Part 2

-- Tule minun mukaani, sanoi hän, -- tänne et sinä saa jäädä! Jos sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään. Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: -- Minä tahdon vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja metsästäjät laskettivat perässä.

Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.

Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.

Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.

-- Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi kuningas. -- Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt, keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.

Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.

Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää. Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä, hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.

Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi sinne?

-- Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä sydämeni kärsii! ajatteli hän. -- Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei kiellä minulta apuaan!

Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon, hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa. Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja kantoi ne kotiin linnaan.

Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti, osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.

Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas ja näki hänen katoavan salakammioonsa.

Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen, mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston, toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta. Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.

Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät, istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt, ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.

-- Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:

-- Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!

Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon, missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista. Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa. Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.

Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen, mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja hänen veljensä olivat täällä.

Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä, muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.

Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.

Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin, olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.

Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa, yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.

-- Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään, ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään tuhansiksi kappaleiksi!

Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki. Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.

-- Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet, mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.

Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa ei ollut saanut sitä valmiiksi.

-- Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. -- Minä olen viaton!

Ja kansa joka näki, mitä oli tapahtunut, kumarsi häntä kuin pyhimystä, mutta hän vaipui tajuttomana veljesten käsivarsille, niin olivat jännitys, hätä ja tuska häneen vaikuttaneet.

-- Niin, viaton hän on! sanoi vanhin veli ja nyt hän kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, ja hänen puhuessaan levisi miljoonien ruusujen tuoksu, sillä jokainen halko roviossa oli ottanut juuria ja työntänyt oksia. Siinä oli tuoksuva pensasaita, niin korkea ja suuri punaisine ruusuineen. Ylinnä oli valkoinen hohtava kukka, joka loisti kuin tähti. Sen taittoi kuningas, pani sen Elisan rintaan. Silloin hän heräsi, sydämessään rauha ja autuus.

Ja kirkonkellot soivat itsestään ja linnut tulivat suurissa parvissa. Kulku takaisin linnaan muodostui hääkulkueeksi, jommoista ei vielä kukaan kuningas ollut nähnyt.

Paratiisio puutarha.

Oli kuninkaanpoika -- ei kenelläkään ollut niin monta ja niin kaunista kirjaa kuin hänellä. Kaikki, mitä oli tapahtunut tässä maailmassa, sen hän saattoi lukea opikseen ja nähdä kuvattuna kauniissa tauluissa. Jokaisesta kansasta ja jokaisesta maasta hän saattoi saada tietoja, mutta mistä paratiisin puutarha oli löydettävissä, siitä ei siellä sanottu sanaakaan, ja sitä, juuri sitä hän enimmän ajatteli.

Hänen isoäitinsä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni, mutta kun hänen juuri piti alkaa koulunkäyntinsä, että jokainen kukka paratiisin puutarhassa oli makein leivos, heteet hienointa viiniä. Yhdestä saattoi lukea historiaa, toisesta maantietoa tai taulukkoja, ei tarvinnut muuta kuin syödä leivosta, niin osasi läksynsä. Kuta enemmän söi, sitä enemmän sai päähänsä historiaa, maantietoa ja taulukkoja.

Sen hän silloin uskoi. Mutta sitä mukaan kuin hän varttui suuremmaksi pojaksi, oppi enemmän ja tuli paljon viisaammaksi, ymmärsi hän kyllä, että paratiisin puutarhassa mahtoi vallita aivan toisenlainen ihanuus.

-- Oi, minkätähden Eeva poimikaan hyvän- ja pahantiedon puusta! Minkätähden Aatami söi kiellettyä hedelmää! Jos minä olisin ollut hänen sijassaan, niin ei se olisi tapahtunut! Ei koskaan synti olisi tullut maailmaan.

Sen hän sanoi silloin ja sen hän sanoi vielä, kun hän oli seitsemäntoista vuotias. Paratiisin puutarha täytti kaiken hänen ajatuksensa.

Eräänä päivänä hän meni metsään. Hän meni yksin, sillä se oli hänen suurin huvinsa.

