Satuja ja tarinoita II

Part 3

Chapter 33,261 wordsPublic domain

-- Silloin kun heidät karkoitettiin, vaipui paratiisin puutarha alas maahan, mutta se säilytti lämpöisen auringonpaisteensa, lauhan ilmansa ja kaiken ihanuutensa. Haltijatarten kuningatar asuu siellä, siellä on Autuuden saari, minne ei kuolema koskaan tule. Kuinka ihanaa siellä onkaan olla! Istu selkääni huomenna, niin otan sinut mukaani. Arvelen sen kyllä käyvän päinsä, mutta nyt et enään saa puhua, sillä minä tahdon nukkua.

Ja sitten nukkuivat he kaikki.

Varhain aamulla heräsi prinssi ja hämmästyi aika lailla, kun aurinko jo oli korkealla pilvien yläpuolella. Hän istui Itätuulen selässä, joka uskollisesti piteli häntä kiinni. He olivat niin korkealla ilmassa, että metsät ja maat, joet ja järvet näyttivät olevan kuin suurella värillisellä kartalla.

-- Hyvää huomenta, sanoi Itätuuli. -- Muuten voisit vielä vähän nukkua, sillä ei ole paljonkaan nähtävää lakealla maalla allamme. Jollei sinua haluta laskea kirkkoja! Ne kohoavat kuin liitupisteet alhaalla vihreällä laudalla.

Hän kutsui peltoja ja niittyjä vihreäksi laudaksi.

-- Oli epäkohteliasta, etten saanut sanoa hyvästiä äidillesi ja veljillesi, sanoi prinssi.

-- Nukkuva saa anteeksi, sanoi Itätuuli ja sitten lensivät he vieläkin nopeammin eteenpäin. Sen saattoi kuulla metsien latvoista: kun he lensivät niiden yli, kohisivat kaikki oksat ja lehdet. Sen saattoi kuulla merestä ja järvistä, sillä missä he lensivät, siellä vyöryivät aallot korkeammalle ja suuret laivat kumarsivat syvään alas veteen kuin uivat joutsenet.

Illemmällä, kun tuli pimeä, kävi suurten kaupunkien hauskasti: tulet syttyivät siellä alhaalla, milloin siellä, milloin täällä. Oli aivan niinkuin silloin, kun on polttanut paperipalan ja näkee monet pienet tulikipunat, kuinka ne ovat lapsia ja lähtevät koulusta. Ja prinssi taputti käsiään, mutta Itätuuli pyysi häntä lakkaamaan ja mieluummin pitelemään kiinni, muuten hän helposti saattoi pudota ja jäädä riippumaan johonkin kirkontornin huippuun.

Kotka mustissa metsissä kyllä lensi keveästi, mutta Itätuuli lensi keveämmin. Kasakka pienellä hevosellaan kiiti kiitämällä tasankojen yli, mutta toisin kiiti prinssi.

-- Nyt sinä saatat nähdä Himalajan! sanoi Itätuuli. -- Se on korkein vuori Aasiassa. Nyt me pian tulemme paratiisin puutarhaan.

Sitten käänsivät he etelään päin ja pian tuoksuivat yrtit ja kukkaset. Viikunat ja kranaattiomenat kasvoivat villeinä ja villissä viiniköynnöksessä oli sinisiä ja punaisia rypäleitä. Tässä he molemmat astuivat alas ja panivat pitkäkseen pehmeään nurmeen, missä kukkaset nyökyttivät tuulelle ikäänkuin sanoakseen: tervetuloa takaisin!

-- Olemmeko me nyt paratiisin puutarhassa? kysyi prinssi.

-- Ei, emme suinkaan! vastasi Itätuuli. -- Mutta nyt me pian tulemme sinne. Näetkö tunturiseinän tuossa ja suuren luolan, missä viiniköynnökset riippuvat kuin suuret vihreät uutimet. Siitä meidän on mentävä. Kääriydy minun viittaani, täällä polttaa aurinko, mutta vain askel, ja on jäätävän kylmä. Lintu, joka kiitää luolan halki, pitää toista siipeään täällä lämpöisessä kesässä ja toista tuolla kylmässä talvessa.

-- Sekö siis on tie paratiisin puutarhaan? kysyi prinssi.

