Part 6

Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat. Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa _Smidrakia_ [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.

Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle. Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat olivat leikkikumppanejani.

Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi kokonaista kaksi päivää luonamme.

Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin turkkilaiset nyt.

Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.

Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko, voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin eräänlaisella kunnioituksella häneen.

-- Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, -- kylläpä sinä osaat kertoa!

-- Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta! sanoi hän. -- Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!

Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.

Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui alttarin edessä.

Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen, jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa. Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä. Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.

Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: -- Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: -- Tahdomme. -- Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin omalle sielulleni! -- Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana, kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.

Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme, hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa. Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä. Silloin minä tartuin hänen käteensä.

-- Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!

-- Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja kaulansa punastuivat.

-- Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, -- ja hänen kätensä vapisi kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: -- En ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli, muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!

-- Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, -- sinun! En saata valehdella sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!

Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme äitini majan luona.

Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.

-- Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. -- Voi, kuinka se on minusta ikävää!

-- Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: -- veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!

Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet, ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja sanoin:

-- Niin, minä rakastan sinua!

Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.

Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten. Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.

Ruusu Homeroksen haudalta.

Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun. Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle armaalleen serenaadinsa.

Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli, ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.

Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana se kumartui muutamien suurten kivien yli.

-- Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. -- Yli hänen hautansa minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä versoan -- minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni köyhälle satakielelle!

Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.

Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen. Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun, litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on ruusu Homeroksen haudalta.

Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia, samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.

Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee se hänen avaavan kirjan ja sanovan:

Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!

Nukku-Matti.

Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuin Nukku-Matti -- hän vasta osaa kertoa!

Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse, puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.

Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle, ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.

Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on seitsemän päivää.

_Maanantai_.

-- Kuuleppas nyt! sanoi Nukku-Matti illalla, kun oli saanut Jalmarin vuoteeseen, -- nyt minä koristan! Ja sitten muuttuivat kaikki kukkaset ruukuissa suuriksi puiksi, jotka ojensivat pitkiä oksiaan katon alatse ja pitkin seinää, niin että koko huone näytti mitä kauneimmalta huvihuoneelta, ja kaikki oksat olivat täynnä kukkasia ja joka kukka oli kauniimpi kuin ruusu, tuoksui niin hyvältä, ja jos halusi syödä sen, oli se makeampi kuin sokerihillo. Hedelmät loistivat niinkuin kulta ja sitten oli pullia, jotka olivat rusinoista halkeamaisillaan, se oli suurenmoista! Mutta samassa alkoi niin hirveästi valittaa pöytälaatikossa, missä Jalmarin koulukirjat olivat.

-- Mitä tuo nyt on? sanoi Nukku-Matti ja meni pöydän luo ja veti auki laatikon. Rihvelitaulussa natisi ja paukkui, sillä laskuesimerkkiin oli tullut väärä luku, niin että se oli menemäisillään hajalle. Rihveli juoksi ja hyppeli rihmassaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni koira, joka tahtoi korjata laskuesimerkkiä, mutta ei voinut! Ja sitten vaikeroi Jalmarin kirjoitusvihossa, oi, sitä oli oikein kauhea kuunnella! Pitkin reunaa seisoivat joka lehdellä kaikki suuret kirjaimet, jokaisella vieressään pieni, kokonainen rivi alaspäin, se oli sellainen mallikirjoitus ja sen vieressä taas seisoi muutamia kirjaimia, jotka luulivat olevansa mallikirjainten näköisiä, sillä ne oli Jalmari kirjoittanut. Ne olivat melkein niinkuin ne olisivat kaatuneet lyijykynäviivan yli, jonka päällä niiden piti seisoa.

-- Kas sillä lailla teidän pitää pysytellä! sanoi mallikirjoitus. -- Kas noin, sivulle, nopealla käänteellä!

-- Oi, me tahtoisimme mielellämme, sanoivat Jalmarin kirjaimet, -- mutta me emme voi, me olemme niin huonot!

-- Sitten teidän pitää saada lapsenpulveria! sanoi Nukku-Matti.

-- Oi ei! huusivat ne ja sitten ne seisoivat niin suorina, että sitä ilokseen katseli.

