Part 10

-- Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, -- niin ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.

-- On sekin huvia, sanoi kana. -- Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?

-- Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.

-- No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipenöitsemään.

-- Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.

-- Niin, tee se! sanoi kana.

Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.

Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au, niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei ollut hyvä olla.

Eräänä iltana -- aurinko laski niin kauniisti -- tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan -- tuo ruma eläin raukka!

Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.

Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.

Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. -- Siellä se makasi kuin horroksissa.

Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.

Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.

-- Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. -- Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.

Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on levännyt joutsenen munassa!

Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan.

Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:

-- Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: -- Niin, tänne on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: -- Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.

Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:

-- Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!

Kuusi.

Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai, ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen puun vierelle ja sanoivat: -- Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä ei puu ensinkään tahtonut kuulla.

Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on kasvanut.

-- Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset, huokasi pieni puu, -- niin minä voisin levittää oksani kauas ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!

Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.

Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli -- oi, se oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa, ajatteli puu.

Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä, vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta, pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.

Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?

Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:

-- Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?

Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä, nyökkäsi päätään ja sanoi:

-- Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne ylpeilevät, ne ylpeilevät!

-- Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli. Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?

-- Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.

-- Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. -- Iloitse terveestä kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!

Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei kuusi ymmärtänyt.

Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.

-- Minne ne viedään? kysyi kuusi. -- Ne eivät ole suuremmat kuin minä, vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?

-- Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. -- Me olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme, minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla, piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!

-- Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. -- Entä sitten? Mitä sitten tapahtuu?

-- Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!

-- Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu. Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten --? Niin, sitten tulee jotakin vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään tiedä, mikä minun on.

-- Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. -- Iloitse terveestä nuoruudestasi vapaassa luonnossa!

Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta, ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut, tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita, pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja. Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.

Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea. Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.

Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa. Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta -- ainakin sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista, sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset -- puu ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaisia -- liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!

-- Illalla, sanoivat he kaikki, -- illalla se tulee loistamaan!

-- Oi, ajatteli puu, -- olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?

Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin päänsärky meille muille.

Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein kirveli.

-- Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.

Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä. Pienokaiset seisoivat aivan ääneti -- mutta vain hetkisen, sitten ne taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja lahja toisensa perästä poimittiin.

-- Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun. Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat. Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon, niin se olisi mennyt nurin.

Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä olisi unohtunut viikuna tai omena.

-- Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla sadun _Ivede Avedesta_ vaiko _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?_

_Ivede-Avedesta!_ huusivat toiset, _Klumpe-Dumpesta!_ huusivat toiset. Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli: enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.

Ja mies kertoi _Klumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessan_. Ja lapset taputtivat käsiään ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuulla _Ivede-Aveden_, mutta he saivat vain sadun _Klumpe-Dumpesta_. Kuusi seisoi aivan hiljaa ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet sellaista. _Klumpe-Dumpe_ putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.

-- Huomenna minä en vapise! ajatteli se. -- Iloitsen oikein koko loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadun _Klumpe-Dumpesta_ ja ehkä _Ivede-Avedestakin_. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön. Aamulla tulivat renki ja piika sisään.

-- Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee? ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli. Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.

-- Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä! Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.

-- Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen oksien välitse.

-- On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. -- Muuten täällä on ihanat olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?

-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, -- on monta, jotka ovat paljoa vanhemmat kuin minä.

-- Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, -- ja mitä sinä tiedät? Ne olivat kuin olivatkin hirveän uteliaita. -- Kerro meille toki kauneimmasta paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä, missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan lihavina ulos.

-- Sitä en tunne, sanoi puu, -- mutta metsän tunnen, missä aurinko paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:

-- Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut onnellinen!

-- Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. -- Niin, ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja kynttilöillä.

-- Oi, sanoivat pienet hiiret, -- kuinka sinä olet ollut onnellinen, sinä vanha kuusi!

-- Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, -- tänä talvenahan minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan tanakka-kasvuinen.

-- Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja! Mutta ne voivat palata, ne voivat palata! _Klumpe-Dumpe_ putosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua, joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.

-- Kuka on _Klumpe-Dumpe?_ kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa. Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.

-- Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.

-- Vain sen yhden, vastasi puu -- kuulin sen onnellisimpana iltanani, mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.

-- Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?

-- En! sanoi puu.

-- No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.

Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas otetaan esiin.

Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.

-- Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman, ensimäisen auringonsäteen -- ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen, lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit, minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.

-- Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi, ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.

Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi ja repäisi pois kultatähden.

-- Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.

Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä, hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet tarinaa _Klumpe-Dnmpesta_.

-- Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!

Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: -- Pif, paf! Mutta joka laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä, talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa ja _Klumpe-Dumpea_, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi kertoa -- ja sitten oli puu palanut loppuun.