Ilta tuli, pilvet kokoontuivat, tuli sellainen sade, että olisi luullut koko taivaan olevan yhtenä ainoana sulkuna, mistä vesi syöksyi. Oli niin pimeää kuin muutoin on yöllä syvimmässä kaivossa. Milloin hän luisui märkään heinään, milloin hän kompastui alastomiin kiviin, jotka törröttivät esiin kalliopohjalta. Kaikki valui vettä, prinssi raukan ylle ei jäänyt kuivaa lankaakaan. Hänen täytyi kavuta korkeiden kivilohkareiden yli, missä vesi tirsui esiin paksusta sammaleesta. Hän oli nääntymäisillään. Silloin kuuli hän kummallisen kohinan ja edessään hän näki suuren, valaistun luolan. Keskellä paloi tuli, jossa olisi voinut paistaa vaikkapa hirven, ja se tehtiinkin: mitä komein hirvi korkeine sarvineen oli pistetty vartaaseen ja sitä kierrettiin hitaasti ympäri kahden kuusen välissä. Vanhanpuoleinen vaimo, pitkä ja roteva kuin naiseksi puettu mies, istui tulen ääressä ja viskasi siihen halon toisensa jälkeen.

-- Tule sinä vain likemmä! sanoi hän, -- istu tulen ääreen, että vaatteesi kuivuvat.

-- Tässä käy paha veto! sanoi prinssi ja istuutui lattialle.

-- Vielä pahemmaksi käy, kun poikani tulevat kotiin! vastasi vaimo. -- Olet täällä tuulten luolassa, poikani ovat taivaan neljä tuulta. Ymmärrätkö sen?

-- Missä sinun poikasi ovat? kysyi prinssi.

-- Niin, ei ole helppo vastata, kun kysytään tyhmästi, sanoi vaimo. -- Minun poikani ovat omissa hoteissaan, he lyövät pitkääpalloa pilvien kanssa tuolla ylhäällä suuressa tuvassa.

Ja sitten hän viittasi ylös ilmaan.

-- Vai niin! sanoi prinssi. -- Te puhutte muuten hiukan kovasti ettekä ole niin hempeä kuin ne naiset, joita olen tottunut näkemään ympärilläni!

-- Niin, heillä kai ei ole muuta tekemistä. Minun täytyy olla kova, jos mielin pitää poikani kurissa. Mutta siihen minä pystyn, vaikka heillä onkin jäykät niskat. Näetkö nuo neljä säkkiä, jotka riippuvat seinällä? Niitä he pelkäävät yhtä paljon, kuin sinä olet peljännyt vitsaa peilin takana. Minä saatan taivuttaa pojat, sen sinulle sanon, ja sitten he joutuvat pussiin. Siinä ei tehdä mitään verukkeita. Siellä he istuvat eivätkä pääse juoksentelemaan, ennenkuin minä katson hyväksi. Mutta tuossapa onkin yksi heistä!

Se oli Pohjatuuli, joka astui sisään, tuoden mukanaan jäisen kylmyyden. Suuria rakeita hyppeli pitkin lattiaa ja lumihiutaleita tuprutteli yltympäri. Hän oli puettu karhunnahkaisiin housuihin ja takkiin. Hylkeennahkainen lakki ulottui korvien yli. Pitkät jääpuikot riippuivat hänen parrassaan ja rae toisensa jälkeen vieri alas takinkauluksesta.

-- Älkää heti menkö tulen ääreen, sanoi prinssi. -- Voitte helposti saada kylmää kasvoihinne ja käsiinne!

-- Kylmää! sanoi Pohjatuuli ja nauroi ääneensä. -- Kylmää! Sehän juuri on suurin huvini. Mikä koipeliini sinä muuten olet? Mitenkä sinä olet tullut tuulien luolaan?

-- Hän on minun vieraani! sanoi vanhus, -- ja jollet sinä tyydy siihen selitykseen, niin voit joutua pussiin! Nyt tiedät päätökseni.

