Part 4

"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää myyrää.

"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä. Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"

Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa; heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella edes ovensuusta.

"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki. "Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen, punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos näet sen!"

"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois, lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni, kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"

"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään, ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.

Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana, ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja, myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia. Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.

"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä, että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."

"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.

Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania, suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään suurempi kuin Peukalo-Liisa.

Hän oli sen kukkasen enkeli.

Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän kaikkien kuninkaansa.

"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa pääskyselle.

Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan! Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille, ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru, sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi tahtonut erota hänestä.

"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me annamme sinulle nimen Kevätär."

"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit, kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.

PAHA POIKA.

Oli kerran vanha runoilija, oikein hyvä, vanha runoilija.

Kerran illalla, kun hän istui huoneessaan, nousi hirveä rajuilma. Satoi aivan kaatamalla, mutta vanha runoilija istui tyynessä, lämpöisessä kodissaan lietensä ääressä, jossa tuli loimotti ja omenat paistua ritisivät.

"Ihmisraukkoja, joiden täytyy olla ulkona tässä ilmassa! Kyllä he kastuvat aivan läpimäriksi!" surkutteli hän, sillä hän oli hyväsydäminen runoilija.

"Oi avatkaa! minua niin palelee, minä olen niin märkä!" huusi ulkoa pieni lapsi. Se itki ja koputti oveen, sade vain tulvasi kaatamalla taivaasta ja tuuli täristeli ikkunaruutuja.

"Voi sinua, pieni raukka!" sanoi vanha runoilija ja läksi avaamaan ovea.

Siellä seisoi pieni, alastoin poika, ja vesi valui hänen pitkistä, keltaisista hiuksistaan. Hän värisi vilusta. Jollei hän olisi päässyt sisään, olisi hänen täytynyt kuolla rajuilmaan.

"Sinä pieni raukka!" surkutteli vanha runoilija ja tarttui hänen käteensä. "Tule sinä luokseni, kyllä minä sinut lämmitän! Saat viiniä ja omenia, sillä sinä olet herttainen poika!"

Herttainen hän todella olikin. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ja keltaiset hiukset kähertyivät kauniiksi kiharoiksi, vaikka olivatkin niin märät, että niistä vesi valui. Hän oli kuin pieni enkeli, mutta kylmä oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hänen kädessään oli kaunis kaaripyssy, mutta senkin oli sade aivan tärvellyt. Somien nuolien värit olivat kosteudessa lionneet aivan sekaisin.

Vanha runoilija istuutui lieden ääreen, otti pienen pojan syliinsä, kiersi veden hänen hiuksistaan, lämmitti hänen käsiään käsissään ja kuumensi hänelle makeaa viiniä. Ja poika virkosi, hänen poskensa rupesivat punottamaan, hän hypähti lattialle ja alkoi tanssia vanhan runoniekan ympärillä.

"Oletpa sinä iloinen poika!" virkkoi vanhus. "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni on Amor!" vastasi poika. "Etkö tunne minua? Tuolla näet kaaripyssyni. Sillä minä ammun niin että helisee! Katsoppas, nyt tulee kaunis ilma. Kuu paistaa jo!"

"Mutta kaaripyssysi on mennyt ihan pilalle!" huomautti vanha runoilija.

"Se on paha se!" sanoi pieni poika, otti kaaripyssyn käteensä ja rupesi sitä tarkastamaan.

"Oi, se on jo kuivanut, ei sitä mikään vaivaa! Jousi on kireällä, minäpä koetan!"

Sitten jännitti hän jousen, asetti nuolen paikoilleen, tähtäsi ja ampui suoraan hyvän, vanhan runoilijan sydämeen.

"Näetkö nyt, että kaaripyssyni on kunnossa!" sanoi hän sitten, nauroi ja juoksi matkoihinsa.

Sitä pahaa poikaa! Menee haavoittamaan vanhaa runoilijaa, joka on ottanut hänet lämpöiseen huoneeseensa, ollut hänelle niin hyvä ja antanut hänelle makeaa viiniä ja kauneimman omenansa.

Hyvä vanha runoilija makasi itkien maassa, nuoli oli todella lävistänyt hänen sydämensä. "Hyi", virkkoi hän, "kuinka paha poika se Amor on! Minäpä kerron tämän kaikille hyville lapsille, jotta he ymmärtävät olla varoillaan eivätkä mene leikkimään hänen kanssansa, sillä hän tekee heille paljasta kiusaa!"