Nyt he menivät luolaan, hui kuinka siellä oli jäätävän kylmä, mutta sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Itätuuli levitti siipensä ja ne loistivat kuin kirkkain tuli. Mutta mikä luola! Suuret kivilohkareet, joista vesi vuoti, riippuivat heidän yläpuolellaan mitä omituisimmissa muodoissa. Milloin siellä oli niin ahdasta, että heidän täytyi kulkea nelinryömin, milloin niin korkeaa ja avaraa kuin ulkoilmassa. Oli kuin hautakappeleja mykkine urkupiippuineen ja kivettyneine lippuineen.

-- Varmaan me käymme kuoleman tietä paratiisin puutarhaan, sanoi prinssi, mutta Itätuuli ei vastannut sanaakaan, viittasi eteenpäin ja mitä kaunein sininen valo loisti heitä vastaan. Kivilohkareet yläpuolella muuttuivat muuttumistaan sumuksi, jotta vihdoin oli kirkasta kuin valkoinen pilvi kuun paisteessa. Nyt he olivat mitä kauneimmassa lauhassa ilmassa, se oli raikas kuin ilma vuorilla, tuoksuva kuin keskellä laakson ruusuja.

Siellä virtasi joki, kirkas kuin itse ilma ja kalat olivat kuin kulta ja hopea. Purppuranpunaiset ankeriaat, joista niiden kiemurrellessa kirposi sinisiä tulikipunoita, leikittelivät siellä alhaalla vedessä ja leveät lumpeenlehdet olivat taivaankaaren väriset. Itse kukka oli punakeltainen palava liekki, jolle vesi antoi ravintoa, niinkuin öljy saa lampun lakkaamatta palamaan. Luja silta marmorista, mutta niin taidokkaasti ja hienosti veistetty ikäänkuin se olisi ollut pitseistä ja lasihelmistä, johti veden yli Autuuden saareen, missä paratiisin puutarha kukoisti.

Itätuuli otti prinssin käsivarsilleen ja kantoi hänet siitä yli. Siinä lauloivat kukkaset ja lehdet mitä kauneimpia lauluja hänen lapsuudestaan, mutta niin valtavan kauniisti, ettei yksikään ihmisääni täällä voi niin laulaa.

Olivatko ne palmupuita vaiko jättiläiskokoisia vesikasveja, jotka täällä kasvoivat? Niin meheviä ja suuria puita ei prinssi koskaan ennen ollut nähnyt. Pitkinä kiehkuroina riippui täällä mitä kummallisimpia köynnöskasveja, jommoisia väreineen ja kultineen tapaa kuvattuina ainoastaan vanhojen pyhien kirjojen reunoilla, tai punoutuvat ne alkukirjainten läpi. Oli mitä kummallisimpia yhdistelmiä lintuja, kukkasia ja kiemuroita. Nurmessa aivan likellä seisoi ryhmä riikinkukkoja, levitettyine loistavine pyrstöineen. Niin, kyllä se niin oli! Ei, kun prinssi koski niihin, huomasi hän, etteivät ne olleet eläimiä, vaan kasveja: ne olivat suuria takkiaisia, jotka täällä loistivat kuin riikinkukon kaunis pyrstö. Jalopeura ja tiikeri juoksivat kuin pehmeät kissat keskellä vihreitä pensastoja, jotka lemusivat kuin öljypuun kukkaset ja jalopeura ja tiikeri olivat kesyt. Villi metsäkyyhky, hohtava kuin kaunein helmi, räpytteli siivillään jalopeuraa harjalle, ja antilopi, joka muuten on niin arka, seisoi nyökyttäen päätään, ikäänkuin sekin olisi tahtonut leikkiä mukana.

Nyt tuli paratiisin haltiatar. Hänen vaatteensa paistoivat kuin aurinko ja hänen kasvonsa olivat lempeät kuin iloisen äidin, kun hän on oikein onnellinen lapsestaan. Hän oli nuori ja suloinen ja mitä kauneimmat tytöt, jokaisella loistava tähti hiuksissa, seurasivat häntä.

