Part 9

[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti: "herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!"]

"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg aivan hiljan on julaissut sen!"

"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin julkaisema!"

"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"

"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta, joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v. 1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta ei se auttanut vähääkään.

"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.

"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään huimasi, kun hän sitä ajatteli.

"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä. "Ja teidän pitää juoda kanssa!"

Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.

"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet hänen haastavan Moskovan kieltä.

Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi -- putosivat kalossit hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.

Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan, ja toisella puolella katua torkkui yövartia.

"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"

Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta, nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.

III. Yövartian seikkailu,

"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa edessä!"

Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.

"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!" puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"

Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:

"Ken rikas ois!"

"Ken rikas ois!" noin usein unelmoin, kun polven korkulainen olla voin. Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks, sapelivyöksi, töyhtökypäriks. Ja aika riensi, pääsin upseeriks, mut rikkaaks en -- ah, jospa pääsis kerran! Mua auttoi apu Herran!

Ma istuin illan nuorna, iloiten, soi suukon neito seitsenvuotinen, sill' aartehena sadut, tarinat, mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat, mut lapselle vain kelpas tarinat, niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran, se tiedossa on Herran!

"Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen, nyt seitsentoistias on neitonen, niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois. Jos sydämeni tarun nähdä vois, jos hän kuin muinoin mulle hellä ois! Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran. Se sallimus on Herran!

Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois, näin sanoiks sydänsuruni ei ois! Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää, kevääni haaveet kertoo runo tää! Mut paras, ellet voine ymmärtää, on pysty köyhän tie, saa verta verran, sull' olkoon siunaus Herran!

Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut, mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys, ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi syvään:

"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä. Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin minä!"

Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi, mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.

"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat viemäisillään silmät päästä".

Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi taivaalta tähti.

"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen. Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua. Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä tänne portaille kököttämään!"

Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka yövartian kävi!

Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen. Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä, jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla oli.

Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa -- totta kai sinä sen tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan. Tämän pohjalla oli kaupunki -- jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin, niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena, tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.

Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se ymmärsi sitä kuitenkin.

Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu. Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää. He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen taivaankappale.

Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin laita on.

Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.

"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle, ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies, joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis sairashuoneelle.

Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle. Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.

Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit, ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen, ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.

Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta kalossit jäivät sairaalaan.

IV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.

Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti selkoa.

Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa, kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat. Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.

Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.

"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä nousi tie pystyyn.

"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"

Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"

Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin pyörryksissä.

Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne tulevat vielä paljoa hullummiksi!

Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja noutamaan.

Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:

Tädin silmälasit

On kuulu viisaus tätimuorin harmaan. Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan. Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee, jo ennalta hän ensi vuoden näkee ja vuodet kymmenet, -- se konsti on, mut haastamaan hän niist' on haluton.

Mitähän ensi vuosi myötään tuo? Mit' erikoista mulle, muille suo? Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita? Mut sanoilleen on muori sangen saita. Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti. Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti. Hän suotta siinä kovistella koki, olenhan mummon kultapoju toki.

"No tällä kertaa tahdon halus täyttää, sa saat mun silmälasejani käyttää", hän alkoi, "mene, minne mieles vie, enimmän missä kansaa koolla lie; siell' ota paikka, mistä hyvin näkee, ja laseillani näillä katso väkeen, niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä, kuin kortit pöydällä, -- mä en sua petä, -- ne näyttää, mit' on suotu millekin!"

Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin; vaan, mietin, mik' ois paikka parahin? Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi! Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi! Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan! Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan. -- Siis olen tässä -- esittäytä saanko, laseja tädin käyttää sallitaanko vain nähdäkseni -- älkää menkö pois! -- povata tokko niillä teistä vois kuin korteist' ainakin, mit' aika suo? -- Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo; ma kiitokseksi kerron, mitä näen. Nyt otan peliin koko herrasväen. Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme elomme korteist' ilmi, katsokaamme. (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.) Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan! Oh, voisittepa tulla katsomaan! Kuin herttalehtiä on julma liuta, ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta. Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa, -- käy povaus koht' oikeata rataa! -- -- Kas tuota patarouvaa arvokasta, hän kovin suosii ruutusotilasta. Oh, tämä katselu jo pyörtää pään! Talossa tuossa paljon rahaa nään ja vierait' aina valtameren takaa. Mut rahoja niit' emme saa me jakaa. Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii! Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin; ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä, parasta luut' en vadista ma riistä. Tai teatteri? -- Kuink' on suunta, maku? -- Pois johtokunnan kanssa riidan haku! Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä omansa ei ois kovin sydämellä! Mä nään, mä nään... ei, siitä tuppeen suu. mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu. Ken onnellisin täällä-olevista? Se osottaa on helpoin ongelmista! Sehän on -- ei, se ehkä kainostuttais, ja muita päällisiksi murehuttais! Ken elää kauimmin? -- tuo herra, tuoko nainen? Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen! Povaanko lainkaan? Enkö? -- En? -- Jos? -- En? Jos --? Vieköön se, jos itse tiedän sen! Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa! Nyt katson siis, min verran mikin luottaa mun ennusvoimaani. -- Kas sitä, vuottaa ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin, ett' olen kaupalla vain kilin-kalin. Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä. Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.

Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.

Runo miellytti häntä.

Sisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika mielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä voinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa huvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän kyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä ei koskaan. "Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä -- jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi jonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni lentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin muotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa. Epäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän yhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo kauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista puodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!' Niin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä ajatuksena lentää sydänten läpi!"

Enempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni pienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle, eturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan naisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen laitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä tohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä terveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat jäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin eroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä luonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja täällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet olivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä, heidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.

Pian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri, pyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin yllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi rientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä vielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi ihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi, ettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin, jossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin aurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi taivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili siunausta tyttärelleen.

Nelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli täpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi. Se sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi varmaan tavataan osotekalenterista.

Sitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen -- se oli vanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin tuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat ja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.

Nyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on Rosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti. Keskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen henkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.

Nyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu täyteen teräviä neuloja. "Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon sydän!" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli nuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli sekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.

Aivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin viimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää; hän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää häntä näin hurjasti.

"Herranen aika sentään", huokasi hän, "minulla on varmaankin taipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman kuuma! Veri nousee päähäni!" Hänen mieleensä muistui edellisen illan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan rautatankojen väliin. "Sieltä tämä tauti on kotoisin!" päätteli hän. "Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin hyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!"

Samassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja kalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen kasvoihinsa.