Part 6

[Runot Otto Mannisen suomentamat.]

Mutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt Johanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden antoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen tippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen viereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn, pitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme kertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin heitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa noituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.

Johannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti prinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena, sysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta kun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt valkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes rukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen. Samassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli entistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että oli päässyt noituudesta vapaaksi.

Seuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa onnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää. Kaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku selässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään luokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta matkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä äänellä: "ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut velkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset tahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli hankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!"

Ja samassa hän hävisi.

Häitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat toisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä ja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen polvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes oli koko valtakunnan kuningas.

PIENI MERENNEITO.

Kaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet ja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei tapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi latoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle. Siellä syvällä asuu veden väki.

Ei pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia hiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja ruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden herkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät. Kalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse niinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on merenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat kirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan avautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa näkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar yhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi kruunuunsa kiinnittäisi.

Meren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha äitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä suuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista osterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta osteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti hellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.

Heitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin nuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti, silmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin muillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.

Kaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten seinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat avattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä pääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla tavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään ja antoivat heidän silittää selkäänsä.

Linnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia ja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja kukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat alituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi sinertävänä kuin tulikiven liekki.

Kaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa. Olisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan päänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla. Rasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen kukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.

Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.

Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti, että kukkaset maan päällä lemusivat -- eivät lemunneet täällä meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet, eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.

"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti, "saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"

Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset -- niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.

Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja miettiväinen.

Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta. Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.

Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta veden pinnalle.

Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.

Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle asti.

Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa, ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata. Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki, johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.

Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.

Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta; saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden ruiskuttavan niiden ympärillä.

Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella, ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria; jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja, jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.

Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan, kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.

Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on, merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan, eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan linnaan.

Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.

"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän. "Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"

Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.

"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa, leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.

"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.

"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.

Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden, raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä, mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa. Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.

Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta. Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi. Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan. Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla! Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet, kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.

Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.

Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria, joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita, vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari, ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli. Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.

Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.

Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse, joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka tulisi prinssin luo.

Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille, jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella, ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja riensi isänsä linnaan.

Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.

Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa, näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta, mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui, käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen. Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.

Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin kuningaskunta oli.

"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.

Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista, ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita, kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä. Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille, jotka rehottivat suuressa säiliössä.

Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.

Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen levittävän siipiään.

Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä, kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes uneksiakaan veden immestä.

Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen maailman asiat.