Itätuuli antoi hänelle kirjoitetun lehden Fenix-linnulta ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta. Hän otti prinssiä kädestä ja vei hänet linnaansa, missä seinät olivat saman väriset kuin komeimmat tulppaninlehdet, kun niitä pitelee aurinkoa vastaan. Itse katto oli suuri, loistava kukka, ja kuta enemmän siihen tuijotti, sitä syvemmältä näytti sen kalkki. Prinssi meni ikkunaan ja katseli yhdestä ruudusta: silloin näki hän hyvän- ja pahantiedon puun käärmeineen, ja Aatami ja Eeva seisoivat aivan vieressä.

-- Eivätkö he ole karkoitetut? kysyi hän, ja haltijatar hymyili ja selitti hänelle, että joka ruutuun oli aika näin polttanut kuvansa, mutta ei sillä tavalla kuin se tavallisesti nähdään, ei, siinä oli elämää, puiden lehdet liikkuivat, ihmiset tulivat ja menivät kuin peilikuvassa. Ja prinssi katseli toisesta ruudusta, ja siellä oli Jaakopin uni, missä tikapuut nousivat aivan taivaan sisään asti ja enkelit suurin siivin liitelivät ylös ja alas. Niin, kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, eli ja liikkui lasiruuduissa. Niin taidokkaita maalauksia saattoi ainoastaan aika polttaa.

Haltiatar hymyili ja johdatti hänet suureen korkeaan saliin. Sen seinät näyttivät olevan läpikuultavia maalauksia, toiset kasvot toisia kauniimmat. Miljoonat onnelliset siellä hymyilivät ja lauloivat niin, että kaikki suli yhdeksi säveleksi. Kaikkein ylimmät olivat niin pieniä, että ne näyttivät pienemmiltä kuin pienin ruusunnuppu, kun se pisteenä piirretään paperille. Ja keskellä salia seisoi suuri puu riippuvine, rehevine oksineen. Kultaisia omenia, suuria ja pieniä riippui kuin mitäkin appelsiineja vihreiden lehtien välissä. Se oli hyvän- ja pahantiedon puu, jonka hedelmästä Aatami ja Eeva olivat syöneet, jokaisesta lehdestä valui hehkuvan punainen kastepisara. Tuntui siltä, kuin puu olisi itkenyt verisiä kyyneliä.

-- Nouskaamme nyt veneeseen! sanoi haltiatar. -- Siellä paisuvan veden päällä nautimme virvokkeita. Vene keinuu, ei kuitenkaan pääse paikalta, mutta kaikki maailman maat liukuvat silmiemme ohi.

Ja kummallista oli nähdä, kuinka koko ranta liikkui. Tässä tulivat korkeat lumenpeittämät alpit pilvineen, tummine kuusineen. Torvi soi niin syvän alakuloisesti ja paimen joikui kauniisti laaksossa. Nyt taivuttivat banaanipuut pitkät, riippuvat oksansa alas veneen yli, sysimustat joutsenet uivat vedessä ja mitä kummallisimmat eläimet ja kukkaset näyttäytyivät rantapenkerellä. Se oli Uusi Hollanti, viides maanosa, joka, näköaloineen sinisille vuorille, liukui ohitse. Kuuli pappien laulun ja näki villien tanssin rumpujen ja luutuubain soidessa. Egyptin pyramiidit, jotka kohosivat pilvien sekaan, sortuneet pilarit ja puoleksi hiekkaan haudatut sfinksit purjehtivat ohitse. Revontulet paloivat yli Pohjolan lumitunturien, se oli ilotulitusta, jonka vertaista ei kukaan saattanut saada aikaan. Prinssi oli niin ylen onnellinen, niin, näkihän hän satoja kertoja enemmän kuin me tässä kerromme.

-- Ja ainiaaksiko minä voin jäädä tänne? kysyi hän.

-- Se riippuu sinusta itsestäsi, sanoi haltiatar. -- Jollet sinä, niinkuin Aatami, anna johdattaa itseäsi kiusaukseen tekemään sitä, mikä on kiellettyä, niin voit ainiaaksi jäädä tänne.

-- Minä en koske omenoihin hyvän- ja pahantiedon puussa! sanoi prinssi. -- Täällähän on tuhansia yhtä kauniita hedelmiä kuin ne.

