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle, missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian saisi kuolla.

Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. -- Tämän minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.

Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun, jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.

-- Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän kiulukan ympärillä.

-- Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja olla.

Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi. Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois. Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota hän rakasti.

Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä kuollutta.

Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen, koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen. Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja sisar-raukasta.

-- Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, -- me tiedämme sen! Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät päätään.

Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa, kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna piti surmata murhaaja.

Mutta sitä edellisenä yönä -- se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman jälkeen, -- kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään noilla myrkyllisillä keihäillä.

-- Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.

Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa sisään surmaamaan häntä.

Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!

Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen, niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.

Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja vuoteessa oli murhamies.

Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi, joka voi kertoa ja kostaa pahan.

Sikopaimen.

Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.

Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin, sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.

Kuulkaahan nyt.

Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan, mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja lähetettiin hänelle.

Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki "vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.

-- Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin tuo ihana ruusu.

-- Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki hovinaiset.

-- Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, -- se on kaunis!

Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

-- Hyi pappa! sanoi hän, -- se ei ole keinotekoinen, se on oikea!

-- Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, -- se on oikea!

-- Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.

-- _Superbe! charmant!_ sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.

-- Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi vanha kavaljeeri. -- Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!

-- Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.

-- En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.

-- Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.

-- No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.

Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.

-- Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, -- enkös minä pääsisi palvelukseen tänne linnaan?

-- Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, -- mutta jahka minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä meillä on paljon!

Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja soittivat vanhaa nuottia:

Oi, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

Mutta kaikkein merkillisintä oli sentään, että kun piti sormea padan höyryssä, niin heti voi haistaa, mitä ruokaa keitettiin jokaisessa kaupungin uunissa. Kas, se oli sittenkin toista kuin jokin ruusu.

Nyt tuli prinsessa kaikkien hovinaistensa kanssa kävelylle, ja kun hän kuuli sävelen, jäi hän seisomaan ja näytti niin tyytyväiseltä, sillä hänkin osasi soittaa: Ah, sa rakas Augustin! Se oli ainoa, mitä hän osasi, mutta sen hän soitti yhdellä sormella.

-- Sehän on se, minkä minä osaan! sanoi hän, -- mahtaa olla sivistynyt sikopaimen! Kuulkaas, menkää sisään ja kysykää häneltä, mitä tuo soittokone maksaa.

Ja sitten piti yhden hovinaisen juosta sisään, mutta hän otti puukengät jalkaansa.

-- Mitä sinä tahdot tuosta padasta? sanoi hovinainen.

-- Minä tahdon kymmenen suudelmaa prinsessalta! sanoi sikopaimen.

-- Herra varjelkoon! sanoi hovinainen.

-- Niin, vähemmästä ei voi antaa! sanoi sikopaimen.

-- No, mitä hän sanoo? kysyi prinsessa.

-- Sitä minä todella en voi sanoa! sanoi hovinainen, -- se on niin hirveää!

-- Kuiskaa sitten! -- Ja sitten hän kuiskasi.

-- Hänhän on hävytön! sanoi prinsessa ja läksi heti -- mutta kun hän oli mennyt vähän matkaa, helisivät tiuvut taas niin kauniisti:

Ah, sa rakas Augustin, kaikki on pois, pois, pois!

-- Kuulkaas, sanoi prinsessa, -- kysykää, tahtooko hän kymmenen suudelmaa minun hovinaisiltani.

-- Ei kiitos! sanoi sikopaimen, -- kymmenen suudelmaa prinsessalta, tai minä pidän padan.

-- Tämä on kauhean ikävää! sanoi prinsessa, -- mutta teidän täytyy seisoa minun edessäni, ettei kukaan näe!

Ja hovinaiset asettuivat hänen eteensä, ja sitten he levittivät hameensa, ja sitten sikopaimen sai nuo kymmenen suudelmaa, ja prinsessa sai padan.

No, siitäkös tuli ilo! Koko illan ja koko päivän piti padan kiehua. Ei ollut ainoaakaan uunia koko kaupungissa, josta he eivät olisi tietäneet, mitä siinä keitettiin, niinhyvin kamariherran kuin suutarin luona. Hovinaiset tanssivat ja taputtivat käsiään.

-- Me tiedämme, kuka saa makeaa soppaa ja pannukakkuja! Me tiedämme, kuka saa puuroa ja pannupaistia! Kuinka se on mielenkiintoista!

-- Erittäin mielenkiintoista! sanoi ylihovimestaritar.

-- Niin; mutta pysykää hiljaa, sillä minä olen keisarin tytär!

-- Herra varjelkoon! sanoivat he kaikki.