-- Niin, nyt emme saa kertoa satuja! sanoi Nukku-Matti, -- nyt minun täytyy harjoitella niitä: yks, kaks! yks, kaks! ja sitten hän harjoitteli kirjaimia ja ne seisoivat niin suorina ja terveinä kuin ikinä mikään mallikirjoitus saattaa seisoa.

Mutta kun Nukku-Matti meni ja Jalmari aamulla katsoi niitä, olivat ne yhtä surkeat kuin ennen.

_Tiistai_.

Niin pian kuin Jalmari oli vuoteessa, kosketti Nukku-Matti taikaruiskullaan kaikkiin esineihin huoneessa, ja heti alkoivat ne puhua ja kaikki puhuivat ne itsestään, lukuunottamatta sylkilaatikkoa, joka seisoi äänetönnä ja harmitteli, että ne saattoivat olla niin turhamaisia ja puhua vain itsestään, ajatella vain itseään eikä omistaa ajatustakaan sille, joka kuitenkin seisoi niin vaatimattomana nurkassa ja salli sylkeä itseensä.

Piirongin yläpuolella riippui suuri maalaus kullatuissa kehyksissä. Se oli maisema, näkyi korkeita vanhoja puita, kukkasia nurmella ja suuri järvi jokineen, joka juoksi metsän taakse, monien linnojen ohi, kauvas aavaan mereen.

Nukku-Matti kosketti taikaruiskullaan maalaukseen ja niin alkoivat linnut siinä laulaa, puiden oksat liikkua ja pilvet oikein lähtivät lentoon, saattoi nähdä niiden varjon maiseman yllä.

Nyt nosti Nukku-Matti pienen Jalmarin ylös kehystä kohden ja Jalmari pisti jalat maalaukseen, keskelle korkeaa nurmea ja siinä hän seisoi. Aurinko paistoi puiden oksien lomitse häneen. Hän juoksi alas veden luo, istuutui pieneen veneeseen, joka oli siinä. Se oli punaiseksi ja valkoiseksi maalattu, purjeet hohtivat kuin hopea, ja kuusi joutsenta, kaikilla kultakruunut kaulalla ja loistava sininen tähti päässä, veti venettä vihreiden metsien ohi, missä puut kertoivat ryöväreistä ja noidista, ja kukkaset kauniista pienistä keijukaisista ja mitä perhoset olivat kertoneet heille.

Mitä kauneimmat kalat, joiden suomukset olivat kuin hopea ja kulta, uivat veneen jäljestä. Väliin ne tekivät hyppäyksen, niin että vedessä taas pani "loiskis", ja sinisiä ja punaisia lintuja lensi kahtena pitkänä jonona perässä, hyttyset tanssivat ja turilas sanoi: pum, pum. He tahtoivat kaikki seurata Jalmaria ja jokaisella oli tarina kerrottavana.

Se se vasta oli purjehdusretki! Milloin olivat metsät niin tiheät ja pimeät, milloin ne olivat kuin kaunein puutarha auringonpaisteineen ja kukkineen, ja siellä oli suuria linnoja lasista ja marmorista. Parvekkeilla seisoi prinsessoja ja kaikki he olivat pieniä tyttöjä, jotka Jalmari hyvin tunsi, hän oli ennen leikkinyt heidän kanssaan. He ojensivat kätensä ja jokainen piteli mitä kauneinta sokeriporsasta, minkä ikinä joku torttumuija saattoi myydä, ja Jalmari tarttui, ohi purjehtiessaan, sokeriporsaan toiseen päähän ja prinsessa piteli lujasti kiinni, ja niin sai kumpikin palasensa, hän pienimmän, Jalmari kaikkein suurimman! Joka linnan luona seisoi vartijoina pieniä prinssejä, ne tekivät kunniaa kultasapeleilla ja antoivat sataa rusinoita ja tinasotamiehiä. Ne olivat oikeita prinssejä!