Kas se auttoi ja Pohjatuuli kertoi, mistä hän tuli ja missä hän nyt oli ollut melkein koko kuukauden.

-- Jäämereltä minä tulen, sanoi hän. -- Olen ollut Beeren-Eilandilla venäläisten valaanpyytäjien kanssa.

Istuin ja nukuin vuorilla, kun he purjehtivat Nordkapista. Kun minä välillä vähän heräsin, lenteli myrskylintu kintereilläni. Se on hullunkurinen lintu, se tekee väkevän lyönnin siivillään ja sitten se pitää niitä liikuttamatta levällään ja sillä on silloin tarpeeksi vauhtia.

-- Älä vain kerro niin laajalti, sanoi tuulien äiti. -- Ja sitten sinä siis tulit Beeren-Eilandille?

-- Siellä on ihanaa! Siellä on tanssipermanto niin sileä kuin lautanen! Puoleksi sulanutta, sammalensekaista lunta, teräviä kiviä ja valaitten ja jääkarhujen luurankoja siellä oli. Ne olivat kuin jättiläisten käsiä ja jalkoja homeisen vihannan peitossa. Ei olisi luullut auringon koskaan paistaneen niihin. Minä hiukan puhalsin pois sumua, jotta voisi nähdä majan. Se oli laivahylyistä tehty ja valaannahalla päällystetty talo. Lihapuoli oli ulospäin, se oli täynnä punaista ja vihreää. Katolla istui möristen elävä jääkarhu. Minä menin rannalle, katselin linnunpesiä, katselin alastomia poikasia, jotka huusivat ja töllistelivät. Silloin minä puhalsin noihin tuhansiin kitoihin ja ne oppivat sulkemaan suunsa. Alimpana piehtaroivat mursut kuin mitkäkin elävät sisälmykset tai jättiläismadot, joilla on sianpää ja kyynäränpituiset hampaat!

-- Sinä kerrot hyvin, poikaseni! sanoi äiti. -- Vesi kihoaa suuhuni, kun sinua kuuntelen.

-- Sitten lähdettiin saalistamaan. Harppuuni pistettiin mursun rintaan, niin että höyryävä verisäde suihkuna nousi yli jään. Silloin ajattelin minäkin leikkiäni: minä puhalsin, annoin purjehtijoideni, vuorenkorkuisten jäätunturien, litistellä veneitä. Hui, kuinka vinguttiin ja huudettiin, mutta minä vinguin lujemmin! Kuolleita valaanruumiita, kirstuja ja touveja heidän täytyi tyhjentää jäälle! Minä ravistelin lumihiutaleita heidän ympärilleen ja annoin heidän litistyneissä aluksissaan ajelehtia saaliineen eteläänpäin maistamaan suolavettä. He eivät koskaan enään tule Beeren-Eilandille!

-- Sinä olet siis tehnyt pahaa! sanoi tuulien äiti.

-- Mitä hyvää minä olen tehnyt, sen saavat toiset kertoa! sanoi Pohjatuuli. -- Mutta tässähän on veljeni lännestä, hänestä pidän enimmän heistä kaikista. Hän maistuu mereltä ja tuo mukanaan ihanan viileyden!

-- Onko se pieni Zefyr? kysyi prinssi.

-- On kyllä se Zefyr! sanoi vanhus, -- mutta mikään pieni hän ei kuitenkaan ole. Ennen vanhaan oli hän kaunis poika, mutta nyt se on ohi!

Hän oli villi-ihmisen näköinen, mutta hänellä oli yllään pudotussuoja, jottei hän loukkaantuisi. Kädessään hän piti mahonkinuijaa, joka oli hakattu amerikkalaisesta mahonkimetsästä. Vähempi ei kelvannut.

-- Mistä sinä tulet? kysyi hänen äitinsä.