-- Koettele itseäsi, ja jollet ole tarpeeksi luja, niin seuraa Itätuulta, joka toi sinut. Hän lentää nyt takaisin eikä palaa sataan vuoteen. Se aika tulee tällä paikalla kulkemaan sinulta, ikäänkuin se olisi vain sata tuntia, mutta se on pitkä aika kiusaukselle ja synnille. Joka ilta kun minä lähden luotasi, täytyy minun huutaa sinulle: tule mukaan! Minun täytyy viitata sinulle kädelläni, mutta jää paikoillesi. Älä lähde mukaan, sillä silloin sinun ikäväsi joka askeleelta käy suuremmaksi: sinä tulet saliin, missä hyvän- ja pahantiedon puu kasvaa; minä nukun sen lemuavien, riippuvien oksien alla, sinä painut minun ylitseni ja minun täytyy hymyillä, mutta jos sinä painat suudelman minun suulleni, niin vaipuu paratiisi syvälle maahan ja on sinulta mennyttä. Erämaan tikerä tuuli tulee puhaltamaan ympärilläsi, kylmä sade pisaroimaan hiuksistasi. Suru ja tuska ovat olevat osasi.

-- Minä jään tänne! sanoi prinssi.

Ja Itätuuli suuteli häntä otsalle ja sanoi:

-- Ole luja, niin tapaamme taas täällä sadan vuoden perästä. Hyvästi, hyvästi! ja Itätuuli levitti suuret siipensä, ne loistivat kuin ohrasalamat syksyllä tai revontulet kylmänä talvena.

-- Hyvästi, hyvästi! helähteli kukkasista ja puista.

Haikarat ja pelikaanit lensivät jonoissa kuin hulmuavat nauhat ja saattoivat puutarhan rajalle.

-- Nyt alkavat meidän tanssimme! sanoi haltiatar. -- Lopussa, kun minä tanssin sinun kanssasi, tulet näkemään, kun aurinko laskee, että minä viittaan sinulle. Sinä tulet kuulemaan minun huutavan sinulle: tule mukaan! Mutta älä tee sitä. Sadan vuoden aikana täytyy minun joka ilta toistaa se. Joka kerta, kun tuo aika on ohi, voitat sinä enemmän voimaa, lopulta et sinä koskaan ajattele sitä. Tänä iltana on ensi kerta. Nyt olen varoittanut sinua!

Ja haltiatar vei hänet suureen saliin, joka oli valkoisista, läpikuultavista liljoista. Keltaiset heteet jokaisessa olivat pieni kultaharppu, joka helisi kieliäänin ja huilusävelin. Mitä kauneimmat tytöt, kevyet ja solakat, yllään hulmuavat harsot, niin että sirot jäsenet näkyivät, liitelivät tanssissa ja lauloivat, miten ihanaa on elää, etteivät he koskaan kuole ja että paratiisin puutarha ikuisesti tulee kukoistamaan.

Ja aurinko laski, koko taivas muuttui kullaksi, joka antoi liljoille kauneimpien ruusujen hohteen. Ja prinssi joi vaahtoavaa viiniä, jonka neidot hänelle ojensivat, ja hän tunsi autuutta, jommoista hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän näki, kuinka salin tausta avautui ja hyvän- ja pahantiedon puu seisoi hohteessa, joka häikäisi hänen silmiään. Laulu sieltä oli pehmoinen ja suloinen niinkuin hänen äitinsä ääni ja hän tuntui laulavan: lapseni, rakas lapseni!

Silloin viittasi haltiatar ja huusi niin lempeästi: Seuraa minua! Seuraa minua! Ja hän syöksyi häntä vastaan, unohti lupauksensa, unohti sen jo ensimäisenä iltana, ja haltiatar viittasi ja hymyili. Lemu, hyvänhajuinen lemu ympärillä, kävi väkevämmäksi, harput soivat paljon kauniimmin ja tuntui siltä, kuin miljoonat hymyilevät päät salissa, missä puu kasvoi, olisivat nyökyttäneet ja laulaneet: Kaikki pitää tuntea! Ihminen on maan herra. Eikä hyvän- ja pahantiedon puun oksilta enään pudonnut verisiä kyyneliä, hänestä tuntui, että ne olivat tuikkivia tähtiä. Seuraa minua! Seuraa minua! soivat vapisevat äänet ja joka askeleella paloivat prinssin posket kuumempina, hänen verensä liikkui voimakkaampana.