Kaikki hyvät lapset, sekä pojat että tytöt, joille hän tapauksen kertoi, pitivätkin varansa ja karttoivat häijyä Amoria, mutta lopulta narrasi hän heidät kuitenkin, sillä hän on niin perin viisas ja viekas veitikka! Kun ylioppilaat tulevat luennoiltaan, juoksee hän heidän rinnallaan kirja kainalossa, yllä mustat vaatteet. Häntä on mahdoton tuntea, ja he käyvätkin kiinni hänen käsivarteensa luullen häntä ylioppilaaksi, mutta samassa pistää hän nuolensa heidän rintaansa. Kun tytöt tulevat papin luota ja seisovat kirkossa, lähtee hän ahdistamaan heitäkin. Niin, alituisesti hän ahdistelee ihmisiä! Hän istuutuu suureen kattokruunuun teatterissa ja hulmahtaa siellä täyteen liekkiin. Ihmiset luulevat että lamppu se siellä vain palaa, mutta pian he kyllä huomaavat jotakin outoa. Hän juoksentelee puistoissa ja kävelypaikoilla, niin, kerran on hän ampunut nuolensa suoraan sinun isäsi ja äitisi sydämeen! Kysy vain heiltä, kyllä he tietävät kertoa. Se Amor on niin paha poika, älä milloinkaan ryhdy kauppoihin hänen kanssaan. Hän ahdistelee kaikkia ihmisiä. Ajattelehan, kun hän kerran ampui nuolensa vanhan mummosikin rintaan, mutta siitä on kauan, se haava on jo parantunut; mutta ei hän sitä koskaan unohda. Hyi sitä pahaa Amoria!

Mutta nythän sinä hänet tunnet! Nyt tiedät mikä paha poika hän on!

MATKATOVERI.

Johannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli kuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi kituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. --

"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!" virkkoi sairas isä. "Kyllä Jumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!" ja hän loi häneen vakavat, lempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin hän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän hänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen ääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet valuivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.

Hän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä, hänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa oli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu päässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät, kauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: "näetkös minkä kauniin morsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!" Siihen Johannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi kylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!

Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle; sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on, siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että menestyisit maan päällä!"

"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme! Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta, niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"

Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä, vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti, vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat. Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan, ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.

Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn, kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle. Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä tielleni!"

Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan, sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja kaikkea hyvää.

Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli kaukana maailmalla, vieraitten parissa.

Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen, ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa, eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"

Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.

Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä hoitaa", ajatteli hän.

Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä, iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.

Illemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon alle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän pienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli ovi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän päätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.

"Istuudunpa johonkin nurkkaan!" tuumi hän. "Olenkin aika väsyksissä ja tarvitsen lepoa!" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita unia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.

Keskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu paistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin ruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes pelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän hän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset ne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi paraikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan hautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan tekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos kirkon ovesta.

"Miksi te teette noin?" kysyi Johannes. "Se on pahasti tehty, antakaa hänen nukkua Jeesuksen nimessä."

"Kaikkia tässä vielä!" sanoivat ilkeät ihmiset, "hän on pettänyt meitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa ja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä ainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira kirkon oven edessä!"

"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria", sanoi Johannes, "se on koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos rehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet, ja Jumala kyllä pitää murheen minusta".

"No", virkkoivat häijyt ihmiset, "koska kerran sinä maksat hänen velkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!" ja he ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät matkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani sen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren metsän.

Kun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä herttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat; Johanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he, että hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät saa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset, ja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan. Parittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli lehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään, ja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään. Silloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän hauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän kauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret, kirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta pensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste lankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä kesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien nuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne lensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.

Kun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen huutavan: "Hoi, mies, minne matka?"

"Maailmalle vain!" vastasi Johannes. "Minulla ei ole isää eikä äitiä, olen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!"

"Minä olen minäkin menossa maailmalle!" sanoi vieras mies. "Emmekö kulkisi yhtä matkaa?"

"Kuljetaan vain!" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian he tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta Johannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän oli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.

Aurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle syömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka hän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään oli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat olivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin kolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän oli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi tuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa muija raukkaa!

Johannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin, mutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että hänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin että hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan poikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle vitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.

"Hyvin maksettu!" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän mielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa sekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja heti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli paljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta sitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.

"Mitä sinä teet vitsoilla?" kysyi Johannes matkatoveriltaan.

"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!" vastasi toveri. "Minä pidän niistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!"

He kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.

"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!" virkkoi Johannes ja osoitti taivasta. "Nousee paksuja, pahoja pilviä!"

"Eivät ne ole pilviä", selitti matkatoveri, "ne ovat vuoria, suuria, kauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle raikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo olemme kaukana, kaukana maailmalla!"

Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän matkaa varten.

Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa -- hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! -- istui hänen rinnallaan, silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.