Part 4

-- Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, -- että tuollaista vierasta lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.

-- Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, -- minua suututtaa niin sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä tulisi toista!

-- Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.

Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen se oli.

-- Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, -- niin siitä kyllä olisi tullut hauska ilta.

Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen -- Herra varjele, kuinka ne räiskivät ja loimusivat.

-- Nyt toki, ajattelivat ne, -- voi jokainen nähdä, että me olemme ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!

Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.

-- Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. -- Minä aivan tunsin olevani kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.

-- Tietysti! sanoi kuningas. -- Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.

Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.

-- Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine päivineen ilmaan.

Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.

Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.

Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään, ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.

Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä kaikista.

-- Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, -- hänellä oli silmät kuin tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!

-- Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. -- Mitä kauneimmat enkelilapset kurkistelivat poimuista.

Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen viettää häitä.

Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen, se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.

Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin, mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.

Haikarat.

Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä. Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen, jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella jalallaan.

Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat, niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen muisti.

Haikarainen haikaa, täällä viettää aikaa! Vaimollas on pesässään neljä suurta poikaa. Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään, neljäs nurin käännetään!

-- Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat. -- He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.

-- Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. -- Älkää vain kuunnelko, niin ei se tee mitään.

Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana. Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.

-- Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. -- Katsokaa vain kuinka levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!

-- Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas pesään.

Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät haikarat, alkoivat he laulunsa:

Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään...

-- Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.

-- Ei suinkaan! sanoi äiti. -- Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.

-- Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.

-- Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun harjoitus alkaa.

-- Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!

-- Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. -- Suurten manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä, yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi. Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.

-- Oi, sanoivat kaikki poikaset.

-- Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.

Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.

-- Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.

-- Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä auringonpaistetta.

Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle, nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.

-- Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle. Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja kuitenkin olivat putoamaisillaan!

-- Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, -- näin teidän täytyy pitää pää, näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää auttaa teidät eteenpäin maailmassa.

Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön hyppäyksen -- loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan liian painavat.

-- Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas pesään. -- Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!

-- Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. -- Nyt minä kutsun teidät!

-- Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle niinkuin muut.

Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja lauloivat lauluaan:

Haikarainen haikaa!

-- Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat poikaset.

-- Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. -- Kuunnelkaa vain minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi. Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää hyvältä ja herättää kunnioitusta!

-- Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät haikaranpojat.

-- Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.

-- Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten harjoiteltiin taas.

Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha. Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa. Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat, sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut, että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat maassa.

-- Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa nyt!

-- Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja keveästi, että sitä ilokseen katseli.

Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä. Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat "erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he tekivätkin.

-- Nyt me kostamme! sanoivat he.

-- Tietysti! sanoi haikaraemo. -- Se, mitä minä olen ajatellut, on juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille. Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta, etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!

-- Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret haikarat, -- mitä me teemme hänelle?

-- Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika, ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.

Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.

Metallisika.

Firenzen kaupungissa, ei kaukana _Piazza del granducasta_, kulkee pieni poikkikatu, luulen, että sitä sanotaan _Porta rossaksi_. Tällä kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia, tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä. Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän siromuotoista eläintä.

Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa, ja hän löytää sen.

Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa, ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän arkkuammekin.

Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan, ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä hänen ja uljaan marmorisillan välillä.

Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään, hän nukkui.

Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan selvästi: -- Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus. Ensin he tulivat _Piazza del granducalle_ ja metallihevonen, joka kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui! Metalliryhmät, jotka esittivät _Perseusta_ ja _Sabinitarten ryöstöä_ seisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan, yksinäisen torin.

_Palazzo degli Uffizin_ luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.

-- Pidä kiinni! sanoi eläin, -- pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös portaita.

Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi oli onnellinen.

He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni. Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.

Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa, kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä _Mediciläiseksi Venukseksi_. Molemmin puolin häntä upeili marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin _Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit_ muodostivat toisen ryhmän. Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.

Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena, jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat! Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla, rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia. Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.

Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden. Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat. Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.

Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat pakanoita. Firenzeläinen _Angiolo Bronzino_ on maalannut tämän kuvan. Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen. Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina, toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.

Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti -- silloin läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.

-- Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.

-- Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. -- Minä olen auttanut sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.

-- Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle _Santacrocen_ kirkon edustalla.

Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon, ulos yksinäiselle torille.

Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen niinkuin profeetta Elias.

Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli -- kylki kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide, maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä. Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan. Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri, kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.

Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.

Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan, kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän tunsi jäätävää kylmyyttä -- ja avasi silmänsä.

Oli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, _Porta rossan_ kadulla.

Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa -- hänellä ei ollut mitään. Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi merisotilasta -- ne olivat venäläisiä -- juoksi iloisesti alas ja olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento, jolla oli suuri musta tukka, seurasi:

-- Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.

-- Älä ole vihainen! pyysi poika, -- en saanut mitään, en ensinkään mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa oli hiilivalkea, _marito_, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.

-- Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.

Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.