Milloin purjehti Jalmari läpi metsien, milloin ikäänkuin suurten salien tai kylien läpi. Hän kulki myöskin sen kylän läpi, missä hänen lapsenpiikansa asui, hän, joka oli kantanut häntä, kun hän oli aivan pieni poika ja joka oli pitänyt niin paljon hänestä, ja hän nyökytti ja viittaili ja lauloi sen kauniin runon, jonka hän itse oli sepittänyt ja lähettänyt Jalmarille:

Sua, Jalmari, kullan murunen, sua muistelen aina, aina, sun purppuraposkias, joille en ma enää suukkosta paina! Sun ensi sanas ma kuulla sain, näin kyynelet eron hetken. Sa, enkeli tarhoista taivaan, ain' Isä siunatkoon elos retken!

Ja kaikki linnut lauloivat mukana, kukkaset tanssivat varsissaan ja vanhat puut nyökkäsivät, ikäänkuin Nukku-Matti olisi kertonut satuja heillekin.

_Keskiviikko_.

Oi, kuinka kaatamalla ulkona satoikin! Jalmari saattoi kuulla sen unissaan ja kun Nukku-Matti avasi ikkunan, ulottui vesi ikkunanpieleen asti. Ulkona lainehti kokonainen järvi, mutta talon luona oli mitä kaunein sää.

-- Tahdotko lähteä purjehtimaan, pikku Jalmari? kysyi Nukku-Matti. -- Silloin voit tänä yönä käväistä vieraissa maissa ja tulla aamuksi takaisin.

Ja niin Jalmari yhtäkkiä oli pyhävaatteet yllään kauniissa laivassa, ja heti tuli ihana ilma, ja he purjehtivat pitkin katuja, kiersivät kirkon, ja nyt oli ympärillä vain suurta, aavaa merta. He purjehtivat niin kauan, ettei maata enää erottanut, ja näkivät parven haikaroita, nekin olivat matkalla kotoa päin lämpimiin maihin. Haikarat lensivät perätysten ja ne olivat jo lentäneet kauas, kauas! Yksi niistä oli niin väsynyt, että sen siivet tuskin enää kannattivat sitä, se oli viimeisenä jonossa ja pian se jäi kauas toisten jälkeen. Vihdoin se vaipui siivet levällään alemmaksi ja alemmaksi; se räpytti vielä pari kertaa siipiään, mutta ei siitä ollut apua. Nyt sen jalat koskettivat laivan köysiä, nyt se luisui alas purjetta pitkin ja tupsis! Siinä se seisoi kannella.

Silloin laivapoika otti ja pani sen kanakoppiin kanojen, hanhien ja kalkkunain joukkoon. Haikararukka seisoi alakuloisena niiden keskellä.

-- Mokomakin! sanoivat kanat.

Ja kalkkunakukko pöyhistihe niin paksuksi kuin saattoi ja kysyi kuka se oli. Ja hanhet kulkivat takaperin, tuuppivat toisiaan ja sanoivat: -- Väistyhän tieltä!

Ja haikara kertoi lämpimästä Afrikasta, pyramideista ja kamelikurjesta, joka juoksi kuin villi hevonen aavikon halki, mutta hanhet eivät ymmärtäneet mitä se sanoi, tuuppivat vain toisiaan ja tuhisivat: -- Sovitaankos siitä, että hän on tyhmä!

-- Tietysti hän on tyhmä! sanoi kalkkunakukko ja rupesi kuhertamaan.

Silloin haikara vaikeni kokonaan ja ajatteli Afrikkaansa.

-- Teilläpä on sirot ja ohuet jalat! sanoi kalkkuna. -- Paljonko kyynärä maksaa?

-- Krat, krat, krat, hihittivät hanhet, mutta haikara ei ollut kuulevinaan.

-- Voitte kernaasti yhtyä nauruun, sillä se oli hyvin sukkelasti sanottu! huomautti kalkkuna. -- Tai se oli ehkä hänelle liian yksinkertaista? Oi, oi, hän on kovin yksitotinen. Olkaamme edelleenkin mielenkiintoisia itseksemme! Ja kanat kukersivat ja hanhet kaakattivat: -- Kik, kak, kik, kak! Ja niillä oli hirveän hauskaa.