-- Aarniometsistä, sanoi hän, -- missä piikkiset lianit muodostavat aidan joka puun väliin, missä vesikäärme makaa märässä ruohossa ja ihmiset tuntuvat tarpeettomilta.

-- Mitä sinä siellä teit?

-- Minä katselin syvää jokea, näin, kuinka se syöksyi kalliosta, muuttui vaahdoksi ja lensi pilviä kohti kannattamaan taivaankaarta. Minä näin villin puhvelin uivan joessa, mutta virta tempasi sen mukaansa. Se ajelehti villisorsien parven mukana, joka lensi ilmaan siellä, missä vesi syöksyi alas. Puhvelin täytyi mennä alas, siitä minä pidin ja puhalsin sellaisen myrskyn, että ikivanhat puut purjehtivat alas ja muuttuivat lastuiksi.

-- Ja muuta et sinä ole toimittanutkaan? kysyi vanhus.

-- Olen tehnyt kuperkeikkoja Savanneissa, olen taputellut villejä hevosia ja ravistanut maahan kokospähkinöitä. Niin, niin, minulla on tarinoita kerrottavana, mutta ei pidä sanoa kaikkea, mitä tietää. Sen sinä kyllä tiennet, vanhus!

Ja sitten hän suuteli äitiänsä, niin että tämä miltei oli kaatumaisillaan takaperin. Hän oli totisesti hurja poika.

Nyt tuli Etelätuuli, yllään turbaani ja liehuva beduiniviitta.

-- Täälläpä on aika kylmä täällä sisällä! sanoi hän ja viskasi puita tuleen. -- Huomaa, että Pohjatuuli on saapunut ensiksi.

-- Täällä on niin kuuma, että voisi paistaa jääkarhun! sanoi Pohjatuuli.

-- Itse olet jääkarhu! sanoi Etelätuuli.

-- Tahdotteko päästä pussiin? kysyi vanhus. -- Istu tuohon kivelle ja kerro, missä olet ollut.

-- Afrikassa, äitini! vastasi hän. -- Minä olin hottentottien kanssa jalopeuranajoissa kafferien maassa. Mitä ruohoa siellä kasvaakaan tasangolla -- vihreää kuin olivi! Siellä tanssi gnuuhärkä ja kamelikurki juoksi kilpaa minun kanssani, mutta minä olen kuitenkin nopeampi kintuistani. Minä tulin erämaahan, keltaisen hiekan ääreen, joka on samanlaista kuin meren pohjalla. Minä kohtasin karavaanin! He teurastivat viimeisen kamelinsa saadakseen vettä juodakseen, mutta he saivat vain vähän. Aurinko poltti ylhäältä päin ja hiekka paistoi alhaalta päin. Ei mitään rajoja ollut laajalla erämaalla. Silloin minä piehtaroin hienossa, irrallisessa hiekassa ja tuiskutin sitä ylös suurina pylväinä. Se se oli tanssia! Olisitpa nähnyt, kuinka alakuloisena dromedaari seisoi ja kauppias veti kauhtanan päänsä yli. Hän heittäytyi maahan minun eteeni niinkuin Allahin, Jumalansa, eteen. Nyt ne ovat haudatut, hiekkapyramiidi kohoaa heidän kaikkien yllään. Kun minä kerran puhallan sen pois, niin haalistaa aurinko valkoiset luut. Silloin voivat matkustajat nähdä, että täällä ennen on ollut ihmisiä, muuten ei sitä uskoisi erämaassa.

-- Sinä olet siis vain tehnyt pahaa! sanoi äiti. -- Mars pussiin!

Ja ennenkuin Etelätuuli tiesikään, oli hän ottanut häntä vyötäisistä ja pistänyt hänet pussiin. Se kieritteli pitkin permantoa, mutta hän istuutui sen päälle ja sitten sen täytyi pysyä paikallaan.

-- Onpa sillä muorilla reippaita poikia! sanoi prinssi.

-- Onpa niinkin, vastasi vanhus, -- ja kurittaa heitä minä osaan! Tuossapa tulee neljäs.

