Part 1

Note: Project Gutenberg has Volume I of this work. See https://www.gutenberg.org/ebooks/53484

SATUJA JA TARINOITA II

Kirj.

H. C. Andersen

Suom. Maila Talvio

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Villit joutsenet. Paratiisin puutarha. Lentävä matka-arkku. Haikarat. Metallisika. Ystävyyden liitto. Ruusu Homeron haudalta. Nukku-Matti. Ruusunhaltia. Sikopaimen. Tattari. Enkeli. Satakieli. Kihlatut. Ruma ankanpoikanen. Kuusi. Lumikuningatar.

Villit joutsenet.

Kaukana täältä, siellä, minne pääskyset lentävät, kun meillä on talvi, asui kuningas, jolla oli yksitoista poikaa ja yksi tytär, Elisa. Nuo yksitoista veljeä -- prinssejä he olivat -- kävivät koulua tähti rinnassa ja sapeli vyöllä. He kirjoittivat kultataululle timanttirihvelillä ja lukivat yhtä hyvin ulkoa kuin sisältä, saattoi heti kuulla, että he olivat prinssejä. Sisar, Elisa, istui pienellä peililasista laitetulla jakkaralla ja hänellä oli kuvakirja, joka oli maksanut puolen kuningaskuntaa.

Oi, noilla lapsilla oli niin hyvä, mutta niin ei ollut aina oleva.

Heidän isänsä, joka oli koko maan kuningas, meni naimisiin pahan kuningattaren kanssa, joka ei ollut lapsiraukoille ensinkään hyvä. Jo ensimäisenä päivänä saattoivat he selvään huomata sen. Koko linnassa vallitsi suuri loisto ja lapset leikkivät vieraisilla. Mutta sensijaan, että he muuten saivat kaikki leivokset ja paistetut omenat mitä vain oli, antoi hän heille vain hiekkaa teekupissa ja sanoi, että he voivat olla pitävinään sitä jonakin.

Viikkoa myöhemmin pani hän pienen sisar Elisan maalle joidenkin talonpoikaisihmisten luo, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai kuninkaalle uskotelluksi niin paljon prinssi raukoista, ettei hän enää ensinkään välittänyt heistä.

-- Lentäkää maailmalle ja pitäkää huolta itsestänne! sanoi paha kuningatar. -- Lentäkää suurina lintuina ilman ääntä!

Mutta hän ei kuitenkaan saanut tehdyksi niin pahaa, kuin hän halusi, heistä tuli yksitoista kaunista valkeaa joutsenta. Oudosti kirkuen lensivät ne linnan ikkunoista yli puiston ja metsän.

Oli vielä varsin varhainen aamu, kun ne kulkivat sivu siitä, missä sisar Elisa makasi talonpojan tuvassa. Siinä ne liihoittelivat katon yli, kääntelivät pitkiä kaulojaan ja räpyttelivät siipiään, mutta kukaan ei nähnyt eikä kuullut sitä. Niiden täytyi taas lähteä liikkeelle, korkealle pilviä kohti, kauas maailmalle. Ne lensivät suureen pimeään metsään, joka ulottui rantaan asti.

Pieni Elisa raukka seisoi talonpojan tuvassa, leikitellen vihreällä lehdellä, muuta leikkikalua ei hänellä ollut. Ja hän pisti läven lehteen, tirkisteli siitä ylös aurinkoa kohti ja silloin tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt veljiensä kirkkaat silmät, ja joka kerta kun lämpimät auringonsäteet loistivat hänen poskilleen, ajatteli hän kaikkia heidän suudelmiaan.

Toinen päivä meni niinkuin toinenkin. Kun tuuli puhalsi läpi suurten ruusupensaiden talon ulkopuolella, niin se kuiskasi ruusuille: kuka saattaa olla kauniimpi kuin te? Mutta ruusut pudistivat päitään ja sanoivat: Elisa on! Ja kun vanha vaimo sunnuntaina istui ovella ja luki virsikirjaansa, niin tuuli käänsi lehtiä ja sanoi kirjalle: kuka saattaa olla hurskaampi sinua? -- Elisa on! sanoi virsikirja, ja se oli aivan totta, mitä ruusut ja virsikirja sanoivat.

Kun hän oli viidentoista vanha, piti hänen tulla kotiin. Ja kun kuningatar näki, miten kaunis hän oli, kävi hän hänelle suuttuneeksi ja vihamieliseksi. Mielellään hän olisi muuttanut hänet villiksi joutseneksi, niinkuin veljetkin, mutta sitä ei hän uskaltanut heti, koska tietysti kuningas tahtoi nähdä tyttärensä.

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan -- se oli rakennettu marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla matoilla --, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi, kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina, kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa, että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti, selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa, meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta, alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.

Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken unissaan vai oliko se todella niin.

Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin ratsastavan metsän läpi.

-- Ei, sanoi vanhus, -- mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen, kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.

Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.

Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä laski suureen, avonaiseen meren rantaan.

Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä, miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet, kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa -- minä tahdon olla yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet! Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden veljieni luo!

Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä, hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.

Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.

Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille kaikille.

-- Me veljekset, sanoi vanhin, -- lennämme villeinä joutsenina niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen, niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei ole laivaa eikä venettä!

-- Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.

Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain muutamaksi tunniksi.

Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.

-- Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!

-- Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.

Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.

He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena, sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä yläpuolella, varjostaen siivillään.

He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt. Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni, katosi liitelevä varjokuva.

Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki, mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa, väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama seurasi salamaa.

Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa, mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut. Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen. Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.

Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.

Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla, mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli _Fata Morganan_ kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin, alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä, joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne olisivat olleet kirjailtuja mattoja.

-- Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.

-- Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät! sanoi Elisa.

Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.

-- Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, -- mutta onko sinulla rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää. Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi, huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta. Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!

Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se, minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.

Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat polttavat rakot.

Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt hän aloitti seuraavaa.

Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi. Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt, kimppuun ja istuutui sille.

Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.

-- Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.

Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.