Mutta Jalmari meni kanalaan, avasi oven, kutsui haikaraa, ja se hyppäsi ulos kannelle hänen luokseen. Nyt se oli levännyt ja näytti kuin se olisi nyökyttänyt Jalmarille kiitokseksi. Sitten se levitti siipensä ja lensi lämpimiin maihin, mutta kanat kukersivat, hanhet kaakattivat ja kalkkunakukon pää lehahti aivan tulipunaiseksi.

-- Huomenna keitämme teistä lientä! sanoi Jalmari, ja sitten hän heräsi pienessä sängyssään. Ihmeellisen matkan Nukku-Matti olikin järjestänyt hänelle siksi yöksi.

_Torstai_

Tiedätkö mitä! sanoi Nukku-Matti. -- Älä nyt pelästy, tässä näet pienen hiiren! Ja sitten hän piti Jalmarin edessä kättään, jossa oli kevyt herttainen eläin. -- Se on tullut kutsumaan sinua häihin. Tänä yönä kaksi pientä hiirtä aikoo kuulemma astua aviosäätyyn. Ne asuvat äitisi ruokakomeron permannon alla, missä niillä on kaunis huoneisto.

-- Mutta kuinka minä voin päästä lattian pienen hiirenläven kautta? kysyi Jalmari.

-- Anna minun hoitaa se asia! sanoi Nukku-Matti, -- kyllä minä saan sinut pieneksi! ja sitten hän taikaruiskullaan kosketti Jalmariin, joka heti kävi pienemmäksi ja pienemmäksi, lopulta ei hän ollut niinkään suuri kuin sormi. -- Nyt sinä voit lainata tinasotamiehen vaatteet, arvelen, että ne sopivat ja sitten näyttää niin muhkealta, että on yllä univormu, kun on seurassa!

-- Tietysti! sanoi Jalmari ja sitten hän silmänräpäyksessä oli puettu mitä somimman tinasotamiehen tavoin.

-- Ettekö tee hyvin ja istuudu äitinne sormustimeen, sanoi pieni hiiri, -- niin minulla on oleva kunnia vetää teitä.

-- Hyvänen aika, pitääkö neidin itsensä nähdä se vaiva! sanoi Jalmari ja sitten he ajoivat hiirenhäihin.

Ensin tulivat he lattian alle pitkään käytävään, joka ei ollut sen korkeampi kuin että he juuri saattoivat ajaa siellä sormustimella, ja koko käytävä oli valaistu laholla puulla.

-- Eikö täällä tuoksu ihanalta? sanoi hiiri, joka veti häntä. -- Koko käytävä on voideltu silavankamaralla. Ei voi olla ihanampaa.

Nyt he tulivat hääsaliin. Täällä seisoivat oikealla kaikki naishiiret ja he huiskuttelivat ja tirskuilivat, ikäänkuin he olisivat tehneet toisistaan pilkkaa. Vasemmalla seisoivat kaikki mieshiiret ja sivelivät käpälällä viiksiään, mutta keskellä lattiaa nähtiin morsiuspari. He seisoivat koverretussa juustonkuoressa ja suutelivat toisiaan niin hirveän paljon, sillä olivathan he kihloissa ja nyt heidän heti piti mennä naimisiin.

Tuli yhä useampia ja useampia vieraita. Toinen hiiri oli polkemaisillaan toisen kuoliaaksi, ja morsiuspari oli asettunut keskelle ovea, niin ettei voinut päästä ulos eikä sisään. Koko huone oli niinkuin käytäväkin voideltu silavankamaralla, siinä koko kestitys, mutta jälkiruuaksi näytettiin hernettä, johon muuan perheen pieni hiiri oli purrut morsiusparin nimen, nimittäin ensi kirjaimen. Mutta se oli jotakin aivan erinomaista.

Kaikki hiiret sanoivat, että ne olivat kauniit häät ja että keskustelu oli ollut hyvä.

Ja sitten ajoi Jalmari kotiin taas. Hän oli tosin ollut ylhäisessä seurassa, mutta niinpä hänen olikin täytynyt oikein käpertymällä käpertyä kokoon, tekeytyä pieneksi ja pukeutua tinasotamiehen univormuun.

_Perjantai_.