Part 8

Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman, silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi merenneidon käsissä alkoi vavista -- mutta samassa heitti hän sen menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi, välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita. Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.

Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään, kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua, hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan vaahdosta.

"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.

"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.

"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten iankaikkisesta onnesta.

"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."

Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä. -- Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt aaltoihin.

Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven laidalle, joka purjehti ilmassa.

"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"

"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee koetusaikamme päivää pitemmäksi!"

KEISARIN UUDET VAATTEET.

Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista, uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" --

Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.

"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas, kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!" Ja hän antoi -- petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain ryhtyisivät työhönsä.

He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.

"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä. Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.

"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin kukaan muu!" --

Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.

Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli ja värit olleet kauniit?

Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.

"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata kertoa etten näe kangasta!"

"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.

"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas erittäin paljon miellyttää minua!"

"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.

Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.

Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.

Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.

"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemattoman mallin kauneutta.

"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.

"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän keisarille.

Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.

Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.

"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.

"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi? Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" -- "Oi, se on erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.

Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi, se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin toimeen.

"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.

Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.

Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.

Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire. Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"

Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta" ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"

"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä eihän siinä ollut mitään nähtävää!

"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."

Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja kääntelihe peilin edessä.

"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"

"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.

"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin oikein ihaellakseen komeuttaan.

Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he nähneet mitään.

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.

"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi. "Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä, ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!"

Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut.

ONNETTAREN KALOSSIT,

I. Alku.

Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen. Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy, ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan. Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.

Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet, kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot, heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö, jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.

He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi asia oli vielä toimittamatta.

"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit, jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä, ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"

"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"

"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"

Siihen se keskustelu päättyi.

II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.

Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.

"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"

Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat. Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä, mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.

"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet kilven yöksi kadulle!"

Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.

"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"

Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa. Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka tämä mies on.

"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.

"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.

"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.

"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle Christianshavniin".

Miehet katsoivat häneen pitkään.

"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että luulisi suossa kävelevänsä!"

Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä käsitti.

"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt, kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"

Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli näkyviin.

"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.

Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta. Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen Hallanninharju.

"Joko tämä nyt on niinsanottua _Fata Morganaa_, taikka minä olen päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa tämä on!"

Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.

"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat ylhäälläkään!"

Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.

"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan sairas!"

Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa, laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta. Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä laisinkaan huomanneet tulijaa.

"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan. "Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun pitäisi päästä Christianshavniin!"

Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.

Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.

"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun näki emännän liikuttelevan suurta paperia.

Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä näköalaa Kölnin kaupungista.

"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin syntyy!"

Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies, monsieur!"

"Enpä laisinkaan!" vastasi oikeusneuvos. "Tiedänhän minä tietysti yhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!"

"_Modestia_ ['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!" virkkoi mies, "tahtoisin vain puheeseenne lisätä _mihi secus videtur_ [latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä _judiciumistani_ [mielipiteestäni]!"

"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oikeusneuvos.

"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!" vastasi mies.

Enempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat täydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä on vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata siellä täällä Jyllandissa.

"Tämä ei ole _locus docendi_ eli opettamisen paikka", alkoi mies, "mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan! Varmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!"

"No niin, olenhan minä jossakin määrin!" vastasi oikeusneuvos. "Luen mielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon uudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä tarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!"

"Arkipäiväjuttujako?" kysyi bachalaureus.

"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."

"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."