Se oli Itätuuli, hän oli puettu kiinalaiseksi.

-- Vai tulet sinä siltä kulmalta, sanoi äiti. -- Minä luulin sinun olleen paratiisin puutarhassa.

-- Sinne minä lennän vasta huomenna! sanoi Itätuuli. -- Huomenna on kulunut sata vuotta siitä, kuin minä olin siellä. Minä tulen nyt Kiinasta, missä olen tanssinut posliinitornin ympärillä, niin että kaikki kellot soivat. Alhaalla kadulla saivat virkamiehet selkäänsä. Bamburuokoja suomittiin heidän selkiinsä ja he olivat väkeä ensimäisestä aina yhdeksänteen arvoasteeseen asti. He huusivat: "paljon kiitoksia, isällinen hyväntekijäni!" mutta he eivät sillä tarkoittaneet mitään ja minä helistelin kelloja ja lauloin tsing, tsang, tsu!

-- Sinäpä olet rasavilli! sanoi vanhus. -- Hyvä on, että huomenna lähdet paratiisin puutarhaan, aina se edistää kehitystäsi. Juo sitten kelpo lailla viisauden kaivosta ja tuo mukaasi pieni pullollinen minulle!

-- Sen minä teen, sanoi Itätuuli. -- Mutta minkätähden sinä nyt olet pistänyt eteläisen veljeni pussiin? Ota hänet esiin! Hänen pitää kertoa minulle Fenix-linnusta. Siitä linnusta tahtoo prinsessa paratiisin puutarhassa aina kuulla, kun minä joka sadas vuosi käyn tervehdyksellä. Avaa pussi, niin olet herttaisin äitini ja minä lahjoitan sinulle kaksi taskullista teetä, niin vihreänä ja tuoreena kuin poimin sen paikalla.

-- No, teen tähden ja koska olet lellipoikani, avaan pussin!

Sen hän teki ja Etelätuuli kömpi ulos, mutta hän näytti aivan nololta, kun vieras prinssi oli sen nähnyt.

-- Tuossa saat palmunlehden prinsessalle! sanoi Etelätuuli. -- Sen lehden on vanha Fenix-lintu, ainoa, joka oli maailmassa, antamat minulle. Hän on nokallaan piirtänyt siihen koko elämäkertansa, ne sata vuotta, jotka hän eli. Nyt prinsessa itse voi lukea sen. Minä näin, kuinka Fenix-lintu itse pisti tulen pesäänsä ja istui siinä ja paloi kuin hindun vaimo. Kuinka kuivat oksat paukkuivatkin, siinä sitä oli sauhua ja tuoksua. Viimein leimahti kaikki liekkiin, vanha Fenix-lintu muuttui tuhaksi, mutta hänen munansa oli hehkuvan punaisessa tulessa, se halkesi, kovasti paukahtaen, ja poikanen lensi ulos. Nyt oli se kaikkien lintujen hallitsija ja ainoa Fenix-lintu maailmassa. Hän on puraissut läven palmunlehteen, jonka sinulle annoin, se on hänen tervehdyksensä prinsessalle.

-- Otetaanpas nyt jotakin syötävää! sanoi tuulien äiti, ja sitten istuutuivat he kaikki syömään paistettua hirveä ja prinssi istui Itätuulen vieressä ja sentähden heistä pian tuli hyvät ystävät.

-- Kuule, sanoppas minulle nyt, sanoi prinssi, -- mikä prinsessa se on, josta täällä niin paljon puhutaan ja missä sijaitsee paratiisin puutarha?

-- Hohhoo! sanoi Itätuuli. -- Jos sinä tahdot sinne, niin lennä minun kanssani huomenna. Mutta muuten voin sanoa sinulle, ettei siellä ole ollut ketään ihmistä sitten Aatamin ja Eevan ajan. Heidäthän sinä kyllä tunnet piplian historiasta?

-- Tietysti, sanoi prinssi.