Part 7

"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"

"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa, rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita emme me koskaan saa nähdä."

"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi taivaallisesta maailmasta!"

"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"

"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni kuolematonta sielua?"

"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä, jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"

Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.

"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa. Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana on hovissa tanssiaiset!"

Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia, ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan. Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta ja hopea. -- Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa. Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä, sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa", mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa -- minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"

Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa, kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja, puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti, liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi, ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.

Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa. Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean, rahkaisen povensa päällä.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi, kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita. "Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman. Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee, tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi. Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"

"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli prinssiä ja kuolematonta sielua.

"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen."

"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.

"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"

"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä minulle sitten jää?"

"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit? Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja sinä saat tehoisan juomani!"

"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!" huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa. Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan, ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista kuin kirkkain vesi.

"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.

"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien pyörteiden.

Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle, halki tummansinisen veden.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja asettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni merenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin kaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi ja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa säteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa, mutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan hänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun neito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä oli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Somempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla! Mutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa ympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja neito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä -- eihän hän osannut puhua.

Silloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan. Noita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli kuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen terään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana liikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut ihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.

Hänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän oli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä, ei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja kultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen kuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin tuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi osannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: "oi, jospa hän tietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi luopunut äänestäni!"

Orjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti heidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita käsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki. Sillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti hänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän kuin orjattarien laulu.

Kaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä pieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen jalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun hän sen maahan laski.

Prinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai nukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.

Hän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua satulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat halki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten kasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito kiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen hennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat, hymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien uiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat vieraille maille.

Kotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi hän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi huuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren syvyydessä.

Eräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle. Uidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi heille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän oli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä tervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin, joka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla, ja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen puoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin sisaret.

Päivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä hyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen vaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan hänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.

"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?" näyttivät pienen merenneidon silmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen kaunista otsaansa.

"Olet, rakkain olet", sanoi prinssi, "sillä sinulla on puhtain sydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan tapaa.

"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat minut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli paljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti henkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä maailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä, että miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän temppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt sinut luokseni. Emme koskaan eroa!"

"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!" ajatteli pieni merenneito. "Minähän hänet kannoin meren poikki metsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana tähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota hän rakastaa enemmän kuin minua!" Ja merenneito huokasi syvästi, sillä itkeä ei hän saattanut. "Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi prinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa toisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan häntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!"

Mutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä naapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän matkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan naapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä naapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen mukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi prinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. "Minun täytyy lähteä", oli prinssi sanonut, "minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa, vanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan häntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei ole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä muistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin sitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin kaunista kieltä!" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan, leikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen rinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta sielua.

"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!" puheli prinssi heidän seisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan maille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä, oudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista kummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili hänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan muu.

Kuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin ääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli näkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen kruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan. Siskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti nuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi heille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli onnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika, sisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli nähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.

Seuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin satamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin pasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa välkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja oli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän oli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä oli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin. Vihdoin viimein hän tuli kotiin.

Pieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän kaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien, mustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen silmäpari.

"Sinä", huudahti prinssi, "sinä minut pelastit, kun minä ruumiina makasin rannalla!" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. "Oi, minä olen niin ylen onnellinen!" sanoi hän pienelle merenneidolle. "Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen saavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin kaikki muut!"

Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman. Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.

Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja vastaanottivat piispan siunauksen.

Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta, hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan päällä.

Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.

Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.

Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa, jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti. Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee _hänet_, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.

Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he levolle komeaan telttaan.

Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin. Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa -- ne olivat leikatut poikki.

"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä? Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen, ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu, sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin! Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.