Part 5

-- Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään, hänelläkin oli _maritonsa_ käsivarrellaan.

-- Felicita, mitä sinä teet lapselle?

-- Lapsi on minun! vastasi Felicita. -- Minä voin tappaa sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella, pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi _Santa Crocen_ kirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen. Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta. Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni sitten pois niinkuin muutkin.

Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas. Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen. Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä. Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.

-- Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän? Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi, että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen pojan eteen.

-- Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi. Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle, jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.

Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.

Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.

-- Se on kaunis lapsi! sanoi hän. -- Hänestä kyllä voi tulla oivallinen hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!

Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan, torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.

-- Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.

Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta. Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.

-- Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.

-- Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. -- Saanko minä katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?

-- Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa; nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen niinkuin värillisessäkin kuvassa.

-- Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin päin, istuutui pöydälle ja -- oppi neulomaan hansikkaita.

Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta. Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.

-- Sinä armas eläin, sanoi hän, -- kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.

Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta. Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän katsoi syrjään -- Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa. Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi poika minkä jaksoi.

-- Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. -- Mistä sinä olet varastanut tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.

-- Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.

-- Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät, vieden mukanaan Bellissiman.

Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt, pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki. Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa tullakseen tapetuksi.

Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.

-- Kuka siellä on? huudettiin sisältä.

-- Minä! sanoi hän. -- Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää minut sitten kuoliaaksi!

Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua -- pieni lampaannahka riippui siellä.

-- Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. -- Sinä paha lapsi, kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen sotilaiden luona!

Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki. Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa, joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.

Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja talokin takana oli hahmoiteltu.

-- Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko maailman luokseen!

Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon, hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että jokainen saattoi tuntea sen.

Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä _Oikeuden jumalatar_ sidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi, mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle. Silloin tuli rouva.

-- Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.

Maalari tuli samassa ylös portaita ja -- tässä on tarinan käännekohta.

1834 oli _Academia delle artessa_ Firenzessä näyttely. Kahden vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita. Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin, nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta, ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.

Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla, hän nojasi metallisikaan _Porta rossan_ kadulla. [Metallisika on jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha, siitä riippui pitkä suruharso.

Nuori taiteilija oli näinä päivinä -- kuollut!

Ystävyyden liitto.

Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa. Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä luonnossa, argojati keittää siellä _pilafin_ [se valmistetaan kanasta, riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet huuhtoudu pois!

Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman! Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua, joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata ilmaista.

Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot nähdä hellenien maan.

Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: _ystävyyden liitosta_.

Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa ilta-auringossa, oli _Parnassos_, puro likellä meidän taloamme kumpusi sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen. Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme, eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? -- Turkkilainen on tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten, mahtava joukko. -- Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris, minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. -- Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua: minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas, äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden, valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista, omituisesta tavasta.

Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.

Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me. He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta. He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona, paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita, väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda niitä.

Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna, selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.

Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä, niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani." Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme, he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä. Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.

Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas merelle -- se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides ja minä.

Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen -- kauniin meren, joka maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua. Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.

Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen, ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä, loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut. Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä. Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme. Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella. Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä -- silloin polskahti vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa, pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli osansa.