-- Minun täytyy! sanoi hän. -- Eihän se ole mikään synti, ei voi olla sitä. Miksei saisi seurata kauneutta ja iloa! Tahdon nähdä hänen nukkuvan, eihän mitään ole menetetty, kun vain olen suutelematta häntä. Ja sitä en tee, olen väkevä, minulla on luja tahto!

Ja haltiatar heitti yltään sädehtivän pukunsa, käänsi oksat syrjään ja hetkisen perästä oli hän siellä sisällä peitossa.

-- En vielä ole tehnyt syntiä, sanoi prinssi, -- enkä tule tekemäänkään.

Ja sitten hän veti oksat syrjään. Siellä hän jo nukkui, kauniina niinkuin yksin haltiatar paratiisin puutarhassa voi olla. Hän hymyili unessa, prinssi painui hänen puoleensa ja näki kyynelten vapisevan hänen silmäripsiensä välissä.

-- Itketkö minun tähteni? kuiskasi hän. -- Älä itke, sinä ihana nainen. Vasta nyt minä ymmärrän paratiisin onnen, se virtaa läpi vereni, läpi ajatukseni, keruhimin voiman ja ikuisen elämän tunnen maallisessa ruumiissani. Tulkoon minulle ikuinen yö, yksi minuutti sellainen kuin tämä -- siinä on yllin kyllin rikkautta!

Ja hän suuteli kyynelen hänen silmistään, hänen suunsa kosketti hänen suutaan.

Silloin jyrähti ukkonen niin syvään ja hirvittävästi, ettei kukaan ennen ole sellaista kuullut ja kaikki luhistui kokoon: kaunis haltiatar, kukoistava paratiisi vaipui, se vaipui niin syvään, niin syvään, prinssi näki sen vaipuvan mustaan yöhön. Pienenä tuikkivana tähtenä loisti se kaukana poissa. Kuolonkylmyys meni hänen jäsentensä läpi, hän sulki silmänsä ja makasi kauan kuin kuollut.

Kylmä sade putosi hänen kasvoilleen, tikerä tuuli puhalsi hänen päänsä ympärillä, silloin kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin. Mitä minä olen tehnyt! huokasi hän. Olen tehnyt syntiä niinkuin Aatami, tehnyt syntiä, niin että paratiisi on vaipunut syvälle tuonne alas! Ja hän avasi silmänsä, hän näki tähden kaukana poissa, tähden, joka tuikki kuin vaipunut paratiisi, sen hän vielä näki. Se oli kointähti taivaalla.

Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti käsivartensa ilmaan.

-- Heti ensi iltana! sanoi hän. -- Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos sinä olisit _minun_ poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.

-- Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies, kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. -- Ruumisarkkuun hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi ja paremmaksi -- kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa, pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla ylhäällä.

Lentävä matka-arkku.

Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli -- ja sitten hän kuoli.

Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä, joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: -- Pane kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.

Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois. Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä, sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä lasta.

-- Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, -- mikä suuri linna se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?

-- Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, -- hänelle on ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana.

-- Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään prinsessan luo.

Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti, mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.

Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.

Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja prinsessa myöntyi heti.

-- Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, -- silloin tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni hauskaa, niin että voi nauraa.

-- Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi käyttää.

Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua. Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään helppoa.

Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.

Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina, prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.

-- Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, -- sellainen, joka on syvämietteinen ja opettavainen.

-- Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.

-- Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.

Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.

-- Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä, että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui. Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."

-- Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä tulitikut viruivat. -- Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!

-- Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen, niin että säkenöi. -- Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?

-- Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.

-- Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, -- pannaanpa toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä...!

-- Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, -- siitä tulee varmaan tarina, josta minä pidän!

-- Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona. Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin puhtaat uutimet!

-- Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. -- Kuulee heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii kertomuksestanne.

-- Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.

Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.

Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin hän huomenna seppelöi minut.

-- Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele, kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen nurkassa repesi sitä katsellessaan. -- Seppelöikää nyt minutkin! sanoi hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.

-- Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.

Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä. Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.

Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli kastettu liian syvälle mustepulloon, mutta _siitä_ se nyt ylpeili.

-- Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, -- niin olkoon